Jack Gladney asuu pienessä Blacksmithin kylässä ja opettaa Kolmannen valtakunnan historiaa. Yhdessä neljännen tai viidennen vaimonsa kanssa (laskentatavasta riippuen) he kasvattavat aikaisempien avioliittojensa lapsia, käyvät ruokakaupassa ja katsovat televisiota. Moderni elämä tuottaa ahdistusta. Sitä hallitaan lääkkein (joiden sivuvaikutuksia hallitaan lääkkein). Shoppailu on identiteettiä rakentava rituaali.
Sitten tapahtuu junaonnettomuus, ja säiliövaunusta pakeneva kaasu muodostaa myrkkypilven kaupungin ylle. Viranomaiset evakuoivat Blacksmithin. Seuratessaan voimattomana tapahtumien kehitystä Gladneyn on vaikea uskoa katastrofiuutisten valokeilan osuneen Blacksmithiin ja siten myös heidän hyväosaiseen perheeseen. Aikaa myöten viranomaisten äkkikäännökset ja epäselvät lausunnot myrkkypilven vaikutuksista herättävät todellisen kuolemanpelon. Modernin vaaroista etäännyttävät keinot romuttuvat.
Don Delillon Valkoinen kohina on satiiri. Hänen kuvaamassa maailmassaan yliopistotutkimus on rypistynyt trivialiteettien tulkitsemiseksi, ryhmittelyksi ja nimeämiseksi. Lasten ja aikuisten roolit ovat vaihtuneet. Ihmiset laskettelevat suustaan järjettömiä mainos- ja tuotemerkkiketjuja. Kukaan ei enää ymmärrä kokonaisuuksia, vaan keskusteluun ripotellaan kilpaa yksittäisiä (usein vääriä) tosiasioita. Tämä on kait sitä television tyhmentävää vaikutusta, jota kirjassa hämmästellään useaan otteeseen.
DeLillo piiskaa modernia kulutusyhteiskuntaa säälimättä, mutta sekavan puolihassuttelun keskellä tarina jää ei-kenenkään-maalle: se ei ole riittävän hauska ollakseen toimivaa komediaa, se ei ole riittävän terävää ollakseen vakavaa yhteiskuntakritiikkiä, eivätkä sen hahmot herätä suunnatonta mielenkiintoa tarinaa kohtaan. Vaikka monet havainnot ovat osuvia, henkilöiden kohtaloista on vaikea kiinnostua. Paljon suitsutettu DeLillo ei ole tähän mennessä uponnut minuun kovin hyvin. Miksi?
Onpa harmi, ettei tämäkään DeLillo sitten iskenyt. Olisiko se sitten tuo puolihassutteleva tyyli, josta toiset pitävät ja toiset eivät. Minulle kirjan yhteiskuntakritiikki oli jotenkin todella osuvaa.
VastaaPoistaSatiiriin puolihassuttelun pitäisi kyllä riittää. Ehkäpä satiiri oli vähän liian osoittelevaa minun makuuni. Shoppailukokemuksen ja katastrofiuutisten kohdalla DeLillon kerronnan askelmerkit eivät olleet ihan kohdallaan tai sitten lukijana ponnistukseni jäi lyhyeksi.
VastaaPoistaEnivei, blogiviestisi ja oman lukemiseni kautta olen pohtinut tätä kirjaa enemmän kuin monia sellaisia kirjoja, joista olen pitänyt. Se on hyvä asia.
DeLilloja on lukulistalla vielä ainakin kaksi, joten minulla on vielä eväitä onneen tämänkin kirjailijan kohdalla.
Mietin tätä edelleen. Ehkäpä tavoittelin sanaa sävy. Kerronta veti eri suuntiin samanaikaisesti.
PoistaMinulla odottelee tämä hyllyssä lukemista ja odotukset ovat kovat. Saa nähdä iskeekö minuun, en ole DeLilloa aiemmin lukenut.
VastaaPoistaSiinä Boxallin 2006 listassa on DeLillojakin useampi niin, että se ei ole sitten ihan kerrasta poikki. :-)
PoistaKyllä vain, ja sitä suuremmalla syyllä toivon, että DeLillo iskee :D
PoistaMichael Cunningham pitää Valkoista kohinaa jonkinlaisena merkkiteoksena, toki vasta Joycen ja Woolfin teosten jälkeen.
VastaaPoistaGuardian: My fantasy Folio goes to Ulysses and To the Lighthouse