Nathaniel Hawthorne, The House of Seven Gables (1851). Esipuheen kirjoittanut Roy Harvey Pearce. J.M. Dent & Son, London, UK, 1982.Vanha kartano Uudessa Englannissa kummituksineen ja kirouksineen lupailee mysteeriä ja kauhua, mutta Nathaniel Hawthornen The House of Seven Gables (1851, suom. Seitsenpäätyinen talo) on gotiikan motiiveistaan huolimatta säyseä ja jäykkä kuin vanha hirsirunko. On Raamatullista syyllisyyttä, rangaistusta ja sovitusta.
Everyman's Library -laitoksen esipuheessa Roy Harvey Pearce huomauttaa, että Hawthorne nytkähtää teoksessaan symboliikan hallitsemista saduista kohti ympäröivän (todellisen) maailman ja sen ihmissuhteiden hallitsemaa romaania niin, että henkilöhahmojen merkitys on heidän teoissaan eikä niinkään heidän tarinassaan (kuten The Scarlet Letterissä). Tästä huolimatta koukeroiset ja jaanaavat virkkeet vievät kyvyn keskittyä. Ehkä tämä on Hawthornen tyyli tai ehkä hän koki, että kaunokirjallisuudessa on muodollisia vaatimuksia, jotka täyttyvät vain täyteen ladatuin virkkein. Tai ehkä kirja on yksinkertaisesti minua vahvempi.
Lyhyesti: Tarina sijoittuu 1800-luvulle vaikka tarjoilee välähdyksiä kaukaa menneisyydestä. Pyncheonin suvun vanha kartano on päätynyt Hepzibahin, vanhanpiian, ja tämän juuri vankilasta vapautuneen veljen Cliffordin käsiin. Talon historiaa ovat varjostaneet puheet petoksista, noituudesta ja kirouksista, ja jotkut talon omistajat ovat kuolleet merkillisesti. Sitten ihmiset juttelevat ja heistä riippumatta asioita alkaa paljastua. Huolimatta Pearcen esittelemistä nytkähdyksistä kirjassa kukaan ei tunnu tekevän varsinaisesti mitään. Vanhoista synneistä vapaudutaan kohtalon oikusta.
Ehkä tämä riittää Nathaniel Hawthornesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti