Elmore Leonard, Tishomingon blues. Englanninkielisestä alkuteoksesta Tishomigo Blues (2002) suomentanut Jukka Saarikivi. WSOY, Juva, 2005. On vaikea keksiä yhdistävää tekijää alamaailman, uimahyppäämisen, Yhdysvaltain sisällissodan elävöittämisen ja blues-musiikin välille, mutta näistä aineksista Elmore Leonard kokoaa 37. romaaninsa Tishomigon blues (2005). Kun näytössukeltaja Dennis Lenahan todistaa huojuvasta hyppytornistaan murhan, hän tahtomattaan sotkeutuu Yhdysvaltain Etelävaltioiden rikollisporukoiden taisteluun vallasta. Työkseen vaarallisia temppuja tekevä Dennis yrittää säilyttää malttinsa hermoilevien ja väkivaltaisten huijareiden ja pikkurikollisten keskellä.
Leonardia pidetään sujuvan dialogin mestarina. New York Timesissa julkaistuissa kirjoitusohjeissaan hän mm. vaatii: "Jos teksti kuulostaa kirjoitetulta, kirjoita se uudelleen". Tishomingon blues onkin kerronnaltaan erittäin sujuva, mikä välittyy moitteetta suomennokseen. Hahmot kuulostavat uskottavilta, heidän äänensä ovat tunnistettavia, yksityiskohdat antavat todellisuuden lupauksen, ja kohtaukset puristavat henkilöistä valintoja, jotka kehittyvät pienen sodan kaltaiseksi selvittelyksi. Kaikki tämä sujuvuus peittää sen, ettei tarina ole tavattoman kiinnostava. Se, mistä taistellaan, on koko ajan etäällä. Dennisin kautta ollaan paikalla, mutta tapahtumat eivät suoraan kosketa.
Miehet pitävät katseensa menneisyydessä. Yksi unelmoi menneestä baseball-urastaan, toinen uppoutuu blues-musiikin historiaan ja useimmat paikalliset uppoutuvat sisällissodan aikakauteen kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten näytöstaisteluissa. Esimerkiksi Mark Lawson pitää taaksepäin suuntautunutta katsetta romaania sitovana teemana. Menneisyyden kaipuu oli satiirin sävyttämä etelävaltiolainen unelma Mark Twainin romaaneissakin, mutta nyt se tuntuu väkinäiseltä, vaikka huijarikeikari tekeekin pilaa näistä unelmista Tom Sawyerin tapaan.
Rikosromaanina Tishomingon blues ei ole ehkä terävintä kärkeä, mutta se antaa hyvän näytteen Leonardin kerronnasta.
Minulla on hieman nolosti jäänyt Leonardin kokonaan väliin rikoskirjojen saralla. Pitänee korjata asiantilaa viimeistään ensi vuonna. Olisiko sinulla suosituksia mistä aloittaa? Tämäkin kyllä kuulostaa ihan hyvältä.
VastaaPoistaEiköhön kirjailijoita "kannata" yleensä lukea siinä järjestyksessä kun teokset on julkaistu.
VastaaPoistaItse tutustuin - ja tein siitä jopa arvostelun - 1980-luvun alussa Leonardiin La Bravassa ja sitten tietysti luin häntä sitä mukaa kun romaaneja suomennettiin (ja joitakin kai englanniksin). La Brava ja sitä seuraavat teokset olivat Leonardin läpimurto - siis laajalti ympäri maailmaa.
Kun kävin viime vuonna Miami Beachissä, missä La Brava "tapahtuu" ja luin teoksen uudestaan, se ei ehkä tuntunut niin hyvältä kuin vuonna 83.
La Brava (1983) ja Get Shorty (1990) ovat löytäneet tiensä tuohon 1001 kirjan listaan, joten Elmore Leonard on monien kriitikoiden — kuten Kyöstin — mielestä merkittävä rikosromaanikirjailija. Aika monesta Leonardin romaanista on tehty elokuvasovitus.
VastaaPoistaTishomingon blues tarttui mukaan kirjaston poistohyllystä. Kannessa voi nähdä aavistuksen leimasta. Sic transit...