maanantai 2. huhtikuuta 2018

The Whisperer in Darkness


Aurinkokunnan ulkolaidalla sijaitsevalla Kuiperin vyöhykkeellä kieppuu jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja, joiden seasta on etsitty kuumeisesti suurempia taivaankappaleita. Vyöhyke löytyi varsinaisesti vasta vuonna 1930, mutta Neptunuksentakaiset planeetat ovat kiihottaneet mielikuvitusta aina Neptunuksen löytymisestä lähtien vuodesta 1846.

Viime vuosisadan alussa Neptunuksen kiertoradassa tunnistettiin poikkeamia. Jotkut esittivät niiden syyksi jonkin kaukaisemman, vielä tuntemattoman planeetan olemassaolon ja alkoivat kuumeisesti etsiä jälkiä tähtitaivaalta. Neptunuksen poikkeamat osoittautuivat sittemmin epätäsmällisyyksiksi, mutta huolellisen valokuvien seulonnan tuloksena kauan etsitty ”Planeetta X” löytyi vuonna 1930. Se nimettiin roomalaisen manalan jumalan mukaan Plutoksi.

Aluksi sen koon arveltiin vastaavan maapallon kokoa, mutta vähitellen mittausten tarkentuessa arviot pienenivät aina viidessadasosaan alkuperäisestä. Vuonna 2006 Pluto menetti asemansa planeettana ja siirtyi kääpiöplaneettojen listaan.

* * *

Pian Pluton löytymisen jälkeen yhdysvaltalainen kauhukirjailija H. P. Lovecraft sovitti uuden planeetan osaksi kertomustaan ”The Whisperer in Darkness” (1931). Tämä novelli — jotkut sanovat pienoisromaani — oli kirjoittamisajankohtanaan pisin Lovecraftin tarinoista. Vaikka sen kirjoittaminen oli alkanut ennen Pluton virallista löytymistä, Lovecraft oli ollut kiinnostunut transneptuniaanisista planeetoista pitkään. Jo vuonna 1906 hän oli vedonnut Scientific American -lehdessä tähtitieteilijöiden voimien yhdistämisen puolesta yhdeksännen planeetan löytämiseksi.

Tyypilliseen tapaansa Lovecraft aloittaa novellinsa mullistuksesta, joka paljastaa tai nostaa esiin jotain hautautunutta, unohtunutta tai kätkettyä. Kun Vermontin poikkeukselliset tulvat kuljettavat satunnaisten ruumiiden lisäksi siivekkäitä, vaaleanpunaisia, äyriäismäisiä ruhoja, kirjallisuuden lehtori ja kansanperinteen harrastaja Albert N. Wilmarth tunnistaa uutisissa vanhojen kansantarujen hirviöitä, joiden kerrotaan sieppaavan liian syvälle kukkuloille ja metsiin tunkeutuvia ihmisiä. Taruihin yhdistyy kertomuksia omituisista jalanjäljistä ja umpeen muuratuista luolista.
 
Taustoitettuaan löytöjä vermontilaisissa paikallislehdissä Wilmarth saa kirjeen Henry Wentworth Akeleyltä. Mies, jonka taustat ovat kaikin puolin kunnialliset perimän, maun ja opintojen suhteen, väittää, että hänellä on todisteita metsässä elävistä hirviöistä. Hän on nähnyt niiden jälkiä, kuullut niiden ääniä ja tallentanut näitä kameran ja fonografin avulla. Olennot ovat peräisin maapallon ulkopuolelta Yuggoth-planeetalta (eli Plutosta). Ne lentävät kömpelöillä siivillään ”avaruuden eetterin” halki kaivamaan ja keräämään metalleja, joita Vermontin vuoristoseudulla on runsaasti.

Miehet käyvät kirjeenvaihtoon, ja vähitellen Wilmarth alkaa vakuuttua tarujen todenperäisyydestä. Samalla aukeaa Lovecraftin tarinoista toiseen kantava ikivanha mytologia, joka pysyy täysin välinpitämättömänä ihmisen peloille ja ahdistukselle. Salaisuuksien näin levitessä olennot kuitenkin alkavat tunkeilla Akeleyn syrjäisen maatilan pihapiiriin. Mies kertoo äänistä, kuolleista koiristaan ja röyhkeämmiksi kiihtyvistä öisistä yhteenotoistaan olentojen ja niiden kätyrien kanssa. Osa heidän kirjeenvaihdostaan jää saapumatta perille.

Sitten Akeley kertookin keskustelleensa olentojen kanssa ja todenneen ne rauhantahtoisiksi ja ystävällisiksi. Wilmarth saa kutsun maatilalle. Akeley pyytää häntä kirjeessään tuomaan mukanaan kaikki valokuvat ja äänitteet, jotta he voisivat niitä tarkastella yhdessä, kun hän samalla paljastaa Wilmarthille maailmankaikkeuden salaisuuksia.

Wilmarth ottaa kutsun vastaan. Perillä hänen tiedonjanonsa vaihtuu peloksi ja syväksi inhoksi.

* * *

 ”The Whisperer in Darkness” on sävyltään kiehtova kertomus, jossa kasautuvat todisteet ja tiivistyvä uhka kiristävät hitaasti jännitystä. Tiede osoittautuu puutteelliseksi välineeksi, ja päähenkilö luisuu tiedollisesta mukavuudesta kohti hirvittävää inhimillisen käsityksen ylittävää ymmärrystä. Uudet tieteelliset löydöt aurinkokunnan äärirajoilla kääntyvät Lovecraftin käsissä vallitsevaa maailmankäsitystä horjuttavaksi uhaksi. Kosketus paljaan todellisuuden kanssa jättää syvät traumat oppineisiinkin mieliin.

David Oakesin mukaan Lovecraft tarkastelee, miten maailmankuvaa voi horjuttaa, so. miten ihminen voi vakuuttaa toisen uudesta näkemyksestä, kun heidän käsityksensä todellisuuden luonteesta eroavat ratkaisevasti. Akeley käyttää harkittua suostuttelua ja hivuttautuu kohti totuutta varovasti, kaiken aikaa sovittaen sanojaan vastaanottajan näkökulman huomioiden. Tukenaan hänellä on paitsi opinnot, moitteeton maine ja mainio sukupuu — eli hän on Wilmarthin näkökulmasta samastuttava — myös valokuvat ja fonografin tallentamat äänet.

Sivumennen sanoen myös tähtitiede nojaa usein aihetodisteisiin. Johtopäätöksiä ei tehdä välttämättä suoran havainnon vaan ilmiön vaikutuksia mittaavien tulosten pohjalta. Pluton löytyminen perustui valokuviin, mutta sen koko voitiin tarkasti arvioida vasta, kun sitä kiertävä kuu Kharon löytyi vuonna 1978. Samoin sen olemassaolon spekulointi lähti liikkeelle poikkeamista toisen planeetan kiertoradassa.

Lovecraftin novelleissa on usein toisistaan riippumattomia tekstejä, myyttejä ja esineitä, jotka osoittavat kaikki samaan suuntaan. Oakes toteaa, että tässä kertomuksessa teknologia vahvistaa tietoja mutta myös nostaa tiedollista kynnystä tai vaatimustasoa. Kun Wilmarth menettää Akeleyn keräämät todisteet, hänellä on käytössään vain retoriset keinot, joilla vakuuttaa ihmiset heitä kaikkia uhkaavasta vaarasta. Ne ovat oikeastaan samat keinot, mitä novellikirjailijalla on käytössään.

* * *

”The Whisperer in Darkness” -novellista mainitaan usein kaksi heikkoutta: Ensinnäkin Wilmarthin sokeus tunnistaa selvästi väärennetty kirje nakertaa päähenkilön uskottavuutta. Toiseksi yuggothilaisten olentojen kaiken ihmillisen käsityskyvyn ylittävä älykkyys johtaa ne juonittelemaan tökeröiden väärennösten kanssa. S. T. Joshi epäilee, ettei Lovecraft ollut aivan päättänyt, miten tai millaisia hänen ”muukalaisensa” ovat. Kertomuksen yuggotilaiset pyrkivät herättämään kauhua pelkästään vieraan ulkomuotonsa ja joidenkin ominaisuuksiensa kautta. Muissa tarinoissa muukalaiset ovat aikeissaan täysin selittämättömiä tai suorastaan pahoja.

Miksi sitten Wilmarth päättää vastata Akeleyn kutsuun? Onko syynä, kuten Donald Burleson korostaa, pelkästään halu vahvistaa kirjeiden sisältö kasvotusten? Vai onko Wilmarth kokematon neitsyt, joka joutuu avaruusolioiden viettelemäksi, kuten Peter Cannon asian muotoilee? Eikä kirje ole suinkaan ainoa petos. Akeleyn sairasteleva hahmo kuiskii pimeästä nurkasta, eivätkä peitot paljasta hänestä näy kuin elottomat kasvot ja kädet.

Timo Airaksinen tunnistaa tarinasta rakkauskertomuksen rakenteen. Akeley kosiskelee kirjeitse viatonta ja neitseellistä Wilmarthia, mutta vasta kilpakosijan (muukalaisten) astuminen kuvaan pakottaa Wilmarthin toimimaan. Wilmarth ja Akeley löytävät toisensa kirjeenvaihdon seurauksena; he ovat kuin saman henkilön eri puoliskot pelkästään etäisyyden erottamana. Sitten Akeley ”vaihtaa puolta”. Ystävysten yhteys tai yhdistyminen on vaarassa. Niinpä Wilmarth hätääntyy ja rientää vermontilaiselle maatilalle, vaikka on selvästi jo liian myöhäistä.

Tämä on Airaksisen mukaan ainoa kerta Lovecraftin tuotannossa, kun päähenkilö valitsee hulluuden. Kertomuksissa ”ulkopuoli” tarkoittaa aina kauhua, mutta Wilmarth toivottaa sen tervetulleeksi. Se tarkoittaa, että hän on jo menettänyt mielenterveytensä. Hän heittäytyy Akeleyn jalkoihin kuin morsian, joka sitten totuuden paljastuessa menettää ”neitsyytensä”. 

Näin Wilmarth vietellään, häntä petetään ja lopulta hänet hylätään. Ystävyys ei saa hänen toivomaansa täyttymystä, eikä Akeleyn lupaama tiedon ja uskomusten yhdistyminen koskaan toteudu. Miehet eivät edes kättele. Wilmarth jää harhailemaan maan päälle ihmetellen, mitä tapahtui. Hänen olisi pitänyt tunnistaa petokset, mutta Airaksinen osoittaa, miten huonosti kirjallisuuden lehtoriksi Wilmarth lukee tekstejä auki.
Iä! Shub-Niggurath! The Black Goat of the Woods with a Thousand Young! 
* * *

H. P. Lovecraft, ”The Whisperer in Darkness” (1931). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin tieteisnovellissa ”The Whisperer in Darkness” (1931) kertoja suostuttelee lukijaa tarinan pariin alkuun etäännytetyssä ja sitten kiihkeämmäksi käyvässä sävyssä. Uutiset, tarut, kirjeenvaihto ja havainnot tiivistyvät kauhun kokemukseksi, josta päähenkilöllä ei ole paluuta tavalliseen arkeen. Puutteineenkin novelli (tai pienoisromaani) on toimiva kertomus sekä kiehtova pulahdus lovecraftilaiseen mytologiaan.
Lisää aiheesta:
  • Timo Airaksinen (1999) The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing, New York, NY, USA.
  • Donald R. Burleson (2016) H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
  • Peter Cannon (2016) H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
  • S. T. Joshi, A Subtler Magick: The Writings and Philosophy of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press.
  • David Oakes (2000) Science and Destabilization in the Modern American Gothic: Lovecraft, Matheson, and King. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
---
Kuvat:
- NASA: ”New Horizons -avaruusluotaimen LORRI ja Ralph -laitteiston ottama kuva Plutosta”, 2015 (Wikimedia/public domain). LORRI (Long Range Reconnaissance Imager) on optinen teleskooppikamera ja Ralph on optisen ja infrapunavalon spektrometri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti