The American Civil War

John Keegan, The American Civil War: A Military History. Knopf Doubleday, 2010.

Pelkästään Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) -menestysromaanin pohjalta kysymys orjuudesta voi vaikuttaa sivuseikalta. Romaani kertoo etelävaltiolaisnaisen kasvutarinan, kun sota katkaisee yläluokkaisen elämän tanssiaisineen ja kuutamoineen tuoden uudet roolit, arvot ja tavat perinteiden tilalle. Tuulen viemää esittää orjuuden harmittomana ja orjat onnellisina, auliina, osaansa tyytyväisinä. Kuitenkin sisällissota käytiin lopulta orjuuskysymyksestä. Erinomaisessa kirjassaan The American Civil War: A Military History brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan luonnehtiikin Mitchellin teosta jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi: se ja siitä tehty elokuva ovat romantisointeineen nykyään tunnetumpia kuin esimerkiksi orjuutta suomiva, omana aikanaan menestysromaaniksi yltänyt Harriet Beecher Stowen Setä-Tuomon tupa (1852).

Keeganin mukaan orjuus teki Yhdysvaltain sisällissodasta käytännössä väistämättömän. Yhtäältä etelävaltioiden identiteetti, elämäntapa ja vauraus perustui orjia hyödyntävään maatalouteen, ja toisaalta orjuus oli nuoren valtion tasavaltalaisideologian ja sen itsenäisyysjulistuksen vastainen. Orjuutta kannattavien eteläosavaltioiden - eli orjavaltioiden - ja orjuutta vastustavien pohjoisvaltioiden tasapaino säilyi pitkään senaatissa, mutta Keskilänteen perustettavat uudet osavaltiot olivat keikauttamassa tasapainon orjuuden vastustajien puolelle. Se olisi heijastunut edelleen työn alla olleeseen perustuslakiin ja sitä kautta päättänyt etelälle elintärkeän instituution. Niinpä orjavaltiot irtautuivat liittovaltiosta ja perustivat konfederaation vuonna 1861. Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin aseet alkoivat rätistä.

America was not prepared for war, any war, let alone a great internal war. It had almost no soldiers. The Founding Fathers of the United States, in their rejection of all that was bad about the Old World, had hoped to dispense with a standing army altogether, just as the parliamentarians who restored Charles II to the throne after England's Civil War had hoped also. Domestic rebellion -- trivial in both cases but alarming while it lasted -- prompted them to reconsider. As a precaution against recurrence, the English Parliament kept in being a few of the existing regiments, Cromwellian or royal; the American Congress preserved some units of Washington's army. In 1802 it established a military academy at West Point to officer them. West Point's graduates, trained as engineers, were also expected to supervise the construction of the new nation's public works, building bridges, dams, and harbours, for many of which the U.S. Army Corps of Engineers remains responsible to this day.

Yhdysvalloilla ei ollut mainittavaa armeijaa tai budjettia, ja kaikki piti koota lennosta. Koko sisällissotaa ja etenkin sen alkua leimaa harjaantumattomuus. Eurooppalaisten sotilastarkkailijoiden silmään armeijat näyttivät aseistetuilta väkijoukoilta. Tykistöä oli vähän, ratsuväkeä vielä vähemmän, joten sota käytiin kiväärein. Sisällissodasta kehittyi erityisen verinen: Strategisia kohteita oli vähän, joten armeijoilla ei ollut muuta paikkaa iskeä kuin toisensa. Armeijat olivat suuria, sotilaat sitkeitä ja aseet tehokkaita. Taisteluissa syntyi 30% tappiot haavoittuneina ja kuolleina. Lääkintähuolto oli tuhoisaa. Vaikka konekivääri ei ollut vielä käytössä, uudenlainen teknologia ja uudenlaiset armeijat ennakoivat monin tavoin ensimmäistä maailmansotaa. Sotilaat etenivät ja ampuivat sitkeästi tiiviissä riveissä, kunnes vuosien mittaan alettiin suosia kaivautumista.

Monet ulkomaalaiset pitivät pohjoisvaltioita etukäteen voittajana, koska sillä oli enemmän teollisuutta ja suurempi väestö. Pohjoisvaltiot myös lopulta voitti sodan, eikä Keeganin mukaan etelävaltioilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia. Silti etelävaltiot kävi sotaa neljä pitkää vuotta, lähinnä parempien kenraaliensa ansiosta. Vaikka Abraham Lincoln oli presidenttinä taitava, kesti monta vuotta löytää pohjoisvaltioiden kenraalien joukosta sellainen komentaja, joka uskaltaisi taistella ja vuodattaa verta. Lopulta puikkoihin istui Ulysses S. Grant, joka teki sodasta näännytystaistelun, jota vauraampi pohjoinen kesti paremmin.

The American Civil War on herkullista sotahistoriaa. Kirjallaan The Face of Battle (1976) John Keegan aloitti uudenlaisen sotahistorian, joka sitoi taistelut laajemmin ympäröivään aikakauteen ja toi esiin nimenomaan taisteluihin osallistuvien sotilaiden näkökulman. The American Civil War jatkaa tällä linjalla vaikkakin keskittyen enemmän kampanjoihin kuin yksittäisiin taisteluihin. Sodan vaiheiden, taktiikoiden, aseistuksen ja erinomaisten taistelukuvausten lisäksi Keegan tekee selväksi maantieteen ja karttojen puutteen tuomat vaikeudet ja keskeisten upseerien heikkoudet ja vahvuudet -- eikä Keegan malta olla potkaisematta Clausewitzia teroittaessaan "ratkaisevan taistelun" ihanteen ja epäselvien tai tuloksettomien taisteluiden välistä ristiriitaa.

Yhdysvaltain sisällissodasta on kirjoitettu paljon aina sen päättymisestä asti, eikä sodan romantisointiakaan tarvinnut kauan odottaa. Ensimmäisiin sisällissodan taistelunäytöksiin osallistui sodassa nuorina taistelleita harmaapäisinä ukkoina.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.