The Diamond Age

Viisikymmenluvulta lähtien pyykinpesuainemainokset ovat luvanneet samaa ihmettä: tahrat lähtevät mutta värit säilyvät. Jos vaihtoehtona on ollut vaikkapa lipeä tai kloori, uuden pesuaineen teho on voinut tuntua yliluonnolliselta. Linna-shampoo toi hiusten pesuun vaihtoehdon palasaippualle ja mäntysuovalle luvaten ”pestä ilman kyyneleitä”. Joillekin nämä ovat edistysaskeleita, toisille merkkejä kulttuurin pehmenemisestä.

Brittiläisen tieteiskirjailijan Arthur C. Clarken kuuluisan mietelauseen mukaan riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa magiasta. Gehmin seurauslause toteaa Clarken ajatuksen kaikissa olosuhteissa todeksi ja siten tautologiaksi: teknologia, joka ei tunnu magialta, ei ole riittävän kehittynyttä. Mietin, kummasta on kyse, kun mainosanimaatioiden siniset pallot pureutuvat kankaisiin, astioihin tai hampaisiin irrottamaan loukkaavaa epäpuhtautta. Epäuskottavassa valaistuksessa unelmat muuttuvat tosiksi ja likaisesta tulee jälleen puhdasta. Mainokset vetoavat samanaikaisesti helppouteen, tieteellisyyteen ja selittämättömään mysteeriin.

Neal Stephensonin romaani The Diamond Age (1995) kulkee tätä samaa vaikeaa vedenjakajaa.  Nanoteknologia on sekä tiedettä että magiaa. Se muokkaa ainetta molekyylien tasolla ihmisen luontaisen havainnon ulottumattomissa. Tämä näkymätön voima on ihmisen kehittämä, alati läsnä oleva vallan ja hallinnan väline. Tässä suhteessa romaani on jatkoa Stephensonin edellisen romaanin Snow Crash (1992) kyberpunk-teemoille. Tosin vastakulttuurinen punk-moukka kohtaa tylyn lopun heti kirjan alussa, joten nanoteknologian hallitsema tarina kuulunee post-kyberpunk -lajiin.

Toisaalta romaanissa nanoteknologia on myös satumainen kaikkien ulottuvilla oleva runsauden sarvi ja ympäristöä muokkaava selittämätön voima, joka täyttää ihmisten materiaaliset tarpeet. Materiankokoajat työstävät ”perusmassasta” — yhdistelmästä energiaa ja materiaa — melkein mitä tahansa. Perusmassa ja sitä kautta valta virtaa kuitenkin ”lähteestä”, jota hallitsee yläluokka. Sille nanoteknologia on taikuutta muistuttava voima, jolla se suojautuu kilpailijoiden nanohyökkäyksiä vastaan.

Kun insinöörit kirjan alussa loihtivat nanobottien avulla nuorelle prinsessalle merestä nousevan saaren, lukijan kyky tehdä päätelmiä teknologian mahdollisuuksista haihtuu. Tarina siirtyy tieteiskirjallisuudesta satujen maailmaan. Satujen maailmassa on myös päähenkilö Nell, kuolemantuomion kärsineen punk-moukan tytär. Hän saa käsiinsä interaktiivisen lukulaitteen ja syöksyy sen avulla opettavaisten tarinoiden maailmaan. Kuten tieteisromaaneissa usein käy, lapsihahmot menettävät luonteenpiirteensä kehittyessään ja kasvaessaan kohti täydellisyyttä.

Stephenson sumentaa tieteen ja magian eron lisäksi lihan ja koneen sekä luonnollisen ja keinotekoisen välisiä eroja. Nanoteknologia on biologiaa, eivätkä mikroskooppiset robotit tavattomasti eroa muista molekyyleistä. Kulttuuri ei ole kuitenkaan pelkkää teknologiaa. Kun koneet voivat muokata ainetta mielin määrin, käsityöstä kehittyy arvostuksen kohde. Inhimillisen ponnistuksen tulokset ainutlaatuisine epätäydellisyyksineen ovat tarjolla vain rikkaimmille. Nanoteknologia vääntää mutkalle myös käsityksen identiteetistä yksilöivänä tai pysyvänä ilmiönä.  Identiteettiä voi muokata aineen tavoin, ja tietoisuus voi sulautua joukon tietoisuudeksi.

Ihmisten välinen kommunikaatio hyperteknologistuneessa maailmassa on väkivaltaa, puhetta ja tarinoita. Huono-osaisuudesta kärsivästä perheestä huolimatta Nell nousee ympäristönsä yläpuolelle juuri lukulaitteensa ansiosta. Laitteen takana on kuitenkin sisältöä tuottava ihminen, Miranda, joka kokee olevansa kasvavan lapsen äitihahmo. Stephenson tuntuu uskovan teknologian tuomiin mahdollisuuksiin opetuksessa, mutta juuri Mirandan tärkeän roolin vuoksi kasvattajan roolia on mahdoton monistaa. Ihmiseksi kehitytään vain ihmisten opastamana.

Stephensonin romaanissa teemojen kirjo on hengästyttävä. Vaikka niissä on paljon mielenkiintoista, tulos on kuin kaikkia perusvärejä käyttävä maalaus.  Joillekin paljous ja räikeys ovat nautinto, mutta minulle kirja pysyi samaan tapaan etäisenä kuin Ian McDonaldin romaani Brasyl (2007) ja sen virittelemät monimaailmatulkinnat.

Romaanissaan Snow Crash Stephenson luonnosteli ohimennen Google Earthin ja SecondLifen — siis 1990-luvun alussa. Wikipedian mukaan Amazon Kindlen prototyyppi kulki nimellä Fiona, joka on The Diamond Age -romaanissa Nellin maagisen lukulaitteen kehittäjän tyttären nimi.


Neal Stephenson, The Diamond Age: Or, A Young Lady's Illustrated Primer (1995). Penguin Books, E-Book, 2000.

--
Kuva: ”Illustrated 1949 Ad, Tide Laundry Detergent, "New Washing Miracle"” ( Classic Film / flickr / creative commons)