Otto Brunner, Euroopan keskiajan sosiaalihistoria. Alkuteoksesta Sozialgeschichte Europas im Mittelalter (1958) suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino, Jyväskylä, 1992.Otto Brunner oli itävaltalainen keskiaikaan erikoistunut historioitsija. Hänen työssä keskeinen ajatus on, että keskiaikaista yhteiskuntaa ei voi ymmärtää suoraan nykyaikaisin käsittein vaan keskiaikaisten instituutioiden kautta. Sosiaalinen rakenne on ymmärrettävä jatkeena germaanien patriarkaaliselle valtarakenteelle herruuspiireineen ja uskollisuuksineen - historialliset käsitteet on siis käsitettävä ehdollisina. Eurooppalainen kulttuuriperintö on levinnyt monin tavoin eri puolille maailmaa osin halliten tai korvaten paikallisen perinteen. Euroopan keskiajan sosiaalihistoria tarkastelee Euroopan poikkeuksellisen kehityksen alkumetrejä, tutkii yhteiskunnallisia käsitteitä keskiaikaisten lähteiden kautta ja pohtii syitä myöhempään kehitykseen.
Kristikunta oli roomalaisen kirkon ja sen paavin alainen yhteisö. Vaikka 'katolinen' tarkoittaa 'yleistä, kaikkia koskevaa', keskiajalla se oli lopulta kuitenkin vain latinalainen ja länsimainen. Niin rajaseuduilla kuin Euroopan sydänmailla kirkon aseman haastoivat kerettiläiset, skismaatikot sekä maallinen valta. Ihmiset olivat kahden valtapiirin jäseniä, ja valtapiirien huiput pysyivät erillisinä. Niinpä "vahvistuva dualismi kirkon ja maailman välillä sulki pois mahdollisuuden sakraalisesti perustellun absolutismin syntyyn, jonka tunnemme muista kulttuureista". Maallisen vallan juuret juontuvat talonpoikaissoturikansojen perinteisiin, suojelun ja avunannon suhteisiin. Suhde on epäsymmetrinen (toinen erikoistuu suojeluun, toinen palveluun), jolloin voidaan puhua herruussuhteista, jota säänteli kaksisuuntainen uskollisuus, fides.
Kun talonpoikassoturikansat perustivat kuningaskuntia, germaanien soturieliitti yhdistyi galloromaaniseen eliittiin ja valjasti olemassa olevat yhteiskunnalliset rakenteet omaan käyttöönsä -- tai ehkä paremminkin asettui olemassa oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Syntyi sisäkkäisiä vallan piirejä, missä talon herra piti korkeinta valtaa oman räystääntippumansa piirissä, mutta nautti isomman maanherran suojelusta ja maksoi siitä palveluksina. Herruussuhteet, esim. kartanonherran ja alustalaisten suhteet, olivat immuuneja ulospäin - alustalainen oli ensisijaisesti oman herransa alustalainen. "Valtiokansalaisuus" on paljon myöhempää perua. Länsimainen työeetos, joka oli vieras niin germaaneille kuin antiikillekin, perustui yhtäältä kristinuskon kannattamaan työn arvostukseen ja luostarien esimerkkiin sekä toisaalta siihen, että herruuspiirien muodostama yhteiskunnallinen järjestelmä mahdollisti itsetietoisen, talouteen suuntautuneen talonpojan.
Kuningas pyrki koko keskiajan kitkemään perinteisen itseavun ja korvaamaan sen kuninkaan oikeudella (~väkivaltamonopoli). Kansan keskuudessa oli kuitenkin "monia alkuperältään erilaisia valtaoikeuksia ja niitä vastaavia erillisrauhoja, joiden herrat saattoivat harrastaa "oikeutettua väkivaltaa"". Jotta itseapu voitiin korvata, tarvittiin toimiva oikeuslaitos. Germaanit olivat jakaneet oikeutta heimokuntien piirissä. Valloitettujen alueiden roomalaisten komissaareista, comites, tulee germaanikreivejä ja kreivikunnista tuomiopiiriverkosto, joka kehittyi kaupunkien ympärille. Koska paikallisilla ylimyksillä oli mahdollisuus nousta vastarintaan, kuningas tarvitsi tiukemman herruuspiirin käyttöönsä. Niinpä hän perusti virkamieskoneistonsa omaan "taloonsa", jossa hän käytti talonvaltaa. Tätä voi pitää myöhempien aikojen hallintokoneiston alkumuotona.
Hallinnollinen rakenne oli historiallinen jatkumo oikeudellisen rakenteen tapaan. Vaikka feodalismi eli läänityslaitos syntyi frankkien käsissä, sen edellyttämä maaomaisuus ja siihen liittyvät herruusoikeudet olivat jo olemassa ennen sitä. Kehittyessään läänityssuhteet kietoivat yhteen hallinnolliset ja oikeudelliset rakenteet. Alamaisuudenvala sitoi vasallit kuninkaan alaisuuteen, ja tämä oli valtakuntaa yhdistävä tekijä. Kuningas oli rauhan takaaja, mihin hänellä oli käytössään sotajoukot ja oikeusistuimet. Läänityslaitos ei tosin tuottanut oppikirjojen kaunista pyramidia. Valta tosin keskittyi uskollisuussuhteiden kautta: alamaiselta edellytettiin uskollisuutta vain yhdelle herralle. Toisaalta, koska läänityssuhteilla ja maanomistuksella oli pitkä historia, feodalismi oli kokoelma päällekkäisiä rakenteita, missä valtasuhde ei aina ollut yksikäsitteinen. Valta keskittyy, ja maanomistajain keskuuteen muodostuu ylempää ja alempaa aatelistoa.
Varhaiskeskiajalla Länsi-Eurooppa oli keskeisesti agraarinen ja paikallinen, ja antiikin kaupungit ovat taantuivat. Vasta 900- ja 1000-luvuilla sinne alkaa muodostua keskiaikaisia kaupunkeja, joiden asukkaat (civis) ovat immuuneja maaomistuksen herruusjärjestelmälle. Kaupunkilaiset olivat kehittyvään kauppaan ja vaihdantaan erikoistuneita kauppiaita ja käsityöläisiä. Etelä- ja Pohjois-Euroopalla oli eroja. Etelässä, missä kaupunkeja oli vanhastaan, aateliset maanomistajat muodostivat merkittävän osan porvaristosta. Pohjoisessa germaaneilla oli perinteisesti kaupunkeja vähemmän. Kauppiaat harjoittivat kulkukauppaa, ja turvatakseen asemansa he muodostivat toveruusjärjestöjä, jotka aikaa myöten saivat kuninkaan suojeluksen. Siellä, missä kaukokaupalle oli edellytykset, linnoitusten tai katedraalien kylkeen syntyi kauppiaiden ja heitä palvelevien käsityöläisten yhdyskuntia, jotka olivat "vapaan kaupunkitalouden" alueita. Sekä etelässä että pohjoisessa tulos oli autonominen organisoitunut kokonaisuus. Rikkaat porvarit sulautuivat maa-aateliin. Ammattikunnat muodostivat valaliittoja, kiltoja, jotka tulivat paikoin osaksi kaupungin hallintoa.
Paavin johtama kirkko löysi helposti liittolaisia läänityslaitoksen pirstomasta Euroopasta kamppaillessaan keisaria vastaan vallasta. Samaan aikaan keisarit ja kuninkaat yrittivät pönkittää valtaansa sakraalis-maagisin perustein. Maallinen ja hengellinen valta erosivat ja joutuivat vastakkain. Paavi sai käsiinsä yhtenäiskirkon johdon, mutta seuraksena katkesivat välit Itä-Roomaan. Kirkon maallinen valta kasvoi, mikä herätti kirkon sisällä kritiikkiä (mm. fransiskaanit). Tämä puolestaan antoi sysäyksen opillisen järjestelmän kehittämiselle (skolastiikka, yliopisto).
Brunnerin teksti on tiivistä, suorastaan ahdasta. Jokainen virke sisältää uuden väittämän, eikä hän tapaa koota, toistaa tai antaa esimerkkejä. Kirjan yksi kantava ajatus on käsitteiden ymmärtäminen aikalaisten näkökulmasta, joka on yhtäältä germaaninen ja toisaalta romaaninen. Niinpä Brunner kehittää oman käsitteistönsä, ja siten teksti on hieman raskasta. Kääntäjä Tapani Hietaniemi on kirjoittanut kirjan loppuun erinomaisen, noin kolmikymmensivuisen johdannon Brunnerin ajatteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti