Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kaksi vuotta sitten sata vuotta täyteen. Juhlavuosi kirvoitti tilaisuuksia, puheita ja tietysti kirjoja. Ranskalainen Pierre Lemaitre on tunnettu dekkaristi, mutta tartuin hänen romaaniinsa Näkemiin taivaassa (2014) nimenomaan sen käsittelemän sodan vuoksi.
Kenties ensimmäisen maailmansodan luonne tai sitä koskeva perinne poikkeaa edeltäneistä ja myöhemmistä sodista, koska sen tarina liikkuvat harvoin sankaruuden ympärillä. Tavallisilla sotilailla on harvoin mitään otetta omaan kohtaloonsa, joten he nousevat harvoin esiin muina kuin uhreina. Upseereille sota tarjoaa mahdollisuuksia. He voivat tehdä valintoja ja päätöksiä, joten he tapaavat esiintyä roistoina. Lemaitren veijaritarina sisältää sotilaita ja upseereja, siis uhreja ja roistoja.
Vuonna 1918 aivan sodan viimeisinä päivinä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle haluaa vallata vielä yhden kukkulan, jolla ei ole edes nimeä vaan pelkkä numero. Sodan lähestyessä loppuaan sotilaat alkavat pelätä riskejä ja kuolemanvaaraa. Taistelutahtoa kiihottaakseen Pradelle ampuu kaksi omaa tiedustelijaansa, ja syyttää siitä saksalaisia.
"Luutnantti d'Aulnay-Pradelle on asiasta ehdottoman varma, hän näki omin silmin teidän heittäytyvän kuoppaan. Eikö asia ole näin, Pradelle?"Epäonnekseen Albert Maillard löytää selkään ammutut ruumiit. Ennen kuin hän ehtii kertoa asiasta, hän tulee elävältä haudatuksi tykistökeskityksen ilmaan lennättämän maa-aineksen alle. Vain sattumalta Édouard Péricourt keksii hänet maan alta ja kaivaa esiin, mutta siinä samassa kranaatinsirpale vie Édouardilta alaleuan.
"On, herra kenraali. Näin omin silmin."
"Onko teillä siihen mitään sanottavaa, sotamies Maillard?"
Sodan jälkeen suuret julkiset hankkeet tarjoavat mahdollisuuksia rikastumiseen, ja sekä Pradelle että Albert ja Édouard yrittävät iskeä kiinni tähän valtavaan rahavirtaan. Edellinen tekee irvokasta pilaa henkensä menettäneistä, kun jälkimmäiset satirisoivat sotaan kytkettyjä ihanteita. Taustalla Lemaitre osoittaa, miten eri tavoin yhteiskunta kohteli sotaan osallistuneita ja miten eri tavoin sodan jälkeinen maailma tarjosi heille mahdollisuuksia.
Kerronta on toki sujuvaa, mutta siinä on jotain epävireistä. Paikoin se nytkähtelee eteenpäin katkonaisin, toisiaan täydentävin virkkein. "Lopputulos ei ollut huono. Mutta piinallinen se oli." Lemaitren henkilöhahmot ovat ohuita: Pradelle on kylmäverinen hyväksikäyttäjä, Albert pelkästään huono-onninen sinnittelijä ja Édouard ihanteensa menettänyt idealisti.
Tarinan sävykään ei tavoittele realismia, vaan veijariromaani yksinkertaisesti vääntää kontrastin ääriasentoon ja antaa lukijan eläytyä traagisiin kohtaloihin sekä yllättäviin käänteisiin. Lavasteissa näkyy viime vuosisadan alun Pariisi ja rampautunut kaiken menettänyt sukupolvi.
Piti mennä lukemaan oma tekstini tästä kirjasta parin vuoden takaa, sillä aika on armeliaasti hämärryttänyt muistoni. Oman bloggaukseni perusteella pidin tästä, mutta enää en kyllä muista tarkemmin, miksi. Heh. Ehkä ainakin siksi, että 1. maailmansota jää niin usein seuraajansa jalkoihin, ja ylipäänsä jo siihen liittyvä kirjallisuus on mielessäni jotenkin freesimpää – vaikkei sitten lopulta kirjallisuutena mitään kuolematonta olisikaan.
VastaaPoistaJoo, itse tulin hotkineeksi tämän romaanin parissa illassa, joten kirjassa on kyllä vetoa.
PoistaSilti tuntui, että kaikki, mitä kirja tarjoaa tai haluaa sanoa, tuli ilmi ihmeemmin tulkitsematta, eikä lukijana tarvinnut valpastua. Hahmot ovat karikatyyrimäisiä, käänteet ja kohtalot liioiteltuja, mutta veijariromaaneissa se on kaiketi tapana.
Piti minunkin lukea uudelleen omani ja verrata tähän. Olet ollut vähän kriittisempi henkilöhahmojen suhteen, mutta sama synteesi minullakin on että tämä on vetävä seikkailukertomus, veijariromaani sodan kulisseissa.
VastaaPoistaHenkilöhahmot vielä meni. Mutta ärsytti tämä lauseiden pilkkominen. Pilkkominen, joka on tarpeetonta. Pilkkominen, joka lyö ajatuksetkin päreiksi. Tuodaan uusi rytmi. Rytmi, joka on toistaa edellisen virkkeen viimeisen sanan ikään kuin ladaten siihen salaperäistä voimaa. Se ei toimi. Mutta Lemaitre haluaa tehdä näin. Ei kaiken aikaa, hänellä oli pitkiäkin virkkeitä. Mutta riittävästi.
PoistaOnko kyseessä puhekielen taukojen tuominen kirjoitettuun tekstiin vai mikä? Lopettakaa heti!
:) Teit tuon kyllä selväksi :)))
PoistaMinulta tämä jäi armotta kesken!
VastaaPoistaLuin tämän vähän niin kuin välityönä, kun halusin paeta toista kesken olevaa kirjaa. Siinä suhteessa Lemaitre palveli erinomaisesti. Se toinen on edelleen kesken, koska aloin lukea toista teosta.
PoistaEn jätä kirjoja kesken vaan petän itseäni.