lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ringworld (ja vähän aiheen vierestä)


Vuonna 2013 psykologit David Comer Kidd ja Emanuele Castano julkaisivat arvostetussa Science-lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan lyhytkin altistuminen laatukirjallisuudelle kehittää nopeasti lukijan kykyä tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja. Viihdekirjallisuus ei puolestaan vastaavalla tavalla kehitä lukijan empatiaa. Tutkimus sai laajalti huomiota osakseen, ja klassikoiden pänttäämisen tulkittiin tasoittavan tietä menestykseen terävöityneiden sosiaalisten taitojen ansiosta. Ihminen tulee siis paremmaksi ihmiseksi lukemalla hyvää kirjallisuutta.
 
Saamansa huomion vuoksi tulokset ovat vaarassa muuttua ”yleisesti tunnetuksi totuudeksi”, vaikka ne ovat ristiriidassa aiempien tutkimusten kanssa. Tuloksia on tietysti myös yritetty toistaa. Maria Eugenio Panero ryhmineen (2016) kokosi tuloksia kolmesta yrityksestä vahvistaa Kiddin ja Castanon tunnistama laatukirjallisuuden ylivertaisuus. Vaikka tutkimuksissa käytettiin samaa tekstiaineistoa, eli samoja lyhyitä tekstikatkelmia laatu- ja viihdekirjallisuudeksi katsotuista teoksista, ryhmä ei huomannut eroja laatu- ja viihdekirjallisuuden vaikutuksissa.

Kidd ja Castano (2017) tyrmäsivät Paneron ryhmän tulokset vedoten puutteisiin koejärjestelyissä, mutta Panero et al. (2017) vastineessaan osoitti kritiikin olevan aiheetonta, koska alkuperäisen tutkimuksen tilastomenetelmissä oli selviä ongelmia. Siitä huolimatta Kiddin ja Castanon edellyttämien aineiston kontrollointitapojen ja satunnaistamisten yms. jälkeenkään maailmaa vavisuttaville tuloksille ei löydy (tilastollisesti merkittävää) tukea.

Myös Iris van Kuijk et al. (2018) kritisoi Kiddin ja Castanon tilastollista päättelyä. Johtopäätösten tueksi tarjottu näyttö on ohutta. Vaikka van Kuijk ryhmineen onnistuu osin toistamaan maailmaa kohahduttaneet tulokset, he huomauttavat, että lukijat käyttivät kokeissa enemmän aikaa laatukirjallisuuskatkelmien kuin viihdekirjallisuuden lukemiseen. Kiddin ja Castanon löydöt näyttävätkin keikkuvan sen varassa, sisällytetäänkö tuloksiin vain lukijat, jotka käyttivät sivun lukemiseen vähintään 30 sekuntia vai keskimäärin 30 sekuntia tai enemmän. Vain jälkimmäinen, Kiddin ja Castanon käyttämä rajaus tuottaa alkuperäiset tulokset.

Tutkimukset toteutettiin mikrotehtäviä nakittavassa Amazon Mechanic Turk -joukkoistamisjärjestelmässä. Tutkimukseen osallistujille (tai siis työntekijöille) toimitetun tehtävänannon edellyttämän ”huolellisen lukemisen” voi tulkita eri tavoin ja saada ratkaisevasti eri tulokset, minkä alkuperäisen tutkimuksen näyttävä tilastollinen jalkatyöskentely peittää alleen.

* * *

Science-lehdessä julkaistua tutkimusta on kritisoitu muistakin kuin tilastollisista syistä. Tutkimuksessa sovellettu menetelmä Reading the Mind in the Eyes Test (RMET) on koe, jossa koehenkilöt katselevat kuvia ihmisten silmistä ja yrittävät tunnistaa niistä emootioita, joita muut ovat niihin kiinnittäneet. Esimerkiksi van Kuijk ryhmineen epäilee menetelmän soveltumista emootioiden takana olevien mielentilojen tunnistamiseen ja siten siis empatian mittaamiseen. 

Toisaalta van Kuijk et al. tutkimuksessaan myös toteaa, että lukemiseen käytetyn ajan ja mitatun empatiakyvyn parannuksen välillä oli positiivinen korrelaatio. Jos siis tekstin lukemiseen kului vähemmän aikaa, tällöin myös empatian kehittyminen oli vähäisempää ja päinvastoin. Miksi sitten lukijat viettivät viihdekirjallisuuden äärellä vähemmän aikaa? 

Chris Gavaler ja Dan Johnson (2017) reagoivat Kiddin ja Castanon tuloksiin järjestämällä kokeen, jossa koehenkilöt lukivat jonkin version samasta noin tuhannen sanan novellista. Yksi versio oli ihmisten välisiä suhteita luotaavaa realismia. Toinen oli täsmälleen samansisältöinen novelli, jossa vain jotkin ympäristöön viittaavat ilmaukset oli muutettu teknisemmiksi: ovien paikalla oli ilmalukkoja ja niin edelleen. Vastakkain olivat siis laatukirjallisuus ja tieteiskirjallisuus.

Tutkimus paljasti hyvin jyrkän ja selkeän eron lukijoiden käsityksissä novellin laadusta. Tieteisnovellin lukijat eivät kokeneet voivansa samastua henkilöihin, eivätkä he kokeneet ymmärtävänsä kertomuksen kuvaamaa tilannetta. Lukijat eivät keskimäärin paneutuneet tieteisnovelliin samaan tapaan kuin laatukirjalliseen novelliin, vaikka ne olivat käytännössä sama kertomus. Gavaler ja Johnson toteavat, että tekstin tunnistaminen genre-kirjallisuudeksi hallitsi lukukokemusta. Tieteiskirjallisuuden leima laskee tekstiin kohdistuvia odotuksia ja käsitystä sen laadusta. Näin ennakkoluulot ja käsitykset peittävät usein alleen novellin omat ansiot tai heikkoudet. Laji alkaa hallita lukemista.

* * *

Huomasin, että jollain kurssilla kirjoittamani luonnehdinta kovasta tieteiskirjallisuudesta on päätynyt Tieteen termipankkiin. Tekstistä on tosin siivottu pois yksi virke:
John Huntingtonin mukaan suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan.
Virke ei ole erityisen hyvin muotoiltu, mutta se on sisältänyt minulle käänteentekevän havainnon.

Lukiessani Larry Nivenin tieteisromaania Ringworld (1970) ajattelin John Huntingtonin mainitsemaa tieteellistä retoriikkaa. Nivenin esikoisteos on kuin avainteksti kovaan tieteiskirjallisuuteen: ontuva juoni, ohuet henkilöhahmot ja tieteellisen sisällön etusija kaikkeen muuhun nähden. Romaani on voittanut Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot, mutta en onnistunut samastumaan henkilöhahmoihin, enkä oikein jaksanut kiinnostua tapahtumista saati paneutua kerrontaan.

Ringworld kertoo tutkimusmatkasta valtavan, kokonaista tähteä kiertävään rakennettuun, rengasmaiseen maailmaan. Matkalle lähtee parisataavuotias Louis Wu yhdessä kaksipäisen juonittelevan avaruusolion ja raakalaismaisen kissapedon kanssa. Eksoottisin osallistujista tuntuu kuitenkin olevan nuori nainen Teela Brown.

Niven käyttää mittakaavaa ja laskelmia herättääkseen ihmetystä lukijassa. Koska kirjoittaja on itse laskenut renkaaseen liittyvät yksityiskohdat, on luontevaa, että myös päähenkilöt pystyvät jäännöksettä mallintamaan kohtaamansa ilmiöt. Kertomus muistuttaa katkelmallista luentoa, jossa päähenkilöt vuorotellen heräävät esittelemään teorioitaan ja laskelmiaan. Let me explain.

Luulin pitkään pitäväni kovasta tieteiskirjallisuudesta. Termipankkiin päätynyttä luonnehdintaa kirjoittaessani perehdyin kuitenkin kevyesti aiheeseen, tunnistin joitain liikkuvia osia, ja koko alalajin lumous alkoi himmetä. Tällainen maun muutos pelkästään yläkäsitteiden voimasta kuuluu tyypillisesti nuoruuteen, mutta tässä iässä en osaa antaa sille muuta syytä kuin aiemman tietämättömyyden — tai orastavan snobismin.

En voi väittää nauttineeni Ringworldistä. En totta puhuen alun jälkeen jaksanut koota romaanista muistiinpanoja tai havaintoja, koska odotukseni teoksen laadusta romahtivat. Lankesin juuri siihen ansaan, josta Gavaler ja Johnson puhuvat. Käytin lukemiseen vähemmän aikaa ja vaivaa, koska aloin lukea genre tai pikemminkin Huntingtonin luonnehdinta edellä.

* * *

Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisen osan perusteella tiedän kovan tieteiskirjallisuuden piirissä olevan herkullisia teoksia. Stanislaw Lemin kuvaus vieraan Solaris-planeetan tutkimuksesta ja Apostolos Doxiadiksen tarina matemaattisesta todistamisesta ja yrityksistä kartoittaa abstraktioiden äärimmäisen vaikeaa maisemaa ovat kertakaikkiaan loistavia. Matemaattiset tai luonnontieteelliset aiheet eivät ole este erinomaiselle romaanille. Ongelma — ainakin minulle — on Nivenin käyttämissä retorisissa keinoissa. Fysiikasta tulee osa kerrontaa.

Kirjallisuuden piirissä käytetään kaikenlaisia muotoja ja rakenteita. Romaaneja kirjoitetaan heijastelemaan tai haastamaan ilmiöitä ja teorioita. Joskus käsitys vaikeatajuisesta tai epäkiinnostavasta romaanista muuttuu, kun huomaa, että teosta hallitsikin jokin myytti, eepos, teoria kirjailijan kuolemasta oman tarinansa auktoriteettina, subjektin pirstaileisuus, valaalle tyypillinen tapa nousta pintaan vain ajoittain tai tahallinen kerrontakonventioiden rikkominen.

Ehkä kovan tieteiskirjallisuuden harrastajat saavat nautintoa tunnistaessaan mielikuvituksellisia ilmiöitä esitettävän tunnettujen fysiikan lakien kautta. Ehkä samaan tapaan epookkiromaanien huolellinen aikakauden pukujen ja tapojen emulointi tuottaa nautintoa historian harrastajissa. Ehkä juuri siksi Bernard Cornwellin vauhdikas varhaiskeskiajalle sijoittuva romaanisarja, tai sen alkupää, oli minusta niin herkullinen.

Ehkä. Tai sitten ei. En tiedä.

Larry Niven, Ringworld. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1970.

Lisää aiheesta:
  • John Huntington (1986) ”Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science”. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
  • Chris Gavaler ja Dan R. Johnson (2017) ”The genre effect: A science fiction (vs. realism) manipulation decreases inference effort, reading comprehension, and perceptions of literary merit.” Scientific Study of Literature, 7(1): 79-108.
  • David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2013) ”Reading literary fiction improves theory of mind”. Science, 342(6156): 377-381.
  • David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2017) ”Panero et al. (2016): Failure to Replicate Methods Caused the Failure to Replicate Results”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 1-4.
  • Iris van Kuijk, Peter Verkoeijen, Katinka Dijkstra ja Rolf A. Zwaan (2018). ”The Effect of Reading a Short Passage of Literary Fiction on Theory of Mind: A Replication of Kidd and Castano (2013)”. Collabra: Psychology, 4(1): 7-19.
  • Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2016) ”Does Reading a Single Passage of Literary Fiction Really Improve Theory of Mind? An Attempt at Replication”. Journal of Personality and Social Psychology, 111(5): 46-54.
  • Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2017) ”No support for the claim that literary fiction uniquely and immediately improves theory of mind: A reply to Kidd and Castano's commentary on Panero et al. (2016)”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 5-8.
--
Kuva:
- Joseph Ducreux, ”Omakuva, haukottelemassa” (öljymaalaus, 1783). [Wikimedia/public domain]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti