Infosota

Saara Jantunen, Infosota. Otava, Keuruu, 2015.

Venäjän otteet Ukrainan kriisin yhteydessä herättivät minut  turvallisuuspoliittisesta päiväunesta. Krimin valloitus ja sota Ukrainan itäosissa muuttivat Venäjästä ja sen tavoitteista tehtäviä tulkintoja. Samalla naapurin suurvaltapolitiikka lakkasi olemasta kaukainen abstraktio — huolimatta sodan käsitteen hämärtämisestä. Päiväunessa ovat tietysti olleet monet muutkin, mutta se ei kuitenkaan poista katteettoman hyväuskoisuuden kitkerää makua minun suussani.

Ukrainan kriisi ja monet muut poliittiset kysymykset ovat sähköistäneet sosiaalisen median. Alettiin puhua informaatiosodankäynnistä. Erimielisyydet muuttuivat uhkauksiksi ja ns. vaihtoehtomedian disinformaatio järjestelmälliseksi. Monet asialliset keskustelupalstat olivat tietysti muuttuneet yleisiksi käymälöiksi jo aiemmin — joskus vuonna 2008 tai 2009 — mutta ehkä nyt tarkemmin ajatellen silloinen Bilderberg-salaliittoteoreetikoiden ja holokaustinkieltäjien esiinmarssi ei ollutkaan vain teknologian myöhäisten omaksujien saapumista mielipiteineen internetin ääreen.

Puolustusvoimien informaatiosodankäynnin asiantuntijan Saara Jantusen teos Infosota (2015) jäsentää tapahtunutta antaen esimerkkien kautta informaatiosodan ilmiöille ja menetelmille nimiä. Kirja on samalla kannanotto perinteisen median puolesta yhtäältä sosiaalisen median ja toisaalta vaihtoehtoisen eli journalistisista arvoista irrottautuneen median suoltaman disinformaation keskellä.

Monelle meistä informaatiosodankäynti tarkoittaa ennen kaikkea tahallista valehtelua ja väärää tietoa, eli disinformaatiota. Yleisön manipuloiminen valheen ja vääristelyn avulla onkin suuressa roolissa monessa informaatio-operaatiossa. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana Venäjän informaatiosodankäynnin kertomukset ovat tukeutuneet vahvasti disinformaatioon. Järjestelmällinen väärän tiedon käyttäminen on merkki siitä, että sen avulla rakennettu tarina ei pyri vain hämäämään ja harhauttamaan, vaan luomaan vaihtoehtoista todellisuutta.
    Disinformaatio mielletään informaatiosodankäynnin syvimmäksi ytimeksi. Väärä tieto koetaan erityisen haitalliseksi yhteiskunnissa, joiden identiteetti perustuu valistuksen ajasta kumpuaville arvoille kuten tieteelle, edistykselle, totuudelle, rationaalisuudelle ja loogisuudelle. Ilman oikeaa tietoa näiden arvojen toteuttaminen muuttuu mahdottomaksi.

Informaatiosodankäynti on hybridisodankäyntiä, jossa konfliktia ei virallisteta eikä osapuoli, esim. kansalainen, välttämättä tiedä edes olevansa sodankäynnin osapuoli tai vaikuttamisen kohde. Informaatiosotaa käydään rauhan aikana, mutta operaatioita masinoiva valtiollinen toimija peittyy yksilöiden taakse. Kiistämisen ja epäjohdonmukaisen änkkäämisen tarkoitus ei ole käydä keskustelua vaan hämärtää tilannekuvaa ja synnyttää epävarmuutta. (Typeryyden erottaminen tietoisesta trollaamisesta voi toisinaan olla vaikeaa.)

Kirjan esimerkeissä paljastuu myös Suomen vaikea idänsuhde. Kylmän sodan traumatisoima sukupolvi pelkää keskustelua, joka voidaan tulkita "provokaationa" — ikään kuin suomalaisten kohtalo olisi pelkästään käytösnumeron varassa. Kuten suomalaiseen ilmapiiriin ja julkiseen keskusteluun vaikuttavat operaatiot osoittavat, emme ole konfliktien ulkopuolella.
 
Kirjan ääni ei ole etäännytettyä tai persoonatonta tutkimuspuhetta. Jantunen käy itse aktiivisesti julkista keskustelua ja on epämääräisten, henkilöön käyvien hyökkäysten kohde. Kerronta on yleiskieltä ilman akateemista viittaus- ja käsitekoneistoa, mutta helppolukuisuus syntyy rakenteellisen hajanaisuuden kustannuksella.

Jos informaatiosodankäyntiä voi torjua vain paljastamalla sen rakenteita, on tässä suhteessa Jantusen teos erinomaisen tervetullut puheenvuoro.