perjantai 13. tammikuuta 2017

Yoko Onon puu

Tero Liukkonen, ”Yoko Onon puu”. Kokoelmassa Toivomuspuu: monologinovelleja. Gummerus, Jyväskylä, 2009.

Joskus nuorempana kehittelin mielessäni termiä parisuhdevauhko. Se on äärimmilleen kärjistetty ihmistyyppi, joka jäsentää todellisuuden käynnissä olevaan parisuhteen kautta. Parisuhde on—ja sen tulee olla—totaalinen: mikään arvokas tai tärkeä ei jää sen ulkopuolelle. Kääntäen: mikään sen ulkopuolinen ei ole kovin tärkeää. Jos tärkeitä asioita uhkaa liukua parisuhteen piiristä, parisuhdetta pitää alkaa hoitaa. Ystävien kanssa sitten käydään läpi parisuhteita: rekonstruoidaan keskusteluita ja esitetään arvioita. Parisuhteen kuviteltu ihanne hallitsee elämää.

Tero Liukkosen (s. 1960) novelli ”Yoko Onon puu” palautti mieleeni tämän pöytälaatikon pohjalle vajonneen karikatyyrin. Novellissa parisuhteen totaalisuus tuhoaa omat elinehtonsa seitsemässä sivussa. Kertoja Pilvi, nuori nainen, on taipuvainen vahvaan romantisointiin. Hänellä on mielessään malli parisuhteesta, jota kohti hänen ja Jarkon tulee pyrkiä. Näin parisuhteessa ei oikeastaan ole kyse toisen kohtaamisesta vaan ihanteesta. Koska ihanne on kuviteltu, myös kuvitellut ongelmat voivat asettua ihanteellisen tulevaisuuden tielle. Toiveidenkin tulee olla samansuuntaiset ihanteen kanssa.

Yoko Onon puu on esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa samaan aikaan kuin Annie Leibovitzin valokuvanäyttely. Esillä olevat teokset hehkuvat kaikkia hyviä asioita. Ihmiset kirjoittavat toiveitaan paperilapulle, jotka he sitten ripustivat puuhun. Jarkko ei ymmärrä teoksen ideaa, mutta Pilvi vetoaa toiveiden synnyttämään ”yhteiseen energiaan”. Kun he ovat lähdössä, Pilvi palaa tekosyyn varjolla saliin tarkistaakseen Jarkon kirjaamat toiveet. Parisuhteen ihanne menee yksityisyyden edelle.

Pilvi ei kuitenkaan ole varma, mikä lapuista oli Jarkon. Lappu, joka sitten sivaltaa kasvoihin ja tahraa tulevaisuuden kuvitelmat, olisi voinut olla Jarkon — ja melkein varmasti se oli. Niiden toiveiden kanssa ei voi elää. Epävarmuus oikeastaan vain pahentaa asiaa, eikä Jarkon toiveita voi mennä kysymään. Ihanne on pysyvästi tavoittamattomissa. ”Minä tiesin, että kaikki oli pilalla.”

Liukkosen satiiri on pisteliäs ja kieltämättä säälimätön. Pilvi on ihanteineen pysyvästi irti maasta, missä parisuhde on muutakin kuin kivoja toiveita kivoista asioista. Meillä kotona novellin kohtalokkaat toiveet ovat jääneet elämään vitsinä, jonka lausumme aina Volvon tietyn farmarimallin nähdessämme.

2 kommenttia:

  1. Tuosta viimeisestä lauseestasi 'Meillä kotona...' tuli mieleen Eino S. Repo, yleisradion pääjohtaja, hauska mies, ylenpalttisesti ja turhaan haukuttu. Joskus oli muodissa semmoinen positiivisuussaarnaaja kuin tohtori Pakarinen, joka kehotti pariskuntaa aina aamulla suukottelemaan ja vakuuttamaan rakkauttaa. Revon pariskunta supisti sen ohjeen sitten sanomalla toisilleen aamuisin Pakarinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah haa. Kieltämättä jotain samaa tässä on. :-)

      Poista