En ole koskaan ollut kumpikaan osapuoli äiti-tytär -suhteessa, mutta sivusta seuranneelle näissä suhteissa on toisinaan jotain omituista. Tuntuu kuin äiti ja tytär pelaisivat shakkia kahdella laudalla, joista toinen on kaikkien nähtävillä ja toinen, se ratkaisevampi, on näkymätön. Ulkopuolisen kannattaa aina varmuudeksi myötäillä sitä pelaajaa, jonka kanssa keskustelee, koska pelkästään tapahtumien ja sanomisten pohjalta ei lopultakaan voi tietää, mistä milloinkin on tosiasiassa kyse.
Tavallaan kahdella laudalla opettelee pelaamaan myös Annie Jamaica Kincaidin romaanissa Katoava paratiisi (1986). Annie kertoo kasvutarinaansa kymmenvuotiaasta aina aikuisuuden kynnykselle 1950-luvun Antigualla. Paratiisi, joka katoaa, on tietenkin lapsuus ja äidin läheisyys.
Äitini puuhatessa illallista, kootessa pyykkejä narulta ja kivikasalta, oli minulla tapana istua pihan laidalla katsomassa häntä. Ja koskaan hänen askeleensa eivät seisahtaneet. Reippaat jalat kiidättivät häntä pihalla puolelta toiselle, taloon sisälle ja ulos. Silloin tällöin hän pyysi minua tuomaan salviaa, basilikaa tai muita yrttejä, sillä hän kasvatti kaikki yrttinsä pienissä ruukuissa puutarhan kupeessa. Tuodessani yrtit hän kumartui antamaan suukon suulle ja sitten niskaan. Tällaisessa paratiisissa minä elin elämääni.Kasvamiseen liittyvä väistämätön ero äidistä kumpuaa ensin ahdistuksena, sitten unina ja lopulta tekoina. Äiti on perinne, jota Annie haastaa jatkuvasti. Annie on esimerkillinen oppilas, mutta hän oppii tai opettelee valehtelemaan ja varastelemaan.
Kirjan kuvaama muutos tai kasvaminen ei ole tavattoman kiinnostava. Tosin, kun englantilainen opettaja antaa Annielle rangaistuksena kopioitavaksi John Miltonin Kadotetun paratiisin (1674) ensimmäiset luvut, romaaniin aukeaa uusi taso, joka olisi ehkä ollut tarkemmalle lukijalle selvä. Paratiisi on Antiguan paikallinen kulttuuri, joka jää siirtomaakulttuurin jalkoihin kalypsoineen ja henkien manaajineen.
Antigua oli vuoteen 1967 Iso-Britannian siirtomaa. Antiguan itsenäistyminen on rinnakkainen Annien kasvutarinan kanssa. Molemmat etsivät omaa tietään tarttumatta annettuihin malleihin.
Omituistapa hyvinkin... olipas harvinaisen tarkkanäköinen analyysi esim. allekirjoittaneen äitisuhteesta :D. Tämä olikin minulle ihan uusi kirjailijanimi. Kiinnostavia teemoja tuntuu olevan tässä lukemassasi kirjassa.
VastaaPoistaKiitos. :-D
PoistaKirjasta olisi irronnut varmaankin muutakin, kun yhdestä kulmasta sai vähän otetta, mutta se ei oikein houkutellut käyttämään enempää aikaa.
Tuo äidin ja tyttären suhdetta kuvaava toinen kappaleesi on osuva. Oma äitini kuoli ennen kuin pääsin kunnolla murrosikään ja itsellä on poikia, mutta tiedän tuon. Olen seurannut sivusta miniöitä ja heidän äitejään. Se on erityinen suhde, molemmin puolin vaativa, ehkä mutkikkaampi kuin isien ja poikien suhde.
VastaaPoistaOlen oikeastaan tyytyväinen, että minulla on poikia. Suhde heihin on helppo ja reilu ja sisältää molemminpuolista ihailua.
"Erityinen" ja "vaativa" ovat varmaankin hyviä luonnehdintoja, mutta sen pidemmälle en uskalla ilman lähdeviitteitä mennä. :-)
PoistaHmm. Kirjallisuudesta esimerkkeinä ei tule mieleen kuin jotkut myytit (esim. Demeter ja Persephone) ja Toni Morrisonin Rakkaani. Selvä aukko sivistyksessä.