Omegapiste

Don DeLillo, Omegapiste. Englanninkielisestä alkuteoksesta Point Omega (2010) suomentanut Helena Bützow. Tammi, Hämeenlinna, 2011.

Yhdysvaltalainen Don DeLillo on tehnyt uran kirjailijana, joka piiskaa kulutusyhteiskuntaa ja purkaa auki sen merkityksiä ja merkityksen muodostusmekanismeja. Omegapisteen alku ja loppu esittelee Douglas Gordonin teosta 24 Hour Psycho, joka hidastaa Hitchcockin esityksen kahteen kuvaan sekunnissa ja koko elokuvan 24 tunnin mittaiseksi. Kun elokuva hidastuu, katsoja alkaa nähdä kuvasekvenssistä aivan eri asioita. Samaan tapaan ei ole todellisuutta vaan havaintoja todellisuudesta.

Jim Finley on nuori elokuvaohjaaja, joka on halunnut tehdä kahden vuoden ajan dokumentaaria Robert Elsteristä, entisestä Pentagonin uuskonservatiivisesta neuvonantajasta ja merkitysten luojasta, joka oli rakentamassa tarinaa Irakin miehityksestä. Kun Elster viimein kutsuu Finley luokseen kalifornialaiseen autiomaahan etäälle kaikesta, Finleyn toiveet heräävät. Elster kuitenkin väistelee keskustelua elokuvasta ja kertoo haaveistaan Irakin sodan osalta.

   Viimein hän sanoi: "Haiku."
   Nyökkäilin mietteliäästi, typerästi, hitaan liikesarjan oli määrä osoittaa että ymmärsin täydellisesti.
   "Haiku ei tarkoita mitään muuta kuin sitä mitä se on. Lampi kesällä, lehti tuulessa. Ihmistietoisuus luonnossa. Se on vastaus kaikkeen tietyllä määrällä säkeitä, tietyllä määrällä tavuja. Minä halusin haikusodan", hän sanoi. "Halusin kolmisäkeisen sodan. Siinä ei ollut kyse voimista eikä logistiikasta. Halusin nimenomaan, että tietyt ideat yhdistetään katoaviin asioihin. Se on haikun sielu. Pelkistä kaikki yksinkertaiseen näkymään. Näe mitä siinä on. Sodan asiat ovat ohimeneviä. Katso näkymää ja valmistaudu näkemään, kuinka se katoaa."

Miehet istuvat mökin terassilla ja porisevat olemisesta aamusta iltaan. Elster kertoo maailmankaikkeuden kulkevan kohti omegapistettä, jossa organismi luopuu tietoisuudestaan, muuttuu kiveksi. Tämä on päinvastainen lopputulos kuin Teilhard de Chardinin omegapisteessä.

Finleyn vierailu venyy ensin viikkoon, kahteen, kolmeen ja lopulta hän lakkaa ajattelemasta asiaa. Ympärillä ei ole rakenteita, autiomaassa ei ole aikaa. Kerronta mataa. Miehet puhuvat ajasta.

Kaikessa on kyse ajasta, tylsämielisestä ajasta, ala-arvoisesta ajasta, ihmiset vilkuilevat kellojaan ja muita laitteita, muita muistuttajia. Juuri aika valuu pois elämästämme. Kaupungit rakennettiin mittaamaan aikaa, loitontamaan aika luonnosta. Käynnissä on loputon lähtölaskenta, hän sanoi. Kun koko pinta kuoritaan pois, kun katsotaan suoraan ytimeen, jäljellä on kauhu. Kauhu on juuri se joka kirjallisuuden oli tarkoitus parantaa. Se oli eeppisen runoelman ja iltasadun tarkoitus. 

Sitten Elsterin tytär Jennie tulee vierailulle. Huokaillessaan makuuhuoneen ovensuussa Jim tietämättään emuloi Norman Batesia. Kun Jennie sitten katoaa, eksistentiaalinen haikeus väistyy ja miesten aika vaihtuu nopeasti aavikon ajasta kaupungin aikaan.

DeLillo on ollut minulle vaikea laji. Kirjoissa on teräviä havaintoja, mutta niiden kerronta on jotenkin sekavaa, romaanin muotoon puettua julistamista. Tämän myöhäisemmän kauden teoksen kerronta ei pidä samaan tapaan etäällä kuin Valkoinen kohina tai Mao II. Kirjassa ei ole aristoteelisia juoniloita vaan alku, yksi käänne ja loppu. Ihmiset käyvät kuitenkin samaa keskustelua, mistä syntyy dialogia.

DeLillo on varmaankin taidetta, koska se on ovelaa, sitä voi auttavasti ymmärtää mutta siitä ei todennäköisesti pidä (mutta kuka tässä nautinnokseen näitä lukee?). Tai ei kait taidetta nykyään enää tarvitse ymmärtää - se riittää kokea. Omegapisteen kokemus oli parempi kuin monen huonomman.

Mao II

Don DeLillo, Mao II. Englanninkielisestä alkuteoksesta Mao II (1991) suomentanut Helena Bützow. Tammi, Hämeenlinna, 1993.

Lauluin ylistettyä Don DeLilloa pidetään yhtenä merkittävimmistä sodanjälkeisen ajan yhdysvaltalaiskirjailijoista. Hänen teoksensa ruotivat modernia yhteiskuntaa ja sen keinoja muokata ihmisten identiteettiä ja tajuntaa.

Mao II alkaa häistä ja loppuu häihin. Häiden välissä valokuvaaja Brita käy tapaamassa julkisuudesta vetäytynyttä kirjailijaa Billiä, joka sitten tempautuu mukaan kulttuuri-ihmisten hankkeisiin pelastaa Beirutissa panttivangiksi joutunut sveitsiläisrunoilija. Kirjan tapahtumat tai ihmiset eivät ole kuitenkaan tärkeitä, vaan oleellista on heidän suhteensa tapahtumiin. Henkilöiden harjoittama tapahtumien ja ilmiöiden ylitulkinta kiskoo kirjan sävyn satiirin puolelle. Vasta kranaattien runtelemassa Beirutissa todellisuus välittyy ilman koukeroista tulkintaa, ja kerrontakin muistuttaa hetken ajan perinteistä proosaa.

Kirjan kannessa näkyy osa Andy Warholin Kiinan suuren johtajan Mao Tse-Tungin silkkipainomuotokuvaa. Warhol pyrki monistamisen ja kopiointia muistuttavan tuotantotavan kautta tuhoamaan taideteoksesta alkuperäisyyden ja siten taiteilijoihin liittyvän pyhyyden käsitteen (mutta epäonnistui). DeLillon tarinassa todellisuus on ainutlaatuisuuden ja sarjojen vastakkainasettelua. Monistamalla arkinen (valokuva) tai pyhä (häät) tuotetaan sarja, jolla uusia ainutlaatuisia merkityksiä. Näin mikä tahansa kokoelma tai keräilyharrastus kääntyy kiehtovaksi yksilöllisyyttä vahvistavaksi ominaisuudeksi. Sarja on masentavaa, yksilöllisyys ylevää. Brita ei esimerkiksi pysty käymään henkevää keskustelua automatkan aikana, koska se on sarjamatka.

DeLillon henkilöt ovat mannermaisen filosofian kyllästämiä. Kidutettu runoilija tunnustaa olevansa sidottu ikään kuin hänen tilansa todellistuisi vasta eksistentiaalisesta radikaalin vapauden mahdollistamasta valinnasta. Kirjailijan vieressä räjähtävä pommi saa hyväksynnän ikään kuin tapahtuman tulkinta vasta todellistaisi sen. On vain tulkintaa. Kuka tai mikä tahansa voidaan nostaa tulkinnan kohteeksi.

 - Minusta on tullut materiaalia. Sinun, Brita. On elämä ja on kuluttajatapahtuma. Kaikki ympärillämme pyrkii kanavoimaan elämämme kohti jotakin painetussa sanassa tai filmillä olevaa todellisuutta. [...] Mitään ei tapahdu ennen kuin se on kulutettu.

Mao II kuten Valkoinen kohinakin nostavat median tuottamat katastrofiuutiset todellisuutta tuottavaksi mekanismiksi. "Mitä pahempi sitä parempi." Media tuottaa sen todellisuuden, jossa esimerkiksi mainosten kuvaama maailma on mahdollinen. Keinot ovat narratiivisia, ja uutismedia, kuten kirjallisuuskin, kuuluu tarinankerronnan perinteeseen. Vaikka kirjailija on pyhä ykseys, kirjallisuus kuitenkin jää median kanssa painiessaan toiseksi.

Scott ei nostanut katsettaan Britasta.
- Billillä on käsitys, että uutistulva apokalyptisena voimana kuluttaa kirjailijat.
- Hän sanoi sen minullekin kutakuinkin noin.
- Romaani ruokki ennen meidän tarkoituksenetsintäämme. Billin mukaan. Se oli suuri maallinen ylimaallisuus. Kielen, luonteen, ohikiitävän uuden totuuden katolinen messu. Mutta meidän epätoivomme on vienyt meidät kohti jotain suurempaa ja synkempää. Niinpä me turvaudumme uutisiin, jotka tarjoavat herpaantumattomia katastrofitunnelmia. Me löydämme siitä tunne-elämyksen, jota ei saa mistään muualta. Me emme tarvitse romaania. Billin mukaan. Me tarvitsemme vain raportteja ja ennustuksia ja varoituksia.

DeLillon kirjallista suuruutta on ollut vaikea lukea ulos Putoavasta miehestä tai Valkoisesta kohinasta. Mao II tuntuu paikoin tarinaksi verhoillulta esseeltä. DeLillon henkilöhahmot tai tapahtumat eivät ole erityisen mielenkiintoisia. Ihmiset puhuvat toistensa ohi pudotellen pseudo-aforismeja tai kulttuurikritiikkiä käymättä varsinaista keskustelua. Kirjan ihmiset tai tapahtumat eivät ole tärkeitä, mutta vähäpätöisistä aineksista syntyy kuitenkin mielenkiintoinen, kulttuurikriittinen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta pureskeleva kokonaisuus. En voi sanoa pitäväni DeLillosta, mutta tämä oli jo lähellä.

Valkoinen kohina

Don DeLillo, Valkoinen kohina. Englanninkielisestä alkuteoksesta White Noise (1985) suomentanut Helene Kortekallio. Tammi, Liettua, 2010.

Jack Gladney asuu pienessä Blacksmithin kylässä ja opettaa Kolmannen valtakunnan historiaa. Yhdessä neljännen tai viidennen vaimonsa kanssa  (laskentatavasta riippuen) he kasvattavat aikaisempien avioliittojensa lapsia, käyvät ruokakaupassa ja katsovat televisiota. Moderni elämä tuottaa ahdistusta. Sitä hallitaan lääkkein (joiden sivuvaikutuksia hallitaan lääkkein). Shoppailu on identiteettiä rakentava rituaali.

Sitten tapahtuu junaonnettomuus, ja säiliövaunusta pakeneva kaasu muodostaa myrkkypilven kaupungin ylle. Viranomaiset evakuoivat Blacksmithin. Seuratessaan voimattomana tapahtumien kehitystä Gladneyn on vaikea uskoa katastrofiuutisten valokeilan osuneen Blacksmithiin ja siten myös heidän hyväosaiseen perheeseen. Aikaa myöten viranomaisten äkkikäännökset ja epäselvät lausunnot myrkkypilven vaikutuksista herättävät todellisen kuolemanpelon. Modernin vaaroista etäännyttävät keinot romuttuvat.

Don Delillon Valkoinen kohina on satiiri. Hänen kuvaamassa maailmassaan yliopistotutkimus on rypistynyt trivialiteettien tulkitsemiseksi, ryhmittelyksi ja nimeämiseksi. Lasten ja aikuisten roolit ovat vaihtuneet. Ihmiset laskettelevat suustaan järjettömiä mainos- ja tuotemerkkiketjuja. Kukaan ei enää ymmärrä kokonaisuuksia, vaan keskusteluun ripotellaan kilpaa yksittäisiä (usein vääriä) tosiasioita. Tämä on kait sitä television tyhmentävää vaikutusta, jota kirjassa hämmästellään useaan otteeseen.

DeLillo piiskaa modernia kulutusyhteiskuntaa säälimättä, mutta sekavan puolihassuttelun keskellä tarina jää ei-kenenkään-maalle: se ei ole riittävän hauska ollakseen toimivaa komediaa, se ei ole riittävän terävää ollakseen vakavaa yhteiskuntakritiikkiä, eivätkä sen hahmot herätä suunnatonta mielenkiintoa tarinaa kohtaan. Vaikka monet havainnot ovat osuvia, henkilöiden kohtaloista on vaikea kiinnostua. Paljon suitsutettu DeLillo ei ole tähän mennessä uponnut minuun kovin hyvin. Miksi?
                                    

Putoava mies

Don DeLillo, Putoava mies. Englanninkielisestä alkuteoksesta Falling man (2007) kääntänyt Helene Bützow. Tammi, Helsinki, 2008.

Don DeLillo on yhdysvaltalainen kirjailija, joka aloitti varsinaisen uransa vasta 35 ikävuoden paikkeilla toimittuaan vuosia copywriterina mainosalalla. Häneltä on suomennettu puolisen tusinaa teoksia kahdeksankymmentäluvun puolesta välistä eteenpäin.

Putoava mies kertoo newyorkilaisesta eronneesta pariskunnasta, joka palaa yhteen, kun mies ilmestyy naisen ovelle selvittyään WTC:n pohjoistornista ja kahlattuaan läpi Etelä-Manhattanin syyskuun yhdentenätoista 2001. DeLillo kertoo terrori-iskun jälkeisestä ilmapiiristä pariskunnan, heidän lapsensa, sukulaisten ja työkavereiden kautta. Lapset kiikaroivat taivasta uusien koneiden pelossa, aikuiset muuttavat elämänsä uraa ja Amerikka liukuu pois perinteestä kohti suuntaa, joka saa kirjan eurooppalaisen kulttuuriäänen ennustamaan maan perikatoa. Terroristeista luodaan inhimillinen kuva takautuvin välähdyksin.

DeLillo kuljettaa tarinaa ilman kiinteää juonta tai tiukkaa ajallista järjestystä, ja tarjoilee kokoelman havaintoja hahmoista ja heidän sisäisistä maailmoistaan. Ihmiset näyttäytyvät traumatisoituneina ja irrationaalisina keskustellen toistensa ohi. Newyorkilaisille terrori-iskut manifestoituvat joka päivä amputoituna kaupungin siluettina, mutta Atlantin tällä puolen Euroopan periferiassa tarina tai sen tunnelma jää etäiseksi.