Great Expectations

Charles Dickens, Great Expectations (1861). Toimittanut ja esipuhein varustanut Angus Calder. Penguin Books, Harmondsworth, Middlesex, UK, 1978.

Charles Dickens on ehtinyt tulla hieman tutuksi, joten arvelin tietäväni, mistä aineksista romaani Great Expectations (1861, suom. Loistava tulevaisuus)  koostuu: orpoudesta, lyhyestä lapsuudesta, kovaotteisesta siirtymisestä aikuisten maailmaan, Lontoosta nähtävyyksien ulkopuolella, polveilevasta ja yksityiskohtaisesta kerronnasta, hassuista nimistä jne. Totta puhuen minulla ei ollut suuria odotuksia, mutta kirja onnistui silti yllättämään, sillä mielenkiintoisten henkilöhahmojen välillä oli oikeita jännitteitä.

Kertoja on päähenkilö itse, Philip Pirrip eli "Pip", joka kokoaa historiastaan kasvukertomuksen. Hän jää orvoksi ja päätyy sisarensa talouteen soiselle seudulle Thamesin suistoalueella. Hän saa oppia sepän ammattiin, mutta sitten kylästä tulee omituinen kutsu. Rikas ja iäkäs vanhapiika Havisham haluaa pojan vierailulle viihdyttämään ja pelaamaan korttia yhdessä hänen ottotyttärensä, kuvankauniin Estellan kanssa. Kauneus ei kuitenkaan yhdisty muihin hyveisiin, eikä neiti Havisham ole mikään satujen hyvä haltiatar. Mikä pahinta, Pip saa kosketuksen herrasväen tapoihin ja maailmoihin. Sen jälkeen ahdas kotitalo ja sen ennustettava maisema eivät tunnu enää tarjoavan mitään.

Pip haluaa herrasmieheksi, ja, kuinka ollakaan, aivan yllättäen nimetön sponsori tekee tästä haaveesta totta. Kaikki on kuitenkin monin verroin monimutkaista ennen kuin päähenkilön idealismi löytää tiensä tasapainoiseen uomaan, ja jokaisella on luonteensa yhteiskuntaluokasta riippumatta. No varnish can hide the grain of the wood; and that the more varnish you put on, the more the grain will express itself.

Anne Brontën hienon Wildfell Hallin asukkaan (1848) yllyttämänä pohdin lukiessani Dickensin esittelemää herrasmiehen kuvaa. Tarina ei kuitenkaan keskity samaan tapaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen vaan laajemmin moraaliin, yksilön ja yhteisön suhteeseen. Viktoriaanisessa maailmassa herrasmieheyden katsottiin seuraavan suoraan hyvämaineisesta ja vauraasta syntyperästä, mutta Dickens kyseenalaistaa tämän. Raha ei tee kuitenkaan sen enempää Pipistä kuin öykkärimäisestä Bentley Drummlesta todellista herrasmiestä. Edellinen ajautuu kauas ihanteista muutettuaan Lontooseen ja totuttuaan rahan käyttöön, ja jälkimmäinen kuolee kohdeltuaan huonosti hevostaan, mikä on luonteenpiirteenä ja kohtalona jotenkin brontëmainen. Hyvän perheen kasvatus tai toimiminen tärkeässä asemassa voi tuottaa sydämen kylmyyttä, välineellistämistä ja rikollisuutta siinä missä osattomuuskin. Todellista inhimillistä lämpöä ja ymmärrystä voi kehittyä yhtä hyvin (tai paremmin) syrjäisen ahjon ääressä kuin missä tahansa kartanossa.
 
Kirjan esipuheessa Angus Calder marssittaa niin runsaasti nimekkäitä kirjailijoita kuvailemaan Dickensin taitoja kertojana, että kaltaiseni Dickens-skeptikko alkaa epäillä itseään. Esimerkiksi George Orwellin mukaan Dickensin tarinaa maustaa katkeamaton yksityiskohtien virta, joka virittää uskottavan ympäristön. Graham Greene on ylistänyt kertojan kertomuksellisuutta ylläpitävää ääntä. Monet muut kiittelevät kirjan huumoria ja kirjailijan lämmintä suhtautumista henkilöhahmoihinsa. Kieltämättä kirjassa on näitä molempia mutta ei siinä määrin tai sentyyppisiä, että olisin vallan ihastunut. Ehkä luen Dickensiä väärin.

David Copperfield

Charles Dickens, David Copperfield (1850). Johdannon kirjoittanut Jeremy Tambling. Penguin Books, London, UK, 2004.

Kun nuori ja viaton David Copperfield joutuu yksinkertaisen ja väkivaltaisen isäpuolensa komentamana ankeaan koulukotiin ja sitten ankaraan työhön, ehdin säikähtää, että romaani olisi samanlainen kuin Oliver Twist. Dickens kuitenkin alkaa käyttää kuitenkin useampaa sävyä ja tarjoaa mielenkiintoisehkon kasvutarinan, jonka monet tapahtumat perustuvat hänen omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa.

Charles Dickensin romaani David Copperfield (1850) on melodramaattinen ja romanttinen mutta se säilyttää kuitenkin sanaston ja havainnon tukevasti realismissa. Päähenkilön ja kertojan viattomuus karisee ja lapsuuden ensimmäiset esikuvat himmenevät ja vaihtuvat iän myötä. David Copperfield ei kiertele eri toreilla ja turuilla vuoroin potkittavana ja vuoroin hellittävänä, vaan toisin kuin Oliver Twist hän toimii ja tekee valintoja. Hän on hyväsydäminen, tarkkanäköinen mutta hetkittäin ristiriitainen hahmo.

Dickens ei yleensä tyydy loivaan kontrastiin. Niinpä tämäkään romaani ei peittele kauneuden ja hyvyyden syvää yhteyttä. Tarinaan marssii myös joukko karikatyyrejä, joista huomattavin lienee Davidin vastakohta Uriah Heep. Molempien lapsuus tuottaa kolhuja, mutta Uriah—jatkuvasta nöyryyden julistuksistaan huolimatta—katkeroituu. Rujon ja vastenmielisen hahmon piirteet on tiettävästi lainattu H. C. Andersenilta, jonka Dickens ehti tavata ennen romaaninsa kirjoittamista.

'When I was quite a young boy,' said Uriah, 'I got to know what umbleness did, and I took to it. I ate umble pie with an appetite. I stopped at the umble point of my learning, and says I, "Hold hard!" When you offered to teach me Latin, I knew better. "People like to be above you," says father, "keep yourself down." I am very umble to the present moment, Master Copperfield, but I've got a little power!' 

Dickensin romaani liikkuu köyhien, heikko-osaisten ja aina vahvempiensa sortamien keskuudessa. Kohtalot heilahtelevat laidalta laidalle, kun taloudellinen vakaus haihtuu epäonnen, kuoleman tai heikkouden seurauksena. Nämä käänteet tarttuvat henkilöihin ennakoimatta ja väkivalloin. Vaikka päähenkilönä ja kertojana on mies, tarina tuntuu käsittelevän naisten kohtaloita suhteessa miehiin, avioliittoon ja kotiin. Heikkoudet, usein kasvatuksesta johtuvat, ovat tarinassa kohtalokkaita, koska kuolema on ainoa sopiva tapa siirtää henkilöhahmo sivuun. Vaikka tarinassa itsehillinnän, viisauden ja kotitalousosaamisen yhdistelmä on kiistaton naisideaali, hahmona Davidin täti Betsey Trotwood on kaikkein mielenkiintoisin. Tämä itsenäinen ja rohkea nainen rikkoo jäykkiä sukupuolirooleja ja toimii hetkittäin oikeudenmukaisuuden jumalattarena.

    'You can go when you like; I'll take my chance with the boy. If he's all you say he is, at least I can do as much for him then, as you have done. But I don't believe a word of it.'
    'Miss Trotwood,' rejoined Mr. Murdstone, shrugging his shoulders, as he rose, 'if you were a gentleman—'
    'Bah! Stuff and nonsense!' said my aunt. 'Don't talk to me!'
    'How exquisitely polite!' exclaimed Miss Murdstone, rising. 'Overpowering, really!'

En voi sanoa edelleenkään löytäneeni Dickensistä aivan sellaista suuruutta, jota olisin toivonut. Romaani on hieman jaaritteleva, mikä johtuu tietysti siitä, että se julkaistiin alunperin jatkokertomuksena.

Oliver Twist

Charles Dickens, Oliver Twist, or, the Parish Boy's Progress (1837). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Philip Horne. Penguin Books, London, UK, 2003.

Oliver Twistin äiti kuolee synnytykseen, ja poika kasvaa seurakunnan orpokodissa. Hyväntekeväisyys, eli orpokodin pyörittäminen, on joillekin toimeentulo, ja jokainen lantti, joka säästyy ruoasta ja vaatteista, kilahtaa johtajan taskuun. Kun Oliver on yhdeksän, hän on kyllin vanha köyhäintaloon, missä hän eräänä päivänä erehtyy pyytämään toisen annoksen laihaa puuroa.

The gruel disappeared, and the boys whispered each other and winked at Oliver, while his next neighbours nudged him. Child as he was, he was desperate with hunger and reckless with misery. He rose from the table, and advancing, basin and spoon in hand, to the master, said, somewhat alarmed at his own temerity--
   'Please, sir, I want some more.'
The master was a fat healthy man, but he turned very pale. He gazed in stupified astonishment on the small rebel for some seconds, and then clung for support to the copper. The assistants were paralysed with wonder, and the boys with fear.

Seuraa kohtuuttomia rangaistuksia. Lopulta köyhäintaloa hallinnoiva lautakunta päättää maksaa viisi puntaa kenelle tahansa, joka vie tämän vinoon kasvaneen ja kuriin tottumattoman pojan näkyvistä.  Oliver kuitenkin karkaa Lontooseen mutta ajautuu siellä taskuvarasliigan kynsiin.

Charles Dickens ei säästele vastakkainasettelussaan. Taustalla on benthamilainen köyhäinhoitolaki vuodelta 1834, jonka nojalla köyhät saivat apua ainostaan työtä vastaan. Köyhyys oli vallitsevan näkemyksen mukaan seurausta laiskuudesta ja kurittomuudesta, ja köyhäintalojen kehnojen olojen oli määrä motivoida asukkaat parantamaan omaa tilannettaan. Kuitenkin ne tuottivat samat olosuhteet, jotka laki oli säädetty korjaamaan. Kuten muutkin orvot, Oliver on nälästä liian heikko tehdäkseen mitään.

Eikä Oliver pakonsa lisäksi teekään mitään koko kirjassa vaan kiertää puhdasta viattomuutta hohtaen eri tahojen potkittavana ja hellittävänä. Koko henkilökaarti muodostuu jäykistä pahvinukeista, jotka ovat joko roistoja tai kunnon kansalaisia. Ainoastaan prostituoitu Nancy keinuu ääripäiden välillä, ja hänen tekemisistään ja päätöksistään vähäinen jännite romaaniin syntyykin. Dickens pyörittelee kohtaamisia tarjoten vuoropuhelua ja sen vuolasta tulkintaa. Hänen kuuluisaa huumoriaan on niukalti.

Oliver Twist ilmestyi jatkokertomuksena Dickensin toimittamassa lehdessä vuodesta 1837 vuoteen 1838 eli juuri kuningatar Victorian valtakauden alussa. Esipuheessa Philip Horne toteaa Dickensin  itse työskennelleen lapsena tehtaassa. Varasliigan johtajallakin oli esikuvansa todellisuudessa. Näistä ei kuitenkaan synny mielenkiintoista tarinaa. Jos tuon ajan Englannissa olikin korjattavaa, on tämä Dickensin järjestyksessään toinen romaani puisevaa luettavaa.

A Tale of Two Cities

Charles Dickens, A Tale of Two Cities (1859). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Richard Maxwell. Penguin Books, London, UK, 2003.

Ranskan kansallispäivä 14. heinäkuuta sattuu samalle päivälle kuin Bastiljin linnakkeen valtaaminen vallankumousvuonna 1789. Se ei ole sattumaa, vaikka kansallisjuhla ei suoraan muistelekaan keskiaikaisen linnakkeen valtaamista vaan liittovaltion juhlaa valtaamisen ensimmäisenä vuosipäivänä. Bastilji oli toiminut aina Richelieun ajoista asti vankilana, jonne hillottiin poliittisia vankeja. Sellaisena se päätyi symboloimaan vanhaa, kivettynyttä despotiaa. Linnakkeen valtaaminen kuvasti vastaavasti uutta aikaa, Ranskan vallankumousta ja vanhan järjestyksen kumoamista, josta on maalattu tauluja ja laulettu lauluja.

Ranskan vallankumous ei ollut pelkästään iloista aikaa, vaan talkoot, kuten usein käy, karkasivat käsistä. Poliittiset puhdistukset muuttuivat ensin teurastukseksi ja sitten viihteeksi. Omaisuutta kansallistettiin ja kirjoja kortistoitiin. Noin 70 vuotta tapahtumien jälkeen Charles Dickens tulkitsi vallankumouksen köyhän ja sorretun kansanosan kostoksi, joka kiihtyi verestä ja väkivallasta. Romaani A Tale of Two Cities (suom. Kaksi kaupunkia) asettaa vastakkain nimensä mukaisesti kaksi kaupunkia, Lontoon ja Pariisin. Vaikka molemmissa maissa köyhälistöllä on kurjaa ja tiukkaa, vallankumouksen aikaan edellistä hallitsee laillisuusperiaate ja jälkimmäistä äänekkäät väkijoukot.

Kirjassa Charles Darney, alkuperäisteltä nimeltään Charles St. Evrémonde, joutuu oikeuteen molemmissa maissa. Ensin Lontoossa häntä syytetään vakoilusta vieraan vallan hyväksi, mutta tuomio on vapauttava näytön puutteen vuoksi. Myöhemmin Pariisissa häntä syytetään pelkästään aatelisen syntyperän vuoksi tasavallan vastaisuudesta, eikä näyttö ole viihteellistyneessä tuomioistuimessa enää valttia. Dickens tarjoaa tapahtumille ja henkilöille taustoja, mutta vallankumoukselliset eivät näyttäydy hyvässä valossa.

Along the Paris streets, the death-carts rumble, hollow and harsh. Six tumbrels carry the day’s wine to La Guillotine. All the devouring and insatiate Monsters imagined since imagination could record itself, are fused in one realization, Guillotine. And yet there is not in France, with its rich variety of soil and climate, a blade, a leaf, a root, a sprig, a peppercorn, which will grow to maturity under conditions more certain than those that have produced this horror.

Vaikka tapahtumat pyörivät Darneyn ympärillä, varsinaisen konfliktin käynnistämän muutoksen tarinassa käyvät läpi Sydney Carton ja tohtori Manette. Edellinen on kyyninen ja alkoholisoitunut lakimies, joka herää löytämään elämälleen tarkoituksen Darneyn herttaisen vaimon Lucien nähtyään. Tohtori Manette, Lucien isä ja Darneyn appi, on pitkän, syyttömänä kärsityn vankeustuomion traumatisoima. Tästä hauraasta vangista kuoriutuu jälleen arvostettu lääkäri, mutta tapahtumat Pariisissa alkavat horjuttaa hänen mielenterveyttään. Charles Darney ja Lucie, kuten kaikki muutkin, ovat idealisoituja pahvihahmoja.

A Tale of Two Cities ilmestyi alunperin jatkokertomuksena, mikä heijastuu tarinan hieman poukkoilevana rytminä. Tarina ei ole vetävimmästä päästä, käänteet ovat äkillisiä, ja monin kohdin teksti tuntuu väljältä. Dickens käyttää tyylikeinonaan toistoa, mutta siitä huolimatta kerronta tuntuu sujuvalta, paikoin suorastaan loisteliaalta. Tapa, jolla englantilainen ylätyyli pyörittelee ilmauksia ja suhteita ihmisten, tekemisen ja asioiden välillä, on maukas. Aloitus on tätä kaikkea.

It was the best of times, it was the worst of times, it was the age of wisdom, it was the age of foolishness, it was the epoch of belief, it was the epoch of incredulity, it was the season of Light, it was the season of Darkness, it was the spring of hope, it was the winter of despair, we had everything before us, we had nothing before us, we were all going direct to Heaven, we were all going direct the other way—in short, the period was so far like the present period, that some of its noisiest authorities insisted on its being received, for good or for evil, in the superlative degree of comparison only.

Teoksen johdannossa Richard Maxwell kytkee Dickensin romaanin laajempaan aikalaiskontekstiin. A Tale of Two Cities on historiallinen romaani, mutta siinä on ajallisia tihentymiä, jotka eivät suoraan palaudu todelliselle aikajanalle. Kirja sai paljon vaikutteita Thomas Carlylen Ranskan vallankumousta käsittelevästä historiateoksesta The French Revolution. Victor Hugo sai puolestaan vaikutteita Dickensiltä.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.