The Snail-Watcher

Patricia Highsmith, ”The Snail-Watcher”. Kokoelmassa Eleven (1970). Penguin Books, Harmondsworth, UK, 1985.

Katsellessaan keittiössä kulhoon koottuja etanoita Peter Knoppert huomaa niiden miltei seisovan ja ”keinuvan toistensa edessä kuin huilunsoittajan lumoamat käärmeet”. Sitten ne näyttävät alkavan kiihkeästi suudella. Sattumalta alkanut etanoiden seuraaminen kehittyy nopeasti vakavaksi ihastukseksi. Herra Knoppert alkaa kerätä tietoa ja lasipurkkeja. Pian hänellä on työhuoneessaan ruokittavanaan kymmenittäin etanoita. 

Etanat ovat hitaita ja limaisia. Monet eivät pidä niitä edes eläiminä. Ne ovat hermafrodiitteja, sukupuoleltaan usein molempia, joten lisääntyminen poikkeaa nisäkkäistä. Knoppert löytää niistä kuitenkin sisältöä ja rauhaa elämäänsä. Kiinnostus tiivistyy pakkomielteeksi, ja työhuone muuttuu suureksi akvaarioksi. Toisaalta uusi harrastus heijastuu työelämään itsevarmuutena ja rohkeutena. Knoppert saa kiitosta ja mm. huomattavan palkankorotuksen.

Novellissaan ”The Snail-Watcher” (1970) Patricia Highsmith kuvaa paitsi pakkomielteen syntymistä myös omaa harrastustaan. Kissojen lisäksi kirjailijalla oli satojen etanoiden viljelmä. Hänen tiedetään kantaneen seuralaisinaan etanoita käsilaukussaan cocktail-tilaisuuteen.  

Novellin kerronta on sujuvaa ja hieman etäistä. Silti siinä kulkee seksuaalinen pohjavire, ja pakkomielteeksi kehittyvästä tirkistelystä lankeaa myös rangaistus. Graham Greene toteaa kokoelman esipuheessa, että Knoppert tuntuu seuraavan etanoita samanlaisen tunteettoman kiinnostuksen vallassa kuin Highsmith Tom Ripleyn edesottamuksia. Havainnon voisi laajentaa koskemaan koko Eleven-kokoelmaa.

Peukutus: sävy

Patricia Highsmithin novelli ”The Snail-Watcher” (1970) on samanaikaisesti viileä, etäinen, tarkkanäköinen ja selvästi kiinnostunut seuratessaan pakkomielteeseensä vajoavaa miestä. Etanat uhmaavat nisäkkäiden kategorioita ja vastaavat kiihtyvään mielenkiintoon luontaisella tavalla.

Fragments of a Hologram Rose

William Gibson, ”Fragments of a Hologram Rose” (1977). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Parkerilla on vaikeuksia päästä yli päättyneestä suhteesta. Nukahtaminen on vaikeaa ilman unta ohjaavaa laitetta, mutta toistuvat sähkökatkot tekevät sen tarjoamasta lievityksestä epävarman ja kivuliaan.

Valveilla Parkerin ajatukset harhailevat katkelmallisessa menneisyydessä. Pako japanilaisen muovikombinaatin oppisopimuksesta — syyt ovat häneltä itseltäänkin unohtuneet. Sekava ja lyhyeksi jäänyt Kalifornian vallankumous. Uuden Meksikon hökkelikylät ja hologramminäytösten esiinmarssi.

William Gibsonin ensimmäinen novelli ”Fragments of a Hologram Rose” (1977) yhdistelee teknologiaa ja sirpaleista minuutta. Aistihavainto on reseptorien lähettämä ja aivojen tulkitsema signaali. Sen voi ensin tallentaa ja sitten lähettää tai ”soittaa” aivoille uudelleen. Näennäinen aistihavainto (apparent sensory perception, ASP) on ihmisen kokemus, jonka joku toinen voi kokea. Se on kuin huume.

Käydessään läpi asuntonsa kaappeja Parker törmää entisen tyttöystävänsä ASP-kasettiin ja  postikorttiin, jossa on ruusuhologrammi. Jätemylly tekee selvää kortista. Kasetilla on lyhyt katkelma tyttöystävän Euroopan matkasta: Ateenan pölyisiä katuja, kiveen hakattuja ratsuja, marmoripatsaita, puluja. Ohimenevää, etäisen läheistä.

Parker lies in darkness, recalling the thousand fragments of the hologram rose. A hologram has this quality: Recovered and illuminated, each fragment will reveal the whole image of the rose.

Parker tajuaa, että ASP-tallenteet ovat kuin silputun hologrammin sirpaleita: jokainen esittää kokonaista ruusua mutta eri näkökulmasta. Kokemus on joukko sirpaleita, eikä se tavoita koskaan kokonaisuutta mistään, itsestämme sen paremmin kuin toisista ihmisistä. Parkerin takana lyhyessä ja katkelmallisessa novellissa Gibson tunnustelee teemoja, joista kehittyy sittemmin kyberpunk: sirpaleinen subjekti, kopio ja alkuperäisyys, todellinen ja keinotekoinen.

Matikkatuhoaseet

Cathy O'Neil, Matikkatuhoaseet: Miten suuraineisto lisää eriarvoisuutta ja uhkaa demokratiaa. Englanninkielisestä alkuteoksesta Weapons of Math Destruction (2016) suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, Helsinki, 2017.

Jotkut puhuvat kuhnilaisesta paradigmamuutoksesta, joka on käynnissä tieteissä. Digitaalinen taltiointi mahdollistaa suurien aineistojen kokoamisen ja yhdistelyn. Niinpä tilastollinen päättely on hiipimässä työkalujen joukkoon aloille, kuten tulkintatieteisiin, joissa on perinteisesti käytetty pääasiassa muita menetelmiä. 

Tietoja myös kerätään aikaisempaa aggressiivisemmin asiakkaista, työntekijöistä, kuluttajista ja kansalaisista. Esimerkiksi terveystietojen keskittämistä ja yhdistämistä perustellaan hoidon tehostamisella. Lainsäädäntö näiden osalta on liikkunut verkkaisesti; kesällä astuu voimaan EU:n uusi tietosuoja-asetus, jonka pitäisi parantaa kansalaisten asemaa suhteessa rekistereiden pitäjiin niin, että esimerkiksi päättäjien tai virkamiesten horjahdus ei (välttämättä) johda kaikkien tietojen päätymiseen yksityisiin käsiin (automaattisesti). Kun tiedon arvo nousee, kiusaus sen myymiseen kasvaa.

Yhdysvaltalainen matemaatikko Cathy O'Neil tarkastelee kirjassaan Matikkatuhoaseet (2017) tapoja, joilla suuraineistot (engl. big data) haittaavat ihmisten elämää ja heikentävät heidän välistään tasaveroisuutta. Hän on itse kehittynyt yliopistotutkijasta hedge-rahaston hoitajaksi ja edelleen suuraineiston vaaroista luennoivaksi maallikkosaarnaajaksi ja aktivistiksi.

Kaikki mallintaminen ei tietenkään ole pahasta, mutta jos mallinnuksen kohteet eivät tiedä, mihin kerättyä dataa käytetään, jos mallintamista käytetään sen kohteen etujen vastaisesti ja jos mallintaminen skaalautuu kattamaan laajoja joukkoja, puhutaan ”matikkatuhoaseista”. Se on kömpelö suomennos ontuvasta englanninkielisestä ilmaisusta ”weapon of math destruction”, joka on joukkotuhoaseeseen nojaava sanaleikki (”weapon of mass destruction”). Aseet suunnitellaan tiettyä tarkoitusta, tuhoamista, varten, mutta O'Neilin matikkatuhoaseissa tuho on toissijainen seuraus. Kirjan sinänsä tärkeä sanoma kompastelee huonosti valitun sanaleikin vuoksi.

Vallitsevan ideologian mukaan kaikki kilpailu on aina hyvästä. Kun 1980-luvun alkupuolella yhdysvaltalainen sanomalehti U.S. News julkaisi yliopistojen paremmuusjärjestyksen, se tuli samalla laukaisseeksi yliopistojen välisen kilpailun parhaista opettajista, parhaista oppilaista ja rahoituksesta. Lehden käyttämä mitta oli toimittajien hihasta vetämä, ja vaikka sitä on sittemmin muutettu, on se pakottanut yliopistot keskittymään niihin asioihin, joita mitataan.

Yliopistoja ei kuitenkaan pisteytetä suhteessa kustannuksiin niin, että halpa (x dollaria per piste) yliopisto voisi kiilata kärkisijoille. Lukukausimaksut ovat nousseet kilpailun seurauksena rajusti (viisinkertaistuneet välillä 1983-2013), koska opiskelijoille pitää rakentaa upeita asuntoloita ja kiipeilykeskuksia viihtyisyyden parantamiseksi. Pisteytys ohjaa O'Neilin mukaan keskittymään epäoleellisiin asioihin. Nousevat kustannukset kasvattavat opiskelijoiden velkataakkaa. 

Samanlainen pisteytys on käytössä joillain työpaikoilla. Esimerkiksi opettajien tehokkuutta mitataan oppimistuloksien kautta: oppilailla on jatkuvasti kokeita, ja heikosti pärjäävät opettajat potkitaan pihalle, mutta huoli heikkenevistä koulutuloksista perustuu vuonna 1983 julkaistun raportin tilastolliseen päättelyvirheeseen. Oppilaiden oppimista pisteytetään heistä tehtyä ennustetta vasten, ja tulokset heittelevät rajusti lukukaudesta toiseen. Yliopistojen tapaan opettajatkaan eivät voi valittaa pisteytyksestä. Yrityksissä on kokemuksia, että myyjien keskenäinen kilpailu katkaisee tiedonvaihdon. Sitä pelataan, mitä mitataan.

Kilpailun ohella korvikemuuttujien käyttäminen tuottaa epäreiluja ja sekä yksilön että kokonaisuuden kannalta ikäviä seurauksia. Esimerkiksi parempien tietojen puutteessa työnhakijoita arvioidaan luottotietojen tai asuinpaikan perusteella, mikä vahvistaa syrjäytymistä ja onnettomuuksien vaikutusta. Ihmisellä on näin heikommat mahdollisuudet parantaa asemaansa. Yhdysvalloissa autovakuutuksen hinnoittelua ohjaavat luottotiedot enemmän kuin onnettomuushistoria. Kun poliisit keskittävät voimiaan sinne, missä tilastollisesti häiriköidään eniten, eli köyhemmille alueille, he synnyttävät takaisinkytkennän, jossa heikoimmassa asemassa olevat saavat merkintöjä rekisteriin mitättömistä rikkeistä. Luulen, että jotkin verkkopalvelut kyselevät postinumeroa juuri tästä syystä: yhdistämällä sen asuntojen hintatietoihin voidaan arvioida käyttäjän varallisuutta ja tehdä siten kohdennettua markkinointia — tai myydä tiedot eteenpäin.

Jos internetissä oleva palvelu on ilmainen, käyttäjät ovat tuote. Yhteisösivustojen erilaisten pelien ja kyselyiden (esim. ”Mikä Star Wars -hahmo olet?") tarkoitus on kerätä yhteys- ja profiilitietoja niiden eteenpäin myymikseksi. The Guardian kertoi jokin aika sitten, etteivät internet-firmojen johtajat käytä itse omia palveluitaan. Palvelut on lisäksi suunniteltu addiktoiviksi eli tästä syystä pelkoa ja vihaa lietsoviksi ympäristöiksi. Niiden sisäinen päätöksenteko, esim. mitä viestejä tai mainoksia näytetään milloinkin, on niin monimutkaista, ettei edes jälkikäteen pystytä sanomaan, miksi mitäkin tapahtui. Sivustot, kuten Facebook, voivat polarisoida äänestäjät ja heiluttaa vaalien tulosta, kuten on nähty.

(Sivumennen sanoen, hieman samaan aiheeseen liittyy Yliopisto-lehdessä (1/2018) julkaistu juttu kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän johtamasta Kertomuksen vaarat -hankkeesta. Se tutkii, miten käsityksemme todellisuudesta kehittyy kokemuspuheen ja kertomuksellistamisen kautta. Uudenlainen ansaintalogiikka ohjaa uutisoinnissakin tietynlaisiin kertomuksiin esimerkiksi hyvinvointivaltiosta:  kertomukseen nojaavassa uutisessa yksilön kokemus (”Kela pilasi ylioppilasjuhlat”) nousee kuvaamaan pääsääntöisesti hyvin toimivaa järjestelmää ja mahdollisesti rapauttaa luottamusta siihen.)

Byrokratia etäännyttää ihmisen muita koskevista päätöksistä. Algoritmi on tunteeton ja kohtelee kaikkia sisäisen ohjeistuksensa mukaisesti, joten se on lahjomaton, väsymätön ja ainakin periaatteessa halpa. O'Neil toteaa, että päätöksentekijänä ihminen kuitenkin korjaa käytöstään saadessaan uutta tietoa. Ihmiseltä voi vaatia perusteluita. Algoritmit voivat olla mustia laatikoita, joita harva, jos kukaan, ymmärtää. Niiden päätöksistä on vaikea valittaa, ja niitä on vaikea muuttaa.

O'Neilin esimerkit ovat Yhdysvalloista. Niiden menetelmät ovat kovin karkeita, enkä ole kuullut aivan vastaavista tapauksista ainakaan Suomessa. Toki päättäjiltä, järjestelmien tekijöiltä, tilaajilta ja käyttäjiltä vaaditaan erityistä moraalista valppautta. Hyvän liiketoiminnan tielle on joissain tapauksissa hyvä kasata esteitä, jos tuo moraalinen valppaus on sattunut jäämään taka-alalle.

Suomentaja Kimmo Pietiläinen pitää suomennettua tietokirjallisuutta ajattelun edellytyksenä. Vaikka asia ei ole aivan yksioikoinen, ajankohtaisten tietokirjojen suomentaminen on kulttuuriteko, johon muut kustantamot ovat tarttuneet hieman hitaammin. Suomennos toimii kuitenkin jossain määrin ylevää tarkoitustaan vastaan, kun sen alta paistavat alkukieliset ilmaukset ja lauserakenteet kuin pohjamaali kevyesti maalatusta seinästä. Joissain kohdin sanavalinnat ovat huolimattomia (esim. ”säätely” ”sääntelyn” sijaan), toisissa huonoa suomea (”kohtuuttoman rivoja summia”). Toistuvina nämä alkavat häiritä lukukokemusta (ja näin sanoessani yksilön kokemukset alkavat vaikuttaa käsityksiin suomennoksista).

Metzengerstein

Edgar Allan Poe, ”Metzengerstein: ” (1832). Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Jaana Kapari (2006). Kokoelmassa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Yhdysvaltalainen rock-yhtye Meat Puppets kertoo laulussaan ”Lake of Fire”, joka nousi kuuluisuuteen Nirvanan esittämänä MTV Unplugged in New York (1994) -albumilla, että pahat ihmiset joutuvat kuoltuaan tuliselle järvelle, josta — jos sanoitusta oikein tulkitsen — kuolleet palaavat muodossa tai toisessa heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.

Where do bad folks go when they die?
They don't go to heaven where the angels fly
They go to the lake of fire and fry
Won't see them again 'till the fourth of July

Tulinen järvi on Johanneksen ilmestyksessä sijoituspaikka niille, joiden nimeä ei viimeisellä tuomiolla löydy elämän kirjasta. Se on armosta kieltäytyneille toinen kuolema, ikuinen kadotus, eikä järveltä siis enää palata. Laulussa tuomiota ei ole vielä annettu, vaan ihmisten sielusta käydään edelleen kamppailua.

Now the people cry and the people moan
And they look for a dry place to call their home
And try to find someplace to rest their bones
While the angels and the devils fight to claim them for their own

Tämä muistuttaa Platonin Faidonissa esittämää kuvaa: pahat ihmiset kärsivät ”tuliroihuisen alueen” muodostavassa joessa Pyriflegethonissa, kunnes heidän on aika syntyä uudelleen. Platon ei sido sielujen paluuta juhlapäiviin, mutta paatuneimmat joutuvat Tartarokseen pysyvästi.

* * *

Faidon käsittelee ruumiin kuolemaa, sielun kuolemattomuutta ja sielunvaellusta. Näitä samoja aiheita pyörittelee myös Edgar Allan Poen (1809-1849) ensimmäinen julkaistu novelli ”Metzengerstein” (1832), kun hän oli taloudellisista syistä siirtynyt runoudesta proosaan. Novellin alkuperäisessa alaotsikossa ”A Tale in Imitation of the German” saksalainen tarkoittaa kauhuromantiikkaa.

Aloitus paljastaa ainekset, josta novelli on tehty:

Kauhu ja epäonni ovat vallinneet kautta aikojen. Miksi siis antaisin vuosiluvun tarinalle, joka minun on kerrottava? Riittäköön kun sanon, että Unkarin sisäosissa eli tuolloin piintynyt joskin salattu usko sielunvaelluksen opinkappaleisiin.

Kertoja ei vaivaudu suostuttelemaan lukijaa todenkaltaisuuteen yksityiskohdin tai kehyskertomuksin, vaan laskeuduttuaan yleistyksistä hän rajaa itsevaltaisin ottein tapahtumien piirin ja aiheen. Sitoutumatta taikauskoisen opin todenperäisyyteen — ranskankielisen katkelman mukaan sielu voi siis siirtyä ihmisestä eläimeen — kertoja jättää mysteerin lukijan arvioitavaksi ja lisää sen  houkuttelevuutta entisestään. Sitten hän samaan tapaan epäillen laskee lukijan eteen kahden suvun välistä kiistaa koskevan ja toisen tuhoa enteilevän vanhan ennustuksen. Vanhan mantereen menneisyydestä luotu painajaismainen todellisuus imaisee mukanaan.

Paroni Frederick Metzengerstein perii valtavan maaomaisuuden nuorena ja paljastuu kolmessa päivässä ”pikku-Caligulaksi”, eli sydämettömäksi, petolliseksi ja julmaksi elostelijaksi, joka ei yllä häneen kohdistettuihin odotuksiin. Kun neljäntenä päivänä läheinen Berlifitzingin kreivin linna syttyy tuleen, syyllinen on kyläläisille selvä. Kreivi itse kuolee yrittäessään pelastaa sotaratsuaan palavasta tallista.

Linnan palaessa istuu Frederick palatsissaan. Sen seinällä on kokonainen gobeliini todistamassa Metzengersteinien ja Berlifitzingien ikivanhaa kiistaa. Gobeliini ja ennustus molemmat ilmaisevat Metzengersteinien menestystä, mutta nyt gobeliinissa kilpailevan suvun mahtava hevonen tuntuu liikkuvan. Pian pääportilla tallirengit esittelevät hänelle löytämänsä sotaratsun. Siihen on poltettu Berlifitzingin kreivin nimikirjaimet, mutta kreivin palvelusväki ei hevosta tunnistanut.

Frederick ihastuu hevoseen silmittömästi, vaikka alkuun houkuttelevampaa lienee kuva itsestä hurjan hevosen kesyttäjänä. Kyse ei kuitenkaan ole jumalten lähettämästä hulluudesta vaan jostain pahemmasta, jota perhelääkäri osaa kutsua vain surumielisyydeksi, ”kun taas väen keskuudessa kiersivät näitä kyseenalaisemman luontoiset synkät huhut”. Ratsun ja ratsastajan asetelma kääntyy päälaelleen: ratsu alkaa viedä ratsastajaa. Myrsky, ukkonen ja tulipalo sinetöivät viimeisen käänteen. Kun kaikki on ohitse ja ilma tyyntyy, raunioista nouseva savupatsas saa hevosen muodon.

* * *

Poen novelleissa tuntuu aina tapahtuvan ilmeisen lisäksi jotain muuta. Nyt kertojan epäluulo ja lähteiden vähättely ovat ristiriidassa hänen kuvaamiensa tapahtumien kanssa. Ennustus ei toteudu mutta ei myöskään hänen arvionsa sukujen suhteista, ja tarina osoittaa kaikki hänen epäilyksensä  katteettomiksi. Kertojan ja kertomuksen suhde alkaa muistuttaa demonisen ratsun ja sen ratsastajan suhdetta. Alussa pontevasti ilmaistu asema kertojana luisuu suuntaan, jossa hänen oma suhtautumisensa on sivuseikka. Hänen on syystä tai toisesta pakko kertoa tarina, johon hän ei usko mutta jota hän ei pysty kumoamaan.

Huomaan olevani samanlaisen demonisen ratsun selässä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lyhyesti lyhyestä kauhunovellista aamupäivän aikana ja siirtyä sitten muihin askareisiin, mutta, kuinka ollakaan, on jo ilta. Nirvanan akustinen konserttitaltiointi on soinut muutaman kerran alusta loppuun. 

Kustannusyhtiö Teoksen kustantaman kokoelman pullea kirjamaisuus herättää jo sellaisenaan kaipuun nojatuoliin kirjan äärelle. Nide huokuu klassikon tyylikkyyttä ja arvokkuutta olematta mitenkään ylimielinen. Jaana Kaparin suomennos kulkee vaivatta; esipuhe tuo alkutekstin ja lukijan väliin ammattitaitoisen ja innostuneen tulkin. Luettuani muutaman novellin kokoelma tuntuu erinomaiselta tavalta osallistua kauhukirjallisuuden historiaan.

Peukutus: sävy

Novellissaan ”Metzengerstein” (1832) Edgar Allan Poe virittää mehevän kauhuromanttisen tunnelman, joka kieppuu Poelle tyypilliseen tapaan kuoleman äärellä. Kansantarinoiden ilmiöt kietoutuvat muinaisiin kirouksiin, synkkiin linnoihin ja ujeltavaan tuuleen. Kertojan ristiriitainen suhde kertomukseen ja niiden taustoihin toistaa itsessään tarinan rakenteen.

--  
Kuva: Byam Shaw:n kuvitusta E. A. Poen novellikokoelmaan, 1909. (wikimedia, public domain)