Rome Enters the Greek East

Arthur M. Eckstein, Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC. Blackwell Publishers, Malden, MA, USA, 2008.

Jotkut historioitsijat ovat luonnehtineet roomalaisia poikkeuksellisen sotaisiksi. Yläluokan jäsenten pätevöityminen julkisiin virkoihin edellytti pitkää palvelusuraa armeijassa, mikä heijastui päätöksentekoon ja politiikkaan. Rooman laajenemista Adrianmeren yli itään vuoden 200 eaa tietämillä on pidetty yhtenä esimerkkinä roomalaisesta aggressiivisuudesta. Lopultahan valtakunta nielaisi koko Välimeren.

Yhdysvaltalainen historioitsija Arthur M. Eckstein lähtee teoksessaan Rome Enters the Greek East: From Anarchy to Hierarchy in the Hellenistic Mediterranean, 230-170 BC haastamaan tätä näkemystä. Hänen keskeinen pointtinsa on, että Rooma ei ollut sen sotaisampi kuin muutkaan eikä Roomalla ollut intressejä idässä ennen n. vuotta 200 eaa  -- ja oli siellä senkin jälkeen hyvin varovainen tai epävarma liikkeissään.

Aleksanteri Suuren kuoltua 323 eaa laaja valtakunta jakaantui kolmeen osaan: Ptolemaiojen Egyptiin, Seleukidien Persiaan ja itään sekä Antigonidien Makedoniaan. Balkanilla kähistään, mutta vuoteen 205 eaa asti Rooma osallistuu Balkanin sotiin varovasti käyden samanaikaisesti mm. toista puunilaissotaa Karthagoa vastaan. Kun 204 eaa Roomaan saapuu kreikkalaisia lähestystöjä kertomaan, että Makedonian Filippos V ja Seleukidien Antiokhos III olivat juonimassa heikentyneiden Ptolemaiojen Egyptin ja siinä sivussa joidenkin kreikkalaisten pikkuvaltioiden tuhoamista, Rooman senaatti päättää sekaantua tilanteeseen. Rooma lyö taisteluissa molemmat kuninkaat ja etenee seuraavien vuosikymmenten aikana syvemmälle itään, mutta ei Ecksteinin mukaan minkään imperialistisen vision vallassa vaan keveiden liittolaisuuksien ohjaamana. Rooma myös vetäytyy Adrianmeren itäpuolelta 200-luvun eaa alussa antaen ehkä hieman väärän viestin Makedonialle.

Eckstein lukee antiikin aikalaistekstejä, erityisesti Polybioksen historiateosta, ja soveltaa  kansainvälisten suhteiden (international relations) käsitteistöä jäsentääkseen itäisen Välimeren 300-luvun eaa poliittista tilannetta.  Ecksteinin näkökulma on realismi. Näin ollen hän pitää antiikin kansainvälistä järjestelmää ensisijaisesti moninapaisena anarkiana, mikä tekee valtioista toistensa kaltaisia, itsekkäitä ja epävarmassa maailmassa voimankäyttöön taipuvaisia. Eckstein tunnustaa roomalaisten sotaisuuden, mutta lähteiden perusteella he eivät olleet sen sotaisampia kuin muutkaan. Paitsi sodankäynti myös epävarmuus on endeemistä: Pysyviä lähetystöjä ei ole, joten epäluulo ja huhut hallitsevat kuvaa naapureista ja heidän aikeistaan.

Rome Enters the Greek East ei ole suurelle yleisölle suunnattu vaan se on tutkimusta. Silti, vaikka kirja on akateeminen ja hieman kuiva, sen käsittelemä kuudenkymmenen vuoden ajanjakso avautuu kiehtovan elävänä ja monisyisenä. Polybioksen tekstejä on säilynyt vain katkelmina, mutta Eckstein onnistuu lukemaan niistä ulos tavattoman paljon. Hän tunnustaa näkemyksensä kiistanalaiseksi, mutta kaataa huolellisesti aikaisempia tulkintoja. Nyt kirjan myötä tekee mieli lukea lisää antiikin historiaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Mirkka Lappalainen, Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.  Siltala, Latvia, 2014. Arvostelukappale

Ajatus, että ihminen edistäisi jonkun vieraan asiaa ilman henkilökohtaista etua pelkästä uskollisuudesta asemaansa tai lakia kohtaan, on melko tuore. Sosiaalisessa mediassa vallalla oleva näkemys suomalaisista virkamiehistä hyödyttöminä syöpäläisinä sisältää unelman, että byrokratian poistaminen johtaisi onneen ja autuuteen. Nähdäkseen nykyisen järjestelmän edut riittää vierailla maissa, joissa virkakoneisto on heikko tai huonosti rahoitettu. Yksi tällainen maa on 1600-luvun alun Suomi.

Mirkka Lappalaisen tuore kirja Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 pureutuu muutoksiin, jotka Suomi kävi läpi Ruotsin kenties nimekkäimmän kuninkaan hallituskaudella. Kirja on kaltaiselleni historiasta kiinnostuneelle maallikolle odotettu uutuus. Sen esittämä murroskausi keskiajan ja uuden ajan välissä on mielenkiintoinen, ja se valottaa myös 1600-luvun alkupuolen Suomen tapahtumia, jotka ovat jääneet paljolti aiemmalta kirjallisuudelta katveeseen. Kerronnassa vuorottelevat tapahtumat, aikalaisnäkemykset, yksityiskohdat ja johtopäätökset tarjoten tiiviin ajankuvan. Tapahtumat teksti sitoo henkilöihin: pöytäkirjojen ja kirjeiden luonnostelemat tarinat miehistä ja naisista maalaavat kuvan kaikin puolin julmemmasta ajasta. Lappalainen käyttää paikoin kuvallista kieltä, mikä lisää tekstiin väriä ja sujuvuutta.

Suomi oli talonpoikaiskapinan jäljiltä rauhoittunut, mutta poltettujen talojen uuneissa hehkui yhä hiillos. Aateliston mielivalta tai väkivalta ei ollut 1600-luvun alussa sanottavasti laantunut. Sotaväki joutui köyhässä ja tiettömässä maassa tukeutumaan edelleen talonpoikiin, ja palkkasotiluus, eli väkivaltaan erikoistuminen, toi tähän palveluiden (kyyditykset) ja tuotteiden (kestitykset) vaihtoon epäsymmetriaa.

Suomi oli laaja ja harvaanasuttu maa, mutta erämaiden keskellä ei eletty rauhassa. Kylissä kyti pelko ja viha, sisällissodan haavat olivat auki. Kaarle-herttua oli noussut valtaan talonpoikien tuella, ja nuijiin tarttunut rahvas oli todella kuvitellut herttuan suojelevan heitä ja estävän aatelisten ja sotajoukkojen väkivallan.
   Kaarle oli kyllä yrittänyt puuttua laittomuuksiin, mutta hänen keinonsa olivat rajalliset.  Talonpojat eivät päässeet eroon kylissä loisivista sotilaista tai virkamiehistä, jotka matkoillaan saapuivat mässäilemään heidän köyhien aittojensa antimilla. Aateliset olivat yhtä omavaltaisia kuin ennenkin, ja vanhojen suomalaisten rälssimiesten rinnalle oli nyt ilmestynyt uusi joukko: saksaa puhuvat aateliset, jotka kohtelivat talonpoikia kuin orjia.

Kun laki ja tavat lukea sitä tarjosivat vähän suojaa ihmisen henkeä, terveyttä tai omaisuutta kohtaan, talonpojat vetosivat vääryyttä kokiessaan suoraan kuninkaaseen - usein turhaan. Lyhyesti: heikompaa hiihtokenkää oli jaossa ympäri vuoden.

Ongelmia oli myös nuorella kuninkaalla. Kustaa II Aadolf nousi valtaistuimelle 17-vuotiaana saaden käsiinsä laajan ja takapajuisen valtakunnan. Hänen isänsä Kaarle IX oli käytännössä vallananastaja. Puolan kuninkaan Sigismundin vaade kruunuun muodosti jatkuvan uhan. Valtakunta oli köyhä, budjettia vaivasi kestävyysvaje, ja verotus oli epävarmaa. Sodat sekä pieni jääkausi halloineen ja katoineen niittivät omaa veroaan. Tähtitaivaalla loimotti pelottavia merkkejä, ja 1600-luvun maailmassa enteet ja ihmeet kutoutuivat osaksi politiikkaa. Luotettavaa tietoa oli vaikea saada, joten [u]uden ajan alun Ruotsi ei ollut tietoyhteiskunta vaan huhuyhteiskunta.

Valtakunta tuntui toimivan vain siellä, missä kuningas liikkui, mutta hän ei voinut olla kaikkialla yhtä aikaa. Hänellä ei ollut käytettävissään tehokasta virkakoneistoa, vaan hallinto nojasi aatelisiin ja henkilökohtaisiin suhteisiin. Virkakoneiston puute ei tarkoittanut kuitenkaan vapautta vaan kaaosta. Lappalainen kuvaa ongelmia, joita epäselvä raportointi, tuotteina maksetut verot, kirjureiden vähyys ja tiettömät taipaleet synnyttivät. Virat täytettiin niillä, keitä oli tarjolla.

Nousevan suurvallan kannalta tärkeintä ei ollut rahvaan vaan kruunun omien virkamiesten kuuliaisuus. Voudit olivat omavaltaisia, koska heidän oli pakko olla. Hallitsija syytti heitä epärehellisyydestä, rahvas taas milloin mistäkin mielivaltaisuudesta, kuten vääristä mitoista. Voutikuntaan mahtui varmasti jos jonkinlaista oman edun tavoittelijaa, jotka saivat hoidella arveluttavia virkatoimiaan, koska kruunu oli virkamiespulan takia täysin riippuvainen miehistä, jotka ylipäätään pystyivät voudin monimutkaista tehtävää hoitamaan. 1600-luvun alkupuolen voudin oli paitsi oltava perillä tili- ja veroasioista myös ymmärrettävä sotalaitosta. Mikään oppinut kamreerityyppi ei kelvannut, koska voudin piti olla tarpeen vaatiessa kova, jopa raaka ja lisäksi taitava sosiaalinen peluri.

Kustaa II Aadolf oli kiivaana luterilaisena kuninkaana messiaanisten ennustusten ja "Pohjoisen Leijonan" imagon lumoissa samaan tapaan kuin monet muutkin. Hän oli hyvä, karismaattinen puhuja ja hän osasi delegoida - ainakin siviilihallinnossa. Taisteluissa hän otti tarpeettomia henkilökohtaisia riskejä, jotka realisoituivat Lützenissä 1632. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna oli kuitenkin ehtinyt rakentaa hallintokoneiston, joka ei romahtanut kuninkaan kuollessa.

Kustaa Aadolfin kausi käynnisti vallan keskittämisen, mikä tarkoitti paitsi tehokkaan virkakoneiston pystyttämistä myös siirtymistä keskiajalta uuteen aikaan. Tavoitteena ei ollut kansalaisyhteiskunta vaan yksinkertaisesti sodankäynnin ennustettava ja tehokas rahoittaminen. Aikakauden ihanne oli merkantilistinen, keskitetty, byrokraattinen paratiisi, mutta esiteollinen todellisuus ei jäsentynyt ihanteisiin. Koulutettuja virkamiehiä ei noin vain maasta polkaistu, eivätkä vanhat omavaltaiset tavat kadonneet hetkessä. Muutosta silti tapahtui, ja valtion valta alkoi kutoutua itsestään selväksi osaksi elämää ja arkea. Hovioikeus alkoi jakaa kuninkaan oikeutta, pappeja alettiin kouluttaa ja nuoria miehiä lähettää yliopistoihin. Esimerkiksi Kustaa H. J. Vilkunan Neljän ruumiin kuvaamissa oikeustapauksissa 1600-luvun lopulta kuvastuu aivan erilainen maailma, oikeuskäsitys ja hallintokulttuuri. Näistä sitten kasvoi aikanaan pohjoismainen valtio.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 maalaa kuvaa Suomesta alueena, jolla on jossain määrin oma identiteetti ja omat verkostot Ruotsin valtakunnan sisällä. Lappalainen pitää vuoden 1617 Stolbovan rauhaa Suomen kannalta keskeisenä rajapyykkinä. Itärajan rauhoituttua kuninkaan kiinnostus kääntyi kohti etelää, Liivinmaata, Puolaa ja lopulta Saksaa. Suomesta tuli valtakunnan takamaa, joka tuotti resursseja sotaa käyvälle valtakunnalle. Stolbovan rauhan jälkeen uratietoisille virkamiehille Suomi oli rangaistus: Paikallinen eliitti oli ohutta, ja aatelisto säilyi pitkään sivistymättömänä, väkivaltaisena ja monin tavoin rahvaan kaltaisena.

Vaikka Lappalainen keskittyy siviilihallintoon, sota on kirjassa läsnä siinä määrin, että kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Fall of Constantinople 1453

Steven Runciman, The Fall of Constantinople 1453 (1965). Cambridge University Press, Cambridge, UK, 1988.

Tein maallisen pyhiinvaelluksen Konstantinopoliin, eli Istanbuliin, opintojeni päätyttyä vuosituhannen taitteessa. Kaveriporukassa valuimme hitaasti Puolasta etelään kohti Bysanttia. Matkalla teräväreunainen uusklassismi vaihtui säiden pyöristämään aitoon antiikkiin ja ruoka paistetuista perunoista riisiin ja mausteisiin muhennoksiin. Kaatuneen rautaesiripun takaiset maat olivat vapautuneet, kukin omalla tavallaan, mutta rakennusten seinistä irtihakatut punatähdet tai kaadetut patsaat eivät olleet poistaneet edellisen kulttuurin otetta maisemasta.

Istanbul on turkkilainen kaupunki, mutta vuosisadat eivät olleet sieltäkään tyystin poistaneet edellisen kulttuurin otetta. Vanhan kaupungin ympäri kiersi edelleen muurin katkelmia, joiden vaaleassa pinnassa kulki roomalaisia punaisia raitoja. Muureja olin nähnyt jonkin verran aikaisemminkin, mutta nuo punaiset juovat tekivät jotenkin historiasta totta. Kiersin vanhan kaupungin rannat ja muurit jalan, kiipeilin Theodosiuksen muureilla ja katselin Blachernaen palatsin raunioista kerrostalorivistöjä, joiden paikalla olivat viisisataa vuotta aiemmin liehuneet turkkilaisten piirittäjien liput. Vallihaudoissa oli nyt pienviljelmiä ja hökkeleitä. Etsin Waltarin Johannes Angeloksen inspiroimana Kerkoportaa, mutta en onnistunut tunnistamaan sitä. (Luin matkalla myös John Julius Norwichin A Short History of Byzantiumin, joka kuuliaisesti esitti totena kaikki aikalaisten esittämät juorut, huhut ja panettelut. Olen toivoakseni ollut sen jälkeen tietokirjoista hieman tarkempi.)

Vaikka oppikirjat kertovat, että Rooman valtakunta romahti vuonna 476, romahdus koski vain Länsi-Roomaa. Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi roomalaista perinnettä vielä tuhat vuotta, kunnes turkkilaiset piirittivät ja valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Piirityksestä on jäänyt silminnäkijöiden kirjeitä, kuvauksia ja esimerkiksi venetsialaisen Nicolò Barbaron päiväkirja, joiden pohjalta tapahtumista on voitu koota kohtuullisen tarkka kronologia. Waltarin lisäksi piirityksen on pukenut tarinaksi monet muutkin. Samankaltaisuudet Tolkienin kirjoittaman Minas Tirithin ja Konstantinopolin piirityksen välillä eivät liene sattumaa.

Englantilaisen historioitsijan Steven Runcimanin The Fall of Constantinople 1453 on kertomus Konstantinopolin piirityksestä ja valloituksesta. Runciman tiivistää sotaa edeltäneet tapahtumat, mongolien aiheuttaman paineen Bysantin rajoilla, ylitsepääsemättömät kiistat idän ja lännen kirkkojen välillä ja ottomaanien valloitukset. Sitten alkavat rummut päristä ja pasuunat soida. Theodosiuksen muurit, jotka olivat suojanneet kaupunkia monilta piirityksiltä, murenevat tykistötulessa. Valloitus ei tietenkään ratkea puolustuksen romahtamiseen, vaan turkkilaiset pääsevät kaupunkiin pienestä portista, Kerkoportasta, jota puolustajat käyttivät vastahyökkäyksiin ja joka oli syystä tai toisesta unohtunut auki.

Kuten Romulus Augustuluksen syrjäyttäminenkin vuonna 476, Konstantinopolin valloitus vain virallisti lopputuloksen, joka oli ollut tuloillaan pitkän aikaa. Ottomaanien tunkeuduttua Euroopan puolelle Bysantin maa-alueet olivat kaventuneet mitättömiksi kaistaleiksi. Vanhasta loistosta oli vain rippeitä jäljellä. Valloituksen jälkeen ortodoksinen keskus siirtyi Venäjälle, joka julistautui kolmanneksi Roomaksi.  

Runciman uskoi historian esittämiseen kertomuksena, mitä hän tuottaakin sujuvasti. Kerronta liikkuu muurien molemmin puolin. Tarinassa on epätoivoa, petosta ja uljautta, mutta kirjoittaja jää paikoin kiinni vanhaan vihollisasetelmaan kuvaillessaan turkkilaisia pahiksina -- aikalaisvertailussa eurooppalaiset eivät esiintyneet mitenkään edukseen. Kun kukaan ei ollut kirjaamassa, mitä sulttaani Mehmed II sanoi sotilailleen viimeistä rynnistystä edeltävänä iltana, Runciman kuvittaa tarinaansa toistaen, mitä Mehmed olisi voinut sanoa jonkun kronologin mielestä.

The Fall of Constantinople 1453 on ihan mukiinmenevää historiaa. Omakohtainen jalkatyö tietenkin auttoi hahmottamaan tarinan maantiedettä, taistelupaikkoja ja etäisyyksiä. Bysantti on, kuten aina, lumoava yhdistelmä kaikkea: itää, länttä, antiikkia, keskiaikaa, teokratiaa, kristinuskoa, filosofiaa, mystiikkaa, diplomatiaa, petosta ja upeita rakennuksia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Coup d'État

Edward Luttwak, Coup d'État: A Practical Handbook (1968). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1969.

Joidenkin mielestä 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisin ilmiö oli kylmä sota. Kahden poliittisen leirin välinen köydenveto vaikutti pienten ja suurten maiden sisä- ja ulkopolitiikkaan. Toiset nostavat tärkeämmäksi viisisataavuotisen kolonialismin purkautumisen, joka oli ollut tietenkin käynnissä jo pitkään. Yhdysvallat itsenäistyi Britanniasta vuonna 1776, ja Ranskan vallankumouksesta lähtien hallituksia kaadettiin kiihtyvään tahtiin. Latinalaisen Amerikan maat itsenäistyivät pitkin 1800-lukua. Aasian ja Afrikan osalta itsenäistyminen lähti kuitenkin käyntiin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja huipentui 1950-1960 -luvuilla. Entisiä siirtomaita itsenäistyi kymmenittäin - joskus aseettomasti, joskus ei. Uudet valtiot olivat rakenteiltaan usein horjuvia ja sellaisina alttiita yllättäville vallanvaihdoksille.

Edward Luttwakin teos Coup d'État perustuu havaintoihin lukuisista vallankaappauksista vuosilta 1946-1967. Kirja ei ole kuitenkaan historian tutkimusta vaan opas vallankaappauksen käytäntöön. Se hahmottelee vallankaappauksen tavoitteet, strategian, suunnittelun ja toteutuksen.

Mikä sitten on coup d'état eli vallankaappaus? Vallankumouksessa sananmukaisesti kumotaan olemassa oleva valtarakenne, sen prosessit sekä sen johtajat, ja korvataan ne uusilla. Vallankaappaus puolestaan säilyttää hallintorakenteet vain vaihtaen sen johtajat. Luttwakin mukaan vallankaappaus edellyttää keskeisesti kolmea asiaa: taloudellista heikkoutta, poliittista itsenäisyyttä ja orgaanista yhtenäisyyttä. Taloudellinen heikkous ja sitä kautta vähäinen teollisuus ja alhainen erikoistuminen tuottavat epäluuloisen kansan, joka ei ole kiinnostunut eliitistä tai sen vaihtumisesta toiseksi. Vauraissa länsimaissa vallankaappaus ei onnistu kuin poikkeusoloissa (ks. Ranska 1958). Poliittinen itsenäisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että maan rajojen sisällä tai tuntumassa ei ole vahvan vieraan vallan joukkoja, jotka saattaisivat kääntää vallankaappauksen kulun (ks. Unkari 1956). Mikäli valtio ei ole orgaanisesti yhtenäinen, vaan se sisältää voimakkaita etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä, vallankaappaus voi tyrehtyä niiden vastustukseen.

Miksi vallankaappauksia tapahtuu niin paljon? Vaikka valtio on instituutiona joustava, valtiot eivät ole yleensä pysyneet taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vauhdissa. Toisaalta valtio on tietyssä mielessä hauras. Sen toiminta nojaa virkakoneistoon, joka ei ole usein suoraan päättäjille uskollinen.  Vallankaappaukseen liittyy kolme tahoa: armeija, virkakoneisto ja päättäjät. Kaappaus vaatii aseellista voimaa tai ainakin sen uhkaa, joten armeijasta pitää löytää kiinnostuneita upseereita, jotka tuovat mukanaan osaamista ja voimaa. Luttwak esittelee prosessin, jolla armeijasta tunnistetaan ja seulotaan kandidaatit vallankaappauksen riveihin. Vaikutusvaltaisilla kenraaleilla on omia usein suunnitelmiaan, joten hedelmiä kannattaa poimia alempaa ravintoketjusta. Koko armeijaa ei tarvitse voittaa vallankumouksen taakse, vaan pienehkö osasto riittää. Viestintäupseerit ja teknikot pystyvät lamauttamaan viesti- ja tieliikenteen, millä estetään hallinnolle uskollisten yksiköiden sekaantuminen yleensä pääkaupungissa tapahtuvaan vallankaappaukseen.

Virkakoneiston säilyttäminen säästää monelta ongelmalta. Kuuban ja Venäjän vallankumouksissa virkakoneisto siivottiin väkivaltaisesti, ja maat rämpivät taloudellisissa ja hallinnollisissa ongelmissa vuosikausia. Moderneissa valtioissa virkakoneisto ei ole erityisen uskollinen hallitsijalle tai päättäjälle, ja jos virkamiehille taataan jatkuvuus, he eivät todennäköisesti vastusta uutta hallintoa. Päättäjät sekä armeijan ja virkakoneiston avainhenkilöt pitää tietenkin neutraloida, että he eivät pääse organisoimaan vastarintaa. Lisäksi vahvat organisaatiot, kuten puolueet, uskonnolliset yhteisöt ja ammattiliitot pitää myös pelata sivuun esim. johtajien pidätyksin. Länsimaissa nämä organisaatiot eivät ole riittävän militantteja noustakseen vastarintaan, mutta voivat yleislakoin tai muin tavoin hidastaa kaappauksen etenemistä.

Toisin kuin sodankäynnissä, vallankaappauksessa ei ole aikaulottuvuutta. Siinä ei varata reservejä eikä suunnitella huoltoa tai täydennystä. Onnistuakseen vallankaappaus pitää toteuttaa nopeasti, sillä hitaus paljastaa heikkoudet. Kansan enemmistön aidalla istujat ehtivät muodostaa mielipiteen, ja tilaisuus karkaa käsistä. Nopeus tarkoittaa samanaikaisia operaatioita: avainhenkilöiden pidättämiset, puhelin-, radio- ja televisiokeskusten valtaamiset ja julkisten rakennusten valtaamiset. Kohteena olevat alueet, kuten pääkaupungin hallintokorttelit ja johtajien asuinalueet, pitää ensin eristää muusta liikenteestä ja kaupunkiin johtavat valtaväylät pitää tulpata. Viestintäliikenteen, vielä 1960-luvulla erityisesti puhelinliikenteen, katkaiseminen estää vastapuolta muodostamasta tilannekuvaa ja organisoimasta vastarintaa.

Luttwak käsittelee myös toimenpiteitä välittömästi onnistuneen vallankaappauksen jälkeen. Omat joukot täytyy stabiloida. Tämä tarkoittaa, että vallankaappaukseen osallistuneet upseerit täytyy pitää erillään -- muuten heille alkaa syntyä omia ajatuksia vallanjaosta. Myös virkakoneisto täytyy rauhoittaa, eli virkamiehille täytyy luvata jatkuvuutta ja etuja. Kansan rauhoittaminen onnistuu puhein, joiden erilaisista sävystä Luttwak antaa hauskoja esimerkkejä. Kirjan liitteissä hän tarjoaa laskelmia sortotoimenpiteille: liika sortaminen köyhässä maassa johtaa tyytymättömyyteen, josta kumpuaa uusi vallankaappaus.

Coup d'État on tiivis, parisataa sivuinen opas vallankumouksen toteuttamiseen. Luttwakin katse on kylmä, kun hän luotaa valtiokoneiston osia ja tutkii tapoja kiilata niitä sijoiltaan. Arvostelussaan vuodelta 1969 E. J. Hobsbawm näki teoksen nojaavan virallisen ja todellisen politiikan eroihin, joiden julkilausuminen on kiinnostanut ja järkyttänyt lukevaa yleisöä Machiavellin ajoista lähtien. Kirjalla on vähän annettavaa alan asiantuntijoille, mutta muille kirja tarjoaa näkymän modernin valtion konehuoneeseen. Syksyisen viikonloppuun tällainen kirja istuu todella hyvin.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

A Tale of Two Cities

Charles Dickens, A Tale of Two Cities (1859). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Richard Maxwell. Penguin Books, London, UK, 2003.

Ranskan kansallispäivä 14. heinäkuuta sattuu samalle päivälle kuin Bastiljin linnakkeen valtaaminen vallankumousvuonna 1789. Se ei ole sattumaa, vaikka kansallisjuhla ei suoraan muistelekaan keskiaikaisen linnakkeen valtaamista vaan liittovaltion juhlaa valtaamisen ensimmäisenä vuosipäivänä. Bastilji oli toiminut aina Richelieun ajoista asti vankilana, jonne hillottiin poliittisia vankeja. Sellaisena se päätyi symboloimaan vanhaa, kivettynyttä despotiaa. Linnakkeen valtaaminen kuvasti vastaavasti uutta aikaa, Ranskan vallankumousta ja vanhan järjestyksen kumoamista, josta on maalattu tauluja ja laulettu lauluja.

Ranskan vallankumous ei ollut pelkästään iloista aikaa, vaan talkoot, kuten usein käy, karkasivat käsistä. Poliittiset puhdistukset muuttuivat ensin teurastukseksi ja sitten viihteeksi. Omaisuutta kansallistettiin ja kirjoja kortistoitiin. Noin 70 vuotta tapahtumien jälkeen Charles Dickens tulkitsi vallankumouksen köyhän ja sorretun kansanosan kostoksi, joka kiihtyi verestä ja väkivallasta. Romaani A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia) asettaa vastakkain nimensä mukaisesti kaksi kaupunkia, Lontoon ja Pariisin. Vaikka molemmissa maissa köyhälistöllä on kurjaa ja tiukkaa, vallankumouksen aikaan edellistä hallitsee laillisuusperiaate ja jälkimmäistä äänekkäät väkijoukot.

Kirjassa Charles Darney, alkuperäisteltä nimeltään Charles St. Evrémonde, joutuu oikeuteen molemmissa maissa. Ensin Lontoossa häntä syytetään vakoilusta vieraan vallan hyväksi, mutta tuomio on vapauttava näytön puutteen vuoksi. Myöhemmin Pariisissa häntä syytetään pelkästään aatelisen syntyperän vuoksi tasavallan vastaisuudesta, eikä näyttö ole viihteellistyneessä tuomioistuimessa enää valttia. Dickens tarjoaa tapahtumille ja henkilöille taustoja, mutta vallankumoukselliset eivät näyttäydy hyvässä valossa.

Along the Paris streets, the death-carts rumble, hollow and harsh. Six tumbrels carry the day’s wine to La Guillotine. All the devouring and insatiate Monsters imagined since imagination could record itself, are fused in one realization, Guillotine. And yet there is not in France, with its rich variety of soil and climate, a blade, a leaf, a root, a sprig, a peppercorn, which will grow to maturity under conditions more certain than those that have produced this horror.

Vaikka tapahtumat pyörivät Darneyn ympärillä, varsinaisen konfliktin käynnistämän muutoksen tarinassa käyvät läpi Sydney Carton ja tohtori Manette. Edellinen on kyyninen ja alkoholisoitunut lakimies, joka herää löytämään elämälleen tarkoituksen Darneyn herttaisen vaimon Lucien nähtyään. Tohtori Manette, Lucien isä ja Darneyn appi, on pitkän, syyttömänä kärsityn vankeustuomion traumatisoima. Tästä hauraasta vangista kuoriutuu jälleen arvostettu lääkäri, mutta tapahtumat Pariisissa alkavat horjuttaa hänen mielenterveyttään. Charles Darney ja Lucie, kuten kaikki muutkin, ovat idealisoituja pahvihahmoja.

A Tale of Two Cities ilmestyi alunperin jatkokertomuksena, mikä heijastuu tarinan hieman poukkoilevana rytminä. Tarina ei ole vetävimmästä päästä, käänteet ovat äkillisiä, ja monin kohdin teksti tuntuu väljältä. Dickens käyttää tyylikeinonaan toistoa, mutta siitä huolimatta kerronta tuntuu sujuvalta, paikoin suorastaan loisteliaalta. Tapa, jolla englantilainen ylätyyli pyörittelee ilmauksia ja suhteita ihmisten, tekemisen ja asioiden välillä, on maukas. Aloitus on tätä kaikkea.

It was the best of times, it was the worst of times, it was the age of wisdom, it was the age of foolishness, it was the epoch of belief, it was the epoch of incredulity, it was the season of Light, it was the season of Darkness, it was the spring of hope, it was the winter of despair, we had everything before us, we had nothing before us, we were all going direct to Heaven, we were all going direct the other way—in short, the period was so far like the present period, that some of its noisiest authorities insisted on its being received, for good or for evil, in the superlative degree of comparison only.

Teoksen johdannossa Richard Maxwell kytkee Dickensin romaanin laajempaan aikalaiskontekstiin. A Tale of Two Cities on historiallinen romaani, mutta siinä on ajallisia tihentymiä, jotka eivät suoraan palaudu todelliselle aikajanalle. Kirja sai paljon vaikutteita Thomas Carlylen Ranskan vallankumousta käsittelevästä historiateoksesta The French Revolution. Victor Hugo sai puolestaan vaikutteita Dickensiltä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Genghis Khan and the Making of the Modern World

Jack Weatherford, Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004). Three Rivers Press, New York, NY, USA, 2005.

Rotuoppi on yksi karvaimpia länsimaisen tieteenhistorian kompurointeja. 1700-luvun lopulta alkaen innostuneet tiedemiehet ryhmittelivät ihmiset rotuihin satunnaisten fyysisten mittaustulosten mukaan ja asettivat rodut kehitysjanalle sen mukaan, kuinka paljon ne muistuttivat vaaleita eurooppalaisia eli mittausten tekijöitä. Aasialaiset saivat tässä pelissä huonot kortit. Mongoloidi ("mongolin kaltainen") tuli merkitsemaan heikkolahjaista, degeneroitunutta, eläimellistä ja epäinhimillistä. Nimen alle niputettiin paitsi kaikki aasialaiset lopulta myös Amerikan intiaanit.

Tiede on jättänyt nämä pseudotieteelliset tulokset taakseen, mutta niiden nimet ja leimat istuvat tiukassa. Mongolien huono maine on vieläpä sattumaa. Kun vielä keskiajan ja renessanssiajan kirjoittajat ja matkailijat näkivät mongolit hyvässä tai suorastaan ylistävässä valossa, valistusajalla Eurooppaan kehittyi Aasia-vastaisuus, joka maalasi mongolit kaiken pahuuden ja heikkouden alkuperänä. Montesquieu halveksi avoimesti aasialaisia. Voltaire kirjoitti näytelmän typerästä ja julmasta Tšingis-kaanista kritisoidakseen Ranskan kuningasta. Comte de Buffon esitti luonnonhistorian ensyklopediassaan mongolien olevan uskonnon, moraalin ja säädyllisyyden ulottumattomissa. Downin oireyhtymästä kärsivät nimettiin niin ikään mongoloideiksi, koska heillä katsottiin olevan mongolien piirteitä, jotka olivat olivat jääneet eurooppalaiseen perimään keskiajalla, kun mongolit liikkuivat näillä main.

Valistusajalta käynnistyneiden tieteellisten harharetkien oikaisemiseen meni pitkään. Jack Weatherfordin kohtuullisen tuore Genghis Khan and the Making of the Modern World tarkastelee mongoleja huomattavan suopeassa valossa verrattuna aikaisempaan länsimaiseen tutkimukseen. Kirjan nimi paljastaa teoksesta oikeastaan kaksi osaa. Se on yhtäältä Tšingis-kaanin elämäkerta ja toisaalta katsaus hänen valtakuntansa vaikutuksiin. Weatherford on kulttuuriantropologian emeritusprofessori, joka on viime vuodet perehtynyt Aasian tasankojen kansoihin.

Mongolit olivat joukko paimentolaisheimoja, joiden keskinäiset karjavarkaudet, naisten ryöstöt ja kahakoinnit olivat tavallista. Ennen valtaan nousuaan vuonna 1206 Tšingis-kaani oli paimentolaispoika nimeltään Temüjin. Hänen isänsä kuoltua hänen sukunsa hylkäsi hänen äitinsä lapsineen. Temüjin ei ollut lapsena vahvin, rohkein tai paras, mutta hän otti opiksi. Rikkonaisen taustansa vuoksi hän kokosi lähipiirinsä verisiteiden sijaan kykyjen ja uskollisuuden varaan. Hän lähti kostamaan kokemiaan vääryyksiä mutta osoitti neuvokkuutta ja malttia kääntäen kukistetut viholliset seuraajikseen. Kun tasangon heimot oli yhdistetty ja aristokraatit joko vaiennettu tai eliminoitu, hän käänsi katseensa valtakuntansa rajojen ulkopuolelle. Valloitus seurasi toistaan, ja mongolien valtakunta ulottui lopulta Mustaltamereltä Tyynelle valtamerelle.

The Mongols devised and used weapons from the different cultures with whom they had contact, and through this accumulation of knowledge they created a global arsenal that could be adapted to whatever situation they encountered. 

Weatherfordin mukaan mongolien sodankäynti poikkesi maata viljelevien naapurien taktiikoista. Mongolien sodankäyntiä ei ohjannut mikään ideologia, vaan se tähtäsi yksinkertaisesti voittoon. Jos taistelu tai piiritys oli voitettavissa ilman lähikontaktia viholliseen, sen parempi. Jos vihollisella on toimivia aseita tai taktiikoita, ne omaksuttiin. Vastustajiinsa verrattuna mongoliarmeija oli kuitenkin nopea: se koostui pelkästään ratsuväestä, joka liikkui ilman hitaita kuormastoja. Armeijan mukana kulkevat hevoslaumat tarjosivat ratsuja ja ruokaa. Sotilaat olivat kurinalaisia pystyen kääntämään näennäisen vetäytymisen hyökkäykseksi ja tuhoamaan takaa-ajossa hajalleen joutuneet viholliset. Monet raakuudet, joista mongoleja syytettiin, ovat joko myöhemmän Sekopää-Timurin tekosia tai sitten valloitettujen kansojen kirjoittamaa propagandaa, johon Tšingis-kaani suorastaan yllytti, koska se oli kustannustehokkaampi tapa vallata kaupunkeja kuin piiritys. Kirjoittaja huomauttaa, etteivät mongolit harjoittaneet julkisia teloituksia tai kidutuksia, kuten kristityt ja muslimit.

Tšingis-kaani tunnisti sivilisaatioiden erikoistumisen tuottamat hedelmät: valloitettujen alueiden käsityöläisiä, kirjureita ja oppineita siirtyi (tai siirrettiin) eri osiin palvelemaan valtakuntaa. Hänen poikansa eivät kuitenkaan omaksuneet malttia, kohtuutta ja rauhallisuutta. Hän yritti opettaa itsekurin merkitystä johtamisessa mutta turhaan. Tšingis-kaanin kuoltua vuonna 1227 hänen poikiensa hallitsemat alueet muodostuivat itsenäisiksi valtakunniksi Kiinaan, Venäjälle, Persiaan ja Intiaan, ja mongolit sulautuivat valloittamiinsa kansoihin.

Kuvaillessaan mongolien merkitystä Weatherford näkee heidät ennakkoluulottomina yhdistäjinä, joiden vaikutus oli ensisijaisesti positiivinen. Heidän valtakuntansa yhdisti neljä eri sivilisaatiota toisiinsa ja välitti hyödykkeitä, teknologiaa ja kulttuuria niiden välillä. Kaupankäynti kukoisti. Mongolien valtakausi herätti hiljenneen silkkitien uudestaan henkiin. Mongolihallitsijat ja erityisesti Marco Polon ylistämä Kublai-kaani kehittivät (meritokraattista) virkamiehistöä, yhtenäistä kieltä, kirjoitusta ja yhteisiä painoja (punnuksia) suuren alueen hallitsemiseksi ja kaupan helpottamiseksi. He ottivat käyttöön paperirahan, sallivat uskonnonvapauden, kehittivät oikeusjärjestelmää ja lievensivät yleensä ankaria lakeja poistaen ruumiinvammojen tuottamisen ja hilliten kidutusta. Hallinto kasvoi niin, että heidän oli pakko alkaa painaa tekstiä.

The volume of information produced in the Mongol Empire required new forms of dissemination. Scribes could no longer handle the follow of laboriously hand copying everything that need to be written. They compiled the records, wrote letters, and sent information to those who need it, but they did not have time to copy agricultural manuals, medical treatises, atlases, and astronomical tables. Information had to be mass-produced for mass dissemination, and for this task, the Mongols turned again to technology, to printing.

Mongolien loisto näkyi Euroopassa vilkkaana kaupankäyntinä, joka toi muassaan erilaisia silkkikankaita. Itämainen tähtitiede osoitti, että antiikin perintö oli osin virheellistä. Chaucer äityi ylistämään Tšingis-kaania kuninkaista suurimpana. Keittiöihin virtasi uusia mausteita ja ruokia. Renessanssimaalarit tallensivat mongolien vaatteita teoksiinsa. Sitten musta surma aloitti niittotyöt, silkkitie hiljeni ja yhteys idän ja lännen välillä katkesi vuosisadoiksi. Atlanttia ylittäessään Kolumbuksella oli mukanaan puhkiluettu Marco Polon matkakertomus, koska hän toivoi löytävänsä tien Kiinaan ja käynnistävänsä kukoistaneen kaupan uudelleen. Tarinat mongolien valloituksista ja raaoista piirityksistä oli unohdettu, kunnes valistus löysi idästä vihollisen.

Weatherford on kirjoittanut Tšingis-kaanin lapsuutta ja nuoruutta koskeva osan melkein proosamuotoon. Elämä tasangolla välittyy hienosti, ja kerronta on muutenkin sujuvaa. Sodat ja valtakunnan laajeneminen etenevät vauhdikkaasti, ja mongolien saavutusten pitkään listaan päästessään lukija alkaa jo epäillä Weatherfordin poistuvan tieteellisen konsensuksen valokeilasta. Oli miten oli, Genghis Khan and the Making of the Modern World kuitenkin jäsentää Keski-Aasian tapahtumat laajempaan keskiaikaiseen kontekstiin sovittaen yhteen takaraivoon jääneitä yksittäisiä ja hajanaisia tapahtumia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.