Erään petturin puolustus

Johannes Salminen, Erään petturin puolustus. Ruotsinkielisistä alkuperäisesseistä valinnut ja suomentanut Timo Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1977.

Johannes Salmisen (1925-2015) esseekokoelma Erään petturin puolustus (1977) luonnostelee tapahtumia petturin leiman saaneiden suomalaisten ympärillä. Yksikössä kulkeva kirjan otsikko tuntuu kuitenkin viittaavan itseensä Suomeen.

Esseessään Suomi ja Puolan kysymys — eli hengissä pysymisen taidosta Salminen tarttuu J. V. Snellmanin muotoileman "äärimmäisen pidättyvyyden" historiaan. Snellman vetosi siihen vuonna 1863, kun katkerat radikaalit alkoivat muotoilla ruotsalaisten tavoin tukea Puolan kapinalle. Hän asetti luonnonoikeudelliset näkökulmat sivuun ja halusi valtiot hyväksyttävän ideoihin nähden ylivertaisina tosiasioina. Näissä tosiasioissa pysymisestä palkinnoksi Suomessa, tsaarin "malliprotektoraatissa", pidettiin samana vuonna valtiopäivät, mutta yltiöpäiden silmissä vanhasuomalainen Snellman alkoi näyttäytyä petturina.

Jo vuoden 1830 Puolan kapinan tukahduttamisessa oli saatu kyseenalaista kunniaa — mitä seurasi jonkinlainen kulttuurin kultakausi Suomessa mm. kalevaloineen.

Noin 20 vuotta sen jälkeen kun Suomi itse oli taistellut hedelmättömän mutta katkeran kamppailun vapautensa puolesta, Suomen Kaarti iskee sydämensä riemusta, tsaarin nimeen, puolalaisia vapaustaistelijoita Varsovan kaduilla. Kun työ oli tehty, joukko-osasto sai Pyhä Yrjön ritarikunnan lipun kunnianosoituksena toimistaan Puolan kukistamiseksi.

"Puolan kysymys" merkitsi, ja uusina muunnelmina merkitsee edelleen, moraalista ongelmaa Suomen viralliselle mielipiteelle. "Äärimmäinen pidättyvyys" on muodostanut itsenäisen Suomen linjan esimerkiksi vuonna 1956 Unkarin miehityksen ja vuonna 1991 Viron itsenäistymisen suhteen. Siitä on veistetty kotimainen valtioviisauden symboli, joka ulkoapäin katsottuna näyttää länsimaisten ihanteiden pettämiseltä. Se voi myös olla yksi syy olla luottamatta vieraan apuun.

Tälle rajamaan valtioviisaudelle voi ja pitää tietysti naureskella. Niitä, jotka toivoisivat Suomen ponnekkaammin puolustavan länsimaisia arvoja, se turhauttaa. Ulkopolitiikasta — ja nyttemmin energiapolitiikasta — se tekee suorastaan irvokasta. Maallikkokin huomaa, että Ukrainan sodan aikana Suomen virallinen Venäjäkritiikki huolellisesti kehystetty mainintoihin EU-maiden "yhteisestä linjasta".

Salminen ei tyydy kuitenkaan huiskuttamaan lippuja. Vaikka "tahrattoman elämän kunnia" on jäänyt unelmaksi, puolustukseksi voi todeta, ettei tulos ole ollut täysin huono. "Äärimmäisen pidättyvyyden" takaakin on paljastunut annos tervettä itsesuojelua.

Neuvostohistorioitsija V. V. Pohlebkin on äskettäin huomauttanut karvaasti että rautatieverkkomme oli vielä 1900-luvun alussa rakennettu niin että pääsy Suomeen oli vaikeinta idästä!

Mainittakoon vielä, että Viron itsenäistymistä tuettiin laajasti mutta salaa; moraalinen auttamisvelvollisuus ulottui aina maamme ylimpään johtoon, josta löytyi nöyryyttä ja rytiä ottamaan vastaan kansainvälinenkin kritiikki.

Salminen pureutuu esseissään autonomian aikaan, kielikiistaan, luokkataisteluun, äänioikeusuudistusta koskevaan kamppailuun vallasta ja sisällissotaan — ja lopuksi tietysti antiikin aiheisiin. Kirjoitukset paljastavat vanhoissa kiistoissa yksityiskohtia ja sävyjä siinä määrin, että ne heräävät eloon. Lukija pakostakin huomaa vanhojen teemojen uudelleen pyörittelyä myöhemmistä poliittisista kiistoista.

Kollektiivisesta muistista on alkanut unohtua ne, jotka taistelivat kokonaisuuden puolesta oman ryhmänsä etuja vastaan. Snellman on tietysti yksi ja Georg Magnus Sprengtporten toinen, mutta Salminen kirjoittaa pitkästi myös mm. Georg Schaumanista, joka taisteli vuoden 1906 äänioikeusuudistuksessa yksikamarisen eduskunnan puolesta ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistassa tasavallan puolesta, ja Arvid Mörnestä, jotka yritti yhdistää hiipuvan ruotsinkielisen eliitin sisällä sosialismin, ruotsinkielisen suomalaisuuden ja venäläisvastaisuuden onnistumatta.