The American Civil War

John Keegan, The American Civil War: A Military History. Knopf Doubleday, 2010.

Pelkästään Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) -menestysromaanin pohjalta kysymys orjuudesta voi vaikuttaa sivuseikalta. Romaani kertoo etelävaltiolaisnaisen kasvutarinan, kun sota katkaisee yläluokkaisen elämän tanssiaisineen ja kuutamoineen tuoden uudet roolit, arvot ja tavat perinteiden tilalle. Tuulen viemää esittää orjuuden harmittomana ja orjat onnellisina, auliina, osaansa tyytyväisinä. Kuitenkin sisällissota käytiin lopulta orjuuskysymyksestä. Erinomaisessa kirjassaan The American Civil War: A Military History brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan luonnehtiikin Mitchellin teosta jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi: se ja siitä tehty elokuva ovat romantisointeineen nykyään tunnetumpia kuin esimerkiksi orjuutta suomiva, omana aikanaan menestysromaaniksi yltänyt Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupa (1852).

Keeganin mukaan orjuus teki Yhdysvaltain sisällissodasta käytännössä väistämättömän. Yhtäältä etelävaltioiden identiteetti, elämäntapa ja vauraus perustui orjia hyödyntävään maatalouteen, ja toisaalta orjuus oli nuoren valtion tasavaltalaisideologian ja sen itsenäisyysjulistuksen vastainen. Orjuutta kannattavien eteläosavaltioiden - eli orjavaltioiden - ja orjuutta vastustavien pohjoisvaltioiden tasapaino säilyi pitkään senaatissa, mutta Keskilänteen perustettavat uudet osavaltiot olivat keikauttamassa tasapainon orjuuden vastustajien puolelle. Se olisi heijastunut edelleen työn alla olleeseen perustuslakiin ja sitä kautta päättänyt etelälle elintärkeän instituution. Niinpä orjavaltiot irtautuivat liittovaltiosta ja perustivat konfederaation vuonna 1861. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin aseet alkoivat rätistä.

America was not prepared for war, any war, let alone a great internal war. It had almost no soldiers. The Founding Fathers of the United States, in their rejection of all that was bad about the Old World, had hoped to dispense with a standing army altogether, just as the parliamentarians who restored Charles II to the throne after England's Civil War had hoped also. Domestic rebellion -- trivial in both cases but alarming while it lasted -- prompted them to reconsider. As a precaution against recurrence, the English Parliament kept in being a few of the existing regiments, Cromwellian or royal; the American Congress preserved some units of Washington's army. In 1802 it established a military academy at West Point to officer them. West Point's graduates, trained as engineers, were also expected to supervise the construction of the new nation's public works, building bridges, dams, and harbours, for many of which the U.S. Army Corps of Engineers remains responsible to this day.

Yhdysvalloilla ei ollut mainittavaa armeijaa tai budjettia, ja kaikki piti koota lennosta. Koko sisällissotaa ja etenkin sen alkua leimaa harjaantumattomuus. Eurooppalaisten sotilastarkkailijoiden silmään armeijat näyttivät aseistetuilta väkijoukoilta. Tykistöä oli vähän, ratsuväkeä vielä vähemmän, joten sota käytiin kiväärein. Sisällissodasta kehittyi erityisen verinen: Strategisia kohteita oli vähän, joten armeijoilla ei ollut muuta paikkaa iskeä kuin toisensa. Armeijat olivat suuria, sotilaat sitkeitä ja aseet tehokkaita. Taisteluissa syntyi 30% tappiot haavoittuneina ja kuolleina. Lääkintähuolto oli tuhoisaa. Vaikka konekivääri ei ollut vielä käytössä, uudenlainen teknologia ja uudenlaiset armeijat ennakoivat monin tavoin ensimmäistä maailmansotaa. Sotilaat etenivät ja ampuivat sitkeästi tiiviissä riveissä, kunnes vuosien mittaan alettiin suosia kaivautumista.

Monet ulkomaalaiset pitivät pohjoisvaltioita etukäteen voittajana, koska sillä oli enemmän teollisuutta ja suurempi väestö. Pohjoisvaltiot myös lopulta voitti sodan, eikä Keeganin mukaan etelävaltioilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia. Silti etelävaltiot kävi sotaa neljä pitkää vuotta, lähinnä parempien kenraaliensa ansiosta. Vaikka Abraham Lincoln oli presidenttinä taitava, kesti monta vuotta löytää pohjoisvaltioiden kenraalien joukosta sellainen komentaja, joka uskaltaisi taistella ja vuodattaa verta. Lopulta puikkoihin istui Ulysses S. Grant, joka teki sodasta näännytystaistelun, jota vauraampi pohjoinen kesti paremmin.

The American Civil War on herkullista sotahistoriaa. Kirjallaan The Face of Battle (1976) John Keegan aloitti uudenlaisen sotahistorian, joka sitoi taistelut laajemmin ympäröivään aikakauteen ja toi esiin nimenomaan taisteluihin osallistuvien sotilaiden näkökulman. The American Civil War jatkaa tällä linjalla vaikkakin keskittyen enemmän kampanjoihin kuin yksittäisiin taisteluihin. Sodan vaiheiden, taktiikoiden, aseistuksen ja erinomaisten taistelukuvausten lisäksi Keegan tekee selväksi maantieteen ja karttojen puutteen tuomat vaikeudet ja keskeisten upseerien heikkoudet ja vahvuudet -- eikä Keegan malta olla potkaisematta Clausewitzia teroittaessaan "ratkaisevan taistelun" ihanteen ja epäselvien tai tuloksettomien taisteluiden välistä ristiriitaa.

Yhdysvaltain sisällissodasta on kirjoitettu paljon aina sen päättymisestä asti, eikä sodan romantisointiakaan tarvinnut kauan odottaa. Ensimmäisiin sisällissodan taistelunäytöksiin osallistui sodassa nuorina taistelleita harmaapäisinä ukkoina.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Intelligence in War

John Keegan, Intelligence in War: Knowledge of the Enemy from Napoleon to Al-Qaida. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2003.

Aina Erskine Childersin The Riddle of the Sandsin julkaisusta lähtien tarinat näkymättömästä vakoojien käymästä sodasta ovat kiehtoneet yleisöä. Valvonnan, seurannan ja soluttautumisen asiantuntijasta, vakoojasta, on kasvanut sankari (tai antisankari), joka kerää salaisia tietoja ja elää alati hengenvaarassa. John Le Carrén kirjoittamat henkilöt tekevät pelaavat vaarallista peliä, mutta saavat kuitenkin aikaan vähän tuloksia -- kylmä sota jatkuu heistä huolimatta. Ian Flemingin luoma sankari James Bond tuntuu pitävän elossa haavetta, että yksittäisen ihmisen edesottamukset voivat olla ratkaisevia sodassa. Todellinen tiedustelutyö on paljon arkisempaa: Kootaan pieniä havaintoja, puretaan salausta vihollisen viesteistä ja yritetään tehdä havainnoista laajempaa tulkintaa.

Historian monet kenraalit ovat korostaneet tiedustelutiedon merkitystä. Tietoja on koottu jo ainakin muinaisesta Egyptistä lähtien. Aleksanteri Suuri haastatteli persialaisia kauppiaita ja matkalaisia. Caesar kokosi roomalaisen tavan mukaan kattavat tiedot Galliasta ja niin edelleen. Valtiot ovat perustaneet kalliita tiedusteluorganisaatioita, joita pidetään elintärkeinä (ja joiden asema vapaassa yhteiskunnassa on noussut kyseenalaiseksi). Kirjassaan Intelligence in War sotahistorioitsija John Keegan kaataa kylmää vettä tiedustelusuitsutuksen päälle. Hän tarkastelee tiedustelutiedon asemaa sotahistoriassa aina amiraali Nelsonin saavuttamasta voitosta vuonna 1798 edelleen käynnissä olevaan sotaan terroria vastaan.

Tiedustelutieto ei takaa voittoa sodassa tai taistelussa. Keegan korostaa, että sota on ensisijaisesti raakaa voimankäyttöä, ja sota ratkeaa aina taistelussa. "Decision in war is always the result of a fight, and in combat willpower always counts for more than foreknowledge. Let those who disagree show otherwise." Koodien purkaminen, harhautukset ja salaisten suunnitelmien paljastumiset voivat olla avuksi, mutta kertaakaan historian aikana ei heikompi osapuoli ole voittanut pitkittynyttä konfliktia. Ollakseen hyödyksi tiedustelutieto täytyy ensin kerätä ja sitten toimittaa tiedon käyttäjälle (Britannia puolusti Falklandia ilman mainittavaa tiedustelutietoa Argentiinan joukoista tai aseistuksesta). Käyttäjän täytyy luottaa ja uskoa toimitettuun tietoon (esim. Churchill kertoi Stalinille, että Saksa valmistelee hyökkäystä Venäjälle, mutta tämä ei uskonut). Tietoa kerätään pienissä palasissa, joista pitää koota tulkinta, johon puolestaan vaikuttaa tulkitsijan oma näkemys (esim. britit eivät pitäneet saksalaisten V1- ja V2-raketteja teknisesti mahdollisina, vaikka tiedustelutieto kertoi toista). Lopuksi tiedustelutieto ottaa käyttöön, mutta soveltamisessakaan ei ole mitään kultaista sääntöä (esim. Puola mursi saksalaisten viestien salauksen, mutta hävisi sodan muutamassa viikossa). Taistelu on aina epävarmaa.

Väitteensä tueksi Keegan esittelee tapauksia historiallisista taisteluista, joissa tiedustelutieto on näyttäytynyt jotenkin oleellisena. Ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa Välimerellä amiraali Horatio Nelson joutui kokoamaan ja analysoimaan tiedustelutietonsa itse. Lontoossa tiedettiin Napoleonin laivaston päämäärä, mutta tietoa ei saatu Nelsonille. Muutamasta virhearviosta huolimatta amiraali kuitenkin päätteli itse ranskalaisten liikkeet ja kuukausien takaa-ajon jälkeen saavutti ja tuhosi heidän laivastonsa Niilin suistossa. Samaan tapaan Yhdysvaltain sisällissodan aikaan Konfederaation kenraali Jackson oli irrallaan sodanjohdosta ja kokosi itse paikallistietoja ja piirrätti itselleen kartan Shenandoahin laaksosta. Tietoineen -- ja marssimiseen tottuneine sotilaineen ("jalan liikkuva ratsuväki") -- hän uskalsi tehdä peliliikkeitä ja jallitti Pohjoisvaltioita kevään 1862 kampanjassaan.

Esiteollisen ajan tiedustelutieto liikkui jalan, ratsuin tai rannikolla semaforein, mutta merellä laivaston komentaja oli omillaan. Lennätin ja myöhemmin radio toivat uudenlaisen mahdollisuuden siirtää tietoa reaaliaikaisesti. Ensimmäisen maailmansodan aikaan laivastojen komentajat olivat vielä vanhojen tapojen kasvatteja eivätkä osanneet hyödyntää täysin radion tuomia taktisia mahdollisuuksia. Vihollinen saattoi kuunnella radioliikennettä ja tunnistaa tai jopa paikantaa lähettäjät. Saksalainen amiraali von Spee upotti ympärysvaltojen kauppalaivastoa Tyynellä valtamerellä, ja Brittien Kuninkaallinen laivasto ajoi häntä kuumeisesti takaa. Vuonna 1914 britit saivat tietää hänen sijaintinsa, mutta silti hän tuotti Britannialle yhden karvaimmista meritaistelutappioista Coronelin edustalla.

Saksalaiset käyttivät radioliikenteensä salaamiseen Enigma-järjestelmää, jonka salauksen ensin puolalaiset ja sitten britit kuitenkin purkivat melkein heti. Puretuista sanomista britit saivat tietää esimerkiksi hyökkäyksestä Kreetalle. Puolustusta johtava kenraali ei kuitenkaan tulkinnut tietoja aivan oikein, ja verisen taistelun päätteeksi saksalaiset valtasivat Kreetan. Samaan tapaan yhdysvaltalaiset onnistuivat purkamaan japanilaisten salauksen, mutta tiedot Pearl Harborin hyökkäyksestä peittyivät radioliikenteen paljouteen. Midwayn taistelu olisi voinut keikahtaa kummalle tahansa huolimatta yhdysvaltalaisten ennakkotiedoista ja juonista. Atlantin taistelussakin Keegan pitää susilaumoiksi kokoontuvien saksalaisten sukellusveneiden sijaintia toissijaisena. Oleellisempaa lopputuloksen kannalta oli saattueiden taktiikka.

Churchill perusti buurisotien innostamana epäsäännöllisiä joukkoja, jotka koulutettiin ja aseistettiin toimimaan vihollisen miehittämillä alueilla. Vastarintaliikkeet saivat kuitenkin vähän aikaan. Normandian maihinnousun aikaan saksalaisten ei tarvinnut sitoa joukkoja vastarintataistelijoiden takia; Gestapo riitti pitämään ne ruodussa.

Vuonna 2001 Yhdysvallat julisti käyvänsä sotaa terroria vastaan. Sen vihollinen, Al-Qaida, ei ole kuitenkaan armeija, jota vastaan voi käydä taisteluita. Se on väljä samanmielisten taistelijoiden verkosto. Amerikkalainen tiedustelukoneisto ei oikein pysty rekrytoimaan kielitaitoisia kandidaatteja tai soluttautumaan fundamentalistien riveihin. Jäljelle jää signaalitiedustelu. Niinpä kaikkien ihmisten digitaalista tietoliikennettä kerätään ja louhitaan siinä toivossa, että terroristien viestit osuvat haaviin.

Keeganin mukaan pelkkä tiedustelutieto ei siis johda voittoon taistelussa, mutta samaa voi sanoa mistä tahansa yksittäisestä asiasta: maasto, sää, koulutus, aseistus, moraali, huolto- tai komentojärjestelmä. Hän ei oikein erottele taktista ja operationaalista tiedustelutietoa. Kenraali Jacksonin ja amiraali Nelsonin tiedustelutieto tuntui olevan ratkaisevaa heidän menestyksensä kannalta, samoin brittien tunnistamat saksalaisten sukellusveneiden sijainnit. Silti Keegan esittää päinvastaista. Argumentointi on ristiriitaista, enkä osaa sanoa esimerkkien todistusvoimastakaan. Minkä varassa taisteluita on sitten voitettu?

Keegan on kuitenkin parhaimmillaan kirjoittaessaan taistelukuvauksia. Tarinat Nelsonin ja von Speen seikkailuista, Enigma-projektin vaiheista ja Midwayn taisteluista ovat herkullista luettavaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Face of Battle

John Keegan, The Face of Battle: A Study of Agincourt, Waterloo and the Somme (1976). Pimlico, London, UK, 2004.

Wittgensteinia mukaillen: sotaa ei voi ilmaista, sitä voi vain kuvailla. Taistelukuvauksien perinne on pitkä; Ilias lienee yksi vanhimmista.   Englantilainen sotahistorioitsija John Keegan pureutuu historiallisten taistelukuvausten ongelmiin ja esittää sitten kolme omaa esimerkkiään, jotka kaikki käsittelevät englantilaisten eri aikoina käymiä taisteluita jokseenkin samalla alueella: Agincourt (1415), Waterloo (1815) ja Somme (1916).

Kertomuksina taistelukuvauksissa on ongelmia. Ne noudattavat aikakausien kirjallisia tyylejä ja käsittelevät joukkojen taistelutahdon ja psykologian käänteitä rajusti yksinkertaistaen. Caesarin muistelmissa legioonien taistelutahto vahvistui ja heikkeni Caesarin läsnäolon tai poissalon seurauksena. Viktoriaaniset kirjoittajat halusivat rakentaa taisteluihin dramaattisen käännekohdan nimekkään kenraalin ympärille hieman taistelukenttiä maalaavien taiteilijoiden tapaan. Aikakauden kulttuuriset ennakkoluulot hohtavat teksteistä. Taistelukuvaukset harvoin tunnustavat taisteluiden sekavaa ja kaoottista vyöryä, jossa kenelläkään ei ole kattavaa näkemystä kuin hyvin paikallisesti tai hyvin etäältä -- poikkeuksena ehkä Thukydides ja Tolstoi. Kirjoittajat eivät aina ole edes käyneet taistelukentällä, joten kertomus nojaa karttoihin, joista ei selviä korkeuserot tai niiden vaikutus taktiseen tilanteeseen. Keegan kehottaa historioitsijoita luopumaan psykologisoinnista ja tyytymään kertomaan sen, mitä taistelusta voi sanoa lähteiden valossa. Se ei välttämättä ole kovin paljon, mutta kertomuksen aukkoja voi joissain tapauksissa täydentää aikakauden sodankäynnin, maaston, aseiden ja taktiikan tuntemuksen suomin arvioin. Usein taistelut jäävät kuitenkin arvailujen varaan.

Keeganin valitsemista taisteluista on aikalaislähteitä kohtalaisen paljon (ja hänellä oli niistä itsetehdyt luentomateriaalit valmiina). Agincourtista on muutama toisistaan riippumaton kuvaus. Waterloossa taistelleita englantilaisia upseereita haastateltin ihan tarkoituksella, joten Keegan päästää silminnäkijät ääneen, mutta rajaa heidän todistuksensa siihen, mitä he saattoivat nähdä taistelukentästä. Englantilaisia johtanut Wellington kiersi taistelukenttää väsymättä, mutta hänelläkään ei ollut kuin rajallinen käsitys tapahtumista. Ensimmäinen maailmansota on ensimmäisiä tai ensimmäinen sota, josta on tarjolla kuvauksia tavallisen sotilaan äänellä. Keegan esittelee nopeasti joukkojen sijoituksen ja taistelun yleisen kulun mutta siirtyy nopeasti kuvaamaan, miten tavallinen sotilas mahdollisesti koki taistelun. Mikä oli hänen roolinsa tai taustansa? Miksi osapuolet tekivät tiettyjä taktisia liikkeitä? Miten tappioita syntyi? Miksi sotilaat seisoivat tiiviissä muodostelmissa tykistön ammuttavina? Miksi sotilaat nousivat juoksuhautojen suojista konekiväärituleen? Mitä tapahtui haavoittuneille? Keegan uhraa paljon aikaa aikakauden sodankäyntitaktiikoiden esittelyyn, mitä kautta osapuolten valinnat selittyvät paremmin. Itse taistelut ovat raakoja, vaikka viralliset sotapäiväkirjat tai kertomukset eivät niitä sellaisina aina esittelekään.

The Face of Battle oli aikanaan uraa uurtava teos, koska se siirsi tarkastelutason kenraaleista ja komentajista etulinjaan. Taistelut voitetaan tai hävitään etulinjassa, missä tavalliset sotilaat tekevät omia ratkaisuitaan ilman yhteyttä kenraaleihin. Tavalla tai toisella sotilaat joutuvat käsittelemään pelkojaan, jotka eivät välttämättä sammu tai syty keisarin punaisen viitan hulmuamisesta. Vasta viime vuosisadalla amerikkalaiset tutkivat taistelutilanteita ja niissä olleita sotilaita perusteellisesti. Tulokset olivat yllättäviä: sotilaat taistelevat oman pienen porukkansa vuoksi, eikä taisteluun koskaan totu: kaikilla on kiintiönsä, ja kun se tulee täyteen, sotilas lakkaa olemasta tehokas tai hyödyllinen. Moderneissa sodissa henkiset vammat näyttävät muodostuvan merkittäväksi osaksi tappioita.

Keeganin kerrontaa, joka ohimennen piirtelee kevyesti kehityslinjoja ja sodankäynnin yleisiä piirteitä, on ilo lukea. Teksti kulkee mainiosti. Kerronta on kaikkea muuta kuin kuivaa, ja silti hän onnistuu pysymään kirjan alussa esittelemiensä ongelmien ulottumattomissa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Sodankäynnin historia

John Keegan, Sodankäynnin historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta A History of Warfare (1993) suomentanut Jouni Suistola. Ajatus Kirjat, Juva, 2010.

Sodankäynnin historia yleensä alkaa määrittelystä, mitä sota on. John Keegan (1934-2012), brittiläinen sotahistorioitsija, aloittaakin siitä, mitä sota ei ole.

Sota ei ole politiikan jatkamista toisilla keinoilla. Jos tämä Carl von Clausewitzin lausuma olisi tosi, maailma olisi paljon helpommin ymmärrettävä paikka.

Keeganin Sodankäynnin historia on yli neljäsataasivuinen vasta-argumentti von Clausewitzin kuuluisalle ja usein lainatulle näkemykselle: "Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin." Näkemys sisältää ajatuksen, että on olemassa joukko poliitikkoja, jotka rationaalisesti laskelmoiden käyvät sotaa valtionsa hyvinvoinnin edistämiseksi -- ikään kuin sota olisi luonteva osa politiikkaa. Keegan katsoo kritiikin olevan paikallaan, koska von Clausewitzilla oli pääsy historiallisiin teksteihin, joiden valossa hänen olisi pitänyt tunnistaa määritelmänsä kapeaksi ja likinäköiseksi. Sota on vanhempi kuin valtio tai armeija. Sota on yhtä vanha kuin ihminen, ja se esiintyy käytännössä kaikissa kulttuureissa. Sota on pitkälti kulttuurin ja rituaalien ohjaamaa. Soturiperinne ei ole ensisijaisesti poliittinen.

Keeganin tarjoamien esimerkkien lista on pitkä: Aleksanteri Suuren ja Caesarin valloitussodat olivat kunnian tavoittelua pikemminkin kuin politiikkaa. Roomalaiset eivät kohdelleet edes kehittyneitä naapureitaan Parthiaa tai Persiaa tasaveroisina valtioina, joten heillä ei ollut varsinaista ulkopolitiikkaa, jota jatkaa sodalla. Atsteekkien taistelut jumalille uhrattavien sotavankien saamiseksi olivat tuskin poliittisia. Amerikan vapaussota oli ensimmäinen puhtaasti poliittinen sota, jossa ei ollut rituaalista, juridista tai uskonnollista motiivia. Ydinsodan kohdalla teoreetikot joutuivat miettimään von Clausewitzin soveltuvuutta: Mitä on se politiikka, jonka jatkaminen toisin keinoin tuhoaa elämän edellytykset maapallolta. 

Vasta-argumentti olisi nopeasti esitetty, mutta Keegan rakentaa sen kaikessa rauhassa. Hän aloittaa alkukantaisista heimoista, antropologiasta ja psykologiasta. Kirja rakentuu neljästä osasta ja aineesta: 'Kivi'  käsittää linnoittamisen alkuhistoriaa ja maanviljelijöiden sekä paimentolaisten välisiä konflikteja. 'Liha' tarkastelee armeijoiden kokoonpanoa ja soturikulttuurin kehittymistä niin Uudessa Seelannissa kuin Kaksoisvirtainmaassa. 'Rauta' keskittyy Kreikasta alkaneen uudenlaisen sodankäynnin tuomiin muutoksiin: perinteisen ryöstelyn ja usein vaarattoman kahakoinnin sijaan kreikkalaiset marssivat vihollisen rivistöihin tiiviissä muodostelmissa tehden taisteluista äärimmäisen väkivaltaisia mutta lyhyitä. 'Tuli' käsittelee ruudin mukanaan tuomia muutoksia, ensin sodankäynnin ammattimaistumista ja sitten Ranskan vallankumouksesta alkanutta asevelvollisuutta, joka kasvatti armeijoita ja teki esimerkiksi kahdesta maailmansodasta äärimmäisen tuhoisia.

Mitä sota sitten on? Keegan sanoo, ettei siihen ei ole historian valossa yksinkertaista vastausta.

Toivon, että lukija, joka on seurannut minua loppuun saakka, on alkanut ainakin epäillä sitä, että tähän kysymykseen olisi olemassa yksinkertainen vastaus, tai että sodalla olisi vain yksi ainoa luonne. Toivon myös, että olen saanut lukijan epäilemään, onkoa todella niin, että olemme tuomittuja sotimaan, tai että maailma asiat täytyisi ehdottomasti ratkaista väkivallalla.

Keegan alleviivaa tervetullutta rauhanomaista kehitystä, jota konflikteista huolimatta yhteiskunnat osoittavat. Toivoa siis on.

Historiasta kiinnostuneelle maallikolle Sodankäynnin historia on mitä herkullisin lukukokemus. Keegan tarkastelee sodan teknologista ja sosiaalista kehitystä eri puolilla maailmaa ja nojaa mittavaan, muiden tekemään tutkimustyöhön, jonka hän ikään kuin tiivistää. Samalla kerronta maalaa laajempia kehityskaaria tapahtumien ja ilmiöiden välille kuin mitä aikakausiin keskittyvät teokset tarjoavat. Esimerkkien määrä, taktiset ja strategiset muutokset sodankäynnissä ja uudet käsitteet tarjoavat uudella tapaa jäsentyneen näkemyksen historiaan. Nyt kirjaa selaillessa tekisi mieli lukea se uudestaan, koska kerronnan sujuvuus, monipuolisuus ja kiinnostava aihe imaisevat mukaansa melkeinpä miltä tahansa aukeamalta.

Sodankäynnin historia on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.