Hirsilinnojen aika

Värivalokuvat tuovat historialliset tapahtumat omituisesti lähemmäksi. Kuvattu tilanne, vaikkapa Helsingin olympialaiset vuonna 1952, ei olekaan etäinen, tekstin ja kuvien kautta rekonstruoitu tapahtuma vaan samaa väreissä hehkuvaa todellisuutta kuin nyt. En tiedä, onko kyseessä jaettu ”optinen harha” vai pelkästään minun likinäköisyyteni. Synnyttääkö digikuvien kehitys jonkinlaisen uuden harhan joskus tulevaisuudessa?
 
Museokatalogien ja taidekirjojen väriloisto on ehdottoman hieno asia, mutta kehittynyt painotekniikka on toisaalta tehnyt esiteollista historiaa käsittelevien teosten kuvituksesta toivottoman tylsää. Antiikin tai Kaksoisvirtainmaan historiaa kuvitetaan raunioitunein temppelein; kainalojutussa näytetään muutamaa kolhiintunutta patsasta ja löytynyttä korua. Sellaisinaan ne tuntuvat pikemminkin luovan etäisyyttä kuin tuovan menneisyyttä lähemmäksi.

Tässä suhteessa erityisen tylsiä ovat arkkitehtuurin historiaa käsittelevät kirjat. Pyöristyneet kiviröykkiöt tai ylimalkaiset pohjapiirrokset eivät ruoki maallikon mielikuvitusta samaan tapaan kuin piirrokset. Rakennusten rekonstruointi on aina tietysti tulkintaa, joka on oma, vaikea taiteenlajinsa. Sitä pitää etsiä teoksista, jotka on painettu ennen värivalokuvien aikakautta.

* * *

Jari Hyvärisen teos Hirsilinnojen aika (1998) on tässä suhteessa ilahduttava poikkeus: se on täynnä herkullista ja havainnollistavaa kuvitusta varhaiskeskiajan linnoittamisesta. Takakannen mukaan se on ”mielikuvitusmatka kadonneeseen maailmaan”, yritys herättää henkiin kalevalaisten tarinoiden ja viikinkien riimukirjoitusten sekä saagojen mainitsemat rakennukset. Maallikolle historia on paljolti juuri mielikuvitusmatka, vaikka siinä ohessa mukaan tarttuu ilmiöitä, käsitteitä ja ehkä ripaus ymmärrystä.

Merovingiaikaisessa Suomessa on ollut ainakin puolitusinaa hirrestä rakennettua linnaa, mutta luonnonvoimille altistuneet puurakennelmat eivät säily hyvin. Niinpä esimerkiksi Sääksmäen linnavuorelle kiipeäminen raunioiden toivossa tuottaa pettymyksen. Hyvärinen ammentaakin aineksia rekonstruoinneilleen aina roomalaisten ja germaanien sekä slaavien linnoituksista, joiden rakennustaito levisi rauhattomina aikoina myös Suomeen. 

Linnoittaminen edellyttää rakennusmateriaaleja ja teknistä osaamista mutta ennen kaikkea organisointitaitoa. Hirsiä rautakauden Suomesta löytyi yllin kyllin, mutta esimerkiksi 800-luvulla väestöä oli melko vähän; Suomen, Hämeen ja Kalannin yhteenlaskettu väestö oli noin 30000 henkeä. Työvoiman järjestäminen ja jatkuva ”motivointi” edellytti hallintoa, ja niin sitten linnoista (tai linnoituksista) alkoi kehittyä hallintokeskuksia. Mäkilinnoissa ei asuttu yleensä ympärivuotisesti, mutta kun väliaikaisille kauppapaikoille nousseet asutukset ympäröitiin muurein, syntyi uudenlaisia linnoja, kuten ensin Birkassa ja sitten esimerkiksi Novgorodissa (”Uusilinna”). Niistä tuli myös vallan keskuksia.

Kirja yrittää punoa yhteen kolmea kehityslinjaa: aikakauden sotateknologian kehityksen, Itämeren poliittiset tapahtumat ja suomalaisen hirsilinnoittamisen historian. Vaikka nämä vaikuttavat luonnollisesti toisiinsa, Hyvärisen tarjoama mielenkiintoinen juoni jää kiusallisen hajanaiseksi. Tämän puutteen korvaa upea mustavalkokuvitus, joka ei väistä monimutkaisiakaan aiheita. Linnojen ja kaavakuvien lisäksi lukija saa todistaa esimerkiksi rautakautista markkinapaikkaa ja hirsilinnan valtausyritystä. Lisäksi Hyvärinen rekonstruoi kuusi suomalaista mäkilinnaa.

Kirja tarjoaa paitsi viljalti linnoittamiseen viittaavia lainauksia Kalevalasta, joita maallikko ei ehkä huomaisi lukea auki, myös runsaasti vanhoja herkullisia sanoja, kuten erilaisiin laivoihin viittaavat uiskot ja haapiot. Vaikka Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan korvaamaton Suomalaiset sukunimet (1992) kytkee sukunimen Hakulinen muinaisskandinaaviseen Hakon-nimeen, Hyvärinen antaa sanalle hakuli seuraavan määritelmän:

Rinteiden loivimpia kohtia pengerrettiin jyrkemmiksi ja penkereiden tukemiseksi rakennettiin vankat paaluvarustukset, joille täällä meillä annettiin nimeksi hakuli. Jos linnavuoren laella kasvoi metsää, pyrittiin hakuli linjaamaan tukevimpien, pystyyn jätettyjen runkojen kautta, jolloin niiden syvälle kasvaneet juurakot kyettiin valjastamaan muurin tukirakenteiden osaksi.

Olisiko tässä riidan aihetta, jos sattuisi Hakulinen kohdalle?

* * *

Kenties ”mielikuvitusmatkat” eivät ole pelkästään maallikoiden huvia. Esimerkiksi roomalaisen arkkitehtuurin tutkija Matthew Nicholls on valjastanut 3D-työkalut opetus- ja tutkimuskäyttöön. Monen vuoden työn tuloksena syntynyt virtuaalinen Rooma antaa mahdollisuuden tarkastella kaupunkia kokonaisuutena tai rakennusten välisiä suhteita eri puolilta. Tällainen työ herättää toiveen, että lukija näkee jonain päivänä Roomasta muutakin kuin raunioituneen Forumin tai liikenneruuhkan taakse jäävän Colosseumin.

Samaan tapaan Taina Pailoksen rakentama Raaseporin linnan pienoismalli voisi korvata kuvat harmaasta, katoksin suojatusta kivikasasta, kun halutaan kaventaa vuosisatojen synnyttämää kuilua aikalaiskäsitysten ja jäljelle jääneiden raunioiden välillä.

Jari Hyvärinen, Hirsilinnojen aika. Otava, Keuruu, 1998.