Richard J. Evans on brittiläinen historian professori, joka on tullut tunnetuksi Saksan historian asiantuntijana. The Coming of Third Reich on ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjasarjasta, joka keskittyy kolmannen valtakunnan syntyyn, valtakauteen, sotaan ja romahdukseen. Ensimmäinen osa aloittaa Bismarckin rakentamasta Saksan keisarikunnasta jatkaen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen aikaan mutta keskittyy ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen, erityisesti 1920-luvun Saksaan ja päättyy kansallissosialistien valtaannousun jälkimaininkeihin vuonna 1933.
Ensimmäinen maailmansota ja sen häpeärauha olivat vaikea pala nieltäväksi saksalaisille veteraaneille. Sodan jälkeen perustettu Weimarin tasavalta ei äänestysjärjestelmänsä ja liittovaltiorakenteensa vuoksi pystynyt tuottamaan varsinkaan alkuvuosinaan vakaita vaaliliittoja ja hallituksia. Se kärsi levottomuuksista, joihin väkivaltaan tottuneet rintamalta palanneet miehet syyllistyivät oikeiston ja vasemmiston ääriliikkeissä. Hyperinflaatio ja lakkoaallot lisäsivät epävakautta. Kommunistit yrittivät vallankaappausta Ruhrin alueella vuonna 1920, mutta se kukistettiin. Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen puolue yritti vallankaappausta Münchenissä vuonna 1923 Mussolinin esimerkin inspiroimana, mutta sekin kukistettiin. Maa oli konservatiivinen ja oikealle kallellaan kommunismin pelossa. Väkivaltaisuudet ja maanpetokset lievenivät tuomioistuimissa, jos niiden motiivien voitiin katsoa olevan isänmaalliset.
Taloudellinen ja poliittinen syöksykierre katkesi hetkeksi 1923-1929 valtakunnankansleri Stresemannin valuuttauudistusten ja onnistuneen ulkopolitiikan myötä, mutta maa edelleen velkaantui ja työttömyys nousi. Hitler kärsi lyhyehkön tuomion ja palasi politiikkaan. Vähitellen hän sai puolueensa pois pannasta ja kasvatti suosiotaan. Vuonna 1928 natsit saivat 18% äänistä, mikä eliminoi maltillisten puolueiden koalition enemmistön valtiopäiviltä.
Stresemannin kuoltua 1929 epävakaus kasvoi rajusti. Puolueilla oli järjestäytyneitä väkivaltajärjestöjä, jotka kahakoivat ja häiritsivät toistensa tilaisuuksia. Valtakunnankansleri Brüning turvautui hätätilalakeihin, mistä muodostui ikäviä ennakkotapauksia. Syksyllä 1929 Yhdysvaltain pörssi romahti, ja ulkomaiset sijoittajat alkoivat vetää pääomiaan takaisin Saksasta.
Vuonna 1932 kansallissosialistit nousivat valtiopäivien suurimmaksi puolueeksi.Valtakunnanpresidentti Hindenburg ei kuitenkaan tehnyt Hitleristä valtakunnankansleria ja määräsi uudet vaalit, joissa kansallissosialistit menestyivät edelleen. Suurta kansansuosiota nauttiva Hitler ja keskustapuolueen von Papen sopivat hallituskokoonpanosta kahden kesken, ja von Papen myi idean Hitleristä kontrolloitavana valtakunnankanslerina vastahankaiselle Hindenburgille.
Kun Hitler nousi valtakunnankansleriksi tammikuun lopussa 1933, alkoi tapahtua. Valtiopäivätalo paloi helmikuussa. Koska tuhopoltosta pidätettiin kommunisti, Hitler houkutteli Hindenburgin hyväksymään poikkeuslain kommunistisen vallankumouksen pysäyttämiseksi. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien vaalityö kiellettiin, puolueiden johto vangittiin ja niiden sanomalehdet lakkautettiin. Hitler sai läpi poikkeuslain, jonka nojalla valtakunnankansleri saattoi ohittaa valtiopäivät lakeja säädettäessä. Weimarin perustuslaki oli periaatteessa voimassa, mutta poikkeuslakia jatkettiin määräajoin, joten sillä ei ollut merkitystä. Keskustapuolueen rivit rikottiin taitavasti uskonnon ja myöhemmin painostuksen keinoin. Lopulta vain kansallissosialistipuolue oli sallittu.
Sitten paikallishallinnot purettiin tai siivottiin nopeasti samana keväänä. Ammattiliitot murskattiin. Vapaaehtoisjärjestöt, urheiluseurat, kuorot ja naisasiajärjestöt eli koko järjestäytynyt yhteiskunta siivottiin "hallituksen vastaisista aineksista". Vuoden 1933 lopulla natsipuolueen rinnalla olivat jäljellä vain armeija ja kirkko.
Poliittiset vangit täyttivät vankilat siinä määrin, että uusia vankeja varten piti perustaa keskitysleirejä. "Rappiotaide", so. taide, joka ei vahvistanut saksalaista myyttistä kansallisidentiteettiä, tuomittiin ja monet vääränlaisia huonekaluja (Bauhaus), romaaneja (Thomas Mann, Erich Maria Remarque), runoja (Bertolt Brecht, dadaistit), maalauksia (Vassili Kandinsky, Paul Klee), elokuvia (Billy Wilder) ja esimerkiksi sävellyksiä (atonaalinen musiikki, jazz) tekevistä joutuivat epäsuosioon (ja maanpakoon). Yliopistoista, virastoista, hallinnosta ja armeijasta siivottiin juutalaiset. Monet jäljelle jääneet ei-juutalaiset saksalaiset liittyivät nopeasti natsipuolueeseen säilyttääkseen työpaikkansa laman keskellä.
Hitlerin ajatukset eivät olleet omaperäisiä. "Yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja" oli vanha slogani vuosisadan alusta. Saksan konservatiivien piirissä juutalaisvastaisuus periytyi vieläkin kauempaa. Vaikka kansallissosialistien käsitys sukupuolten asemasta oli niin ikään konservatiivinen, merkittävä osa äänistä ennen valtaan nousua tuli naisilta.
Kirjan esipuheessa Evans asettaa tavoitteekseen natsien valtaannousun yleisesityksen. Kerronta kulkeekin siististi ja sujuvasti ilman ammattisanastoa kytkien yhteen kertojan äänen, aikalaiskatkelmia ja tapahtumien analyysin. Saksan sisäpolitiikka sotien välisenä aikana välittyy kirjan kautta erinomaisen mielenkiintoisena. Kirjan akateemisia ansioita on maallikon tietenkin vaikea arvioida, mutta kerronta tyytyy toteamaan asiat suuresti niitä arvottamatta tai värittämättä, mikä ainakin vaikuttaa objektiivisen etääntyneeltä. Oli miten oli, The Coming of the Third Reich on erinomaista luettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti