The Diamond Age

Viisikymmenluvulta lähtien pyykinpesuainemainokset ovat luvanneet samaa ihmettä: tahrat lähtevät mutta värit säilyvät. Jos vaihtoehtona on ollut vaikkapa lipeä tai kloori, uuden pesuaineen teho on voinut tuntua yliluonnolliselta. Linna-shampoo toi hiusten pesuun vaihtoehdon palasaippualle ja mäntysuovalle luvaten ”pestä ilman kyyneleitä”. Joillekin nämä ovat edistysaskeleita, toisille merkkejä kulttuurin pehmenemisestä.

Brittiläisen tieteiskirjailijan Arthur C. Clarken kuuluisan mietelauseen mukaan riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa magiasta. Gehmin seurauslause toteaa Clarken ajatuksen kaikissa olosuhteissa todeksi ja siten tautologiaksi: teknologia, joka ei tunnu magialta, ei ole riittävän kehittynyttä. Mietin, kummasta on kyse, kun mainosanimaatioiden siniset pallot pureutuvat kankaisiin, astioihin tai hampaisiin irrottamaan loukkaavaa epäpuhtautta. Epäuskottavassa valaistuksessa unelmat muuttuvat tosiksi ja likaisesta tulee jälleen puhdasta. Mainokset vetoavat samanaikaisesti helppouteen, tieteellisyyteen ja selittämättömään mysteeriin.

Neal Stephensonin romaani The Diamond Age (1995) kulkee tätä samaa vaikeaa vedenjakajaa.  Nanoteknologia on sekä tiedettä että magiaa. Se muokkaa ainetta molekyylien tasolla ihmisen luontaisen havainnon ulottumattomissa. Tämä näkymätön voima on ihmisen kehittämä, alati läsnä oleva vallan ja hallinnan väline. Tässä suhteessa romaani on jatkoa Stephensonin edellisen romaanin Snow Crash (1992) kyberpunk-teemoille. Tosin vastakulttuurinen punk-moukka kohtaa tylyn lopun heti kirjan alussa, joten nanoteknologian hallitsema tarina kuulunee post-kyberpunk -lajiin.

Toisaalta romaanissa nanoteknologia on myös satumainen kaikkien ulottuvilla oleva runsauden sarvi ja ympäristöä muokkaava selittämätön voima, joka täyttää ihmisten materiaaliset tarpeet. Materiankokoajat työstävät ”perusmassasta” — yhdistelmästä energiaa ja materiaa — melkein mitä tahansa. Perusmassa ja sitä kautta valta virtaa kuitenkin ”lähteestä”, jota hallitsee yläluokka. Sille nanoteknologia on taikuutta muistuttava voima, jolla se suojautuu kilpailijoiden nanohyökkäyksiä vastaan.

Kun insinöörit kirjan alussa loihtivat nanobottien avulla nuorelle prinsessalle merestä nousevan saaren, lukijan kyky tehdä päätelmiä teknologian mahdollisuuksista haihtuu. Tarina siirtyy tieteiskirjallisuudesta satujen maailmaan. Satujen maailmassa on myös päähenkilö Nell, kuolemantuomion kärsineen punk-moukan tytär. Hän saa käsiinsä interaktiivisen lukulaitteen ja syöksyy sen avulla opettavaisten tarinoiden maailmaan. Kuten tieteisromaaneissa usein käy, lapsihahmot menettävät luonteenpiirteensä kehittyessään ja kasvaessaan kohti täydellisyyttä.

Stephenson sumentaa tieteen ja magian eron lisäksi lihan ja koneen sekä luonnollisen ja keinotekoisen välisiä eroja. Nanoteknologia on biologiaa, eivätkä mikroskooppiset robotit tavattomasti eroa muista molekyyleistä. Kulttuuri ei ole kuitenkaan pelkkää teknologiaa. Kun koneet voivat muokata ainetta mielin määrin, käsityöstä kehittyy arvostuksen kohde. Inhimillisen ponnistuksen tulokset ainutlaatuisine epätäydellisyyksineen ovat tarjolla vain rikkaimmille. Nanoteknologia vääntää mutkalle myös käsityksen identiteetistä yksilöivänä tai pysyvänä ilmiönä.  Identiteettiä voi muokata aineen tavoin, ja tietoisuus voi sulautua joukon tietoisuudeksi.

Ihmisten välinen kommunikaatio hyperteknologistuneessa maailmassa on väkivaltaa, puhetta ja tarinoita. Huono-osaisuudesta kärsivästä perheestä huolimatta Nell nousee ympäristönsä yläpuolelle juuri lukulaitteensa ansiosta. Laitteen takana on kuitenkin sisältöä tuottava ihminen, Miranda, joka kokee olevansa kasvavan lapsen äitihahmo. Stephenson tuntuu uskovan teknologian tuomiin mahdollisuuksiin opetuksessa, mutta juuri Mirandan tärkeän roolin vuoksi kasvattajan roolia on mahdoton monistaa. Ihmiseksi kehitytään vain ihmisten opastamana.

Stephensonin romaanissa teemojen kirjo on hengästyttävä. Vaikka niissä on paljon mielenkiintoista, tulos on kuin kaikkia perusvärejä käyttävä maalaus.  Joillekin paljous ja räikeys ovat nautinto, mutta minulle kirja pysyi samaan tapaan etäisenä kuin Ian McDonaldin romaani Brasyl (2007) ja sen virittelemät monimaailmatulkinnat.

Romaanissaan Snow Crash Stephenson luonnosteli ohimennen Google Earthin ja SecondLifen — siis 1990-luvun alussa. Wikipedian mukaan Amazon Kindlen prototyyppi kulki nimellä Fiona, joka on The Diamond Age -romaanissa Nellin maagisen lukulaitteen kehittäjän tyttären nimi.


Neal Stephenson, The Diamond Age: Or, A Young Lady's Illustrated Primer (1995). Penguin Books, E-Book, 2000.

--
Kuva: ”Illustrated 1949 Ad, Tide Laundry Detergent, "New Washing Miracle"” ( Classic Film / flickr / creative commons)

Reamde

Neal Stephenson, Reamde. HarperCollins, New York, NY, USA, 2011.

On varmasti vaikeaa—ja monen mielestä vaarallista—yhdistää Thomas Pynchonia tai David Foster Wallacea tieteiskirjailija Neal Stephensoniin, joten teen sen nopeasti. Tunnen kahden edellisen tuotantoa vain haastatteluiden ja toisen käden tietojen kautta enkä laita koko painoani tämän aasinsillan varaan, mutta kaikki kolme yhdysvaltalaiskirjailijaa kirjoittaa paksuja romaaneja, joiden kerronta säteilee sivujuonteiden ja yksityiskohtien kautta vähän joka suuntaan (ilman Laurence Sternen polveiluun erinomaisesti soveltuvaa mutta tarinankerronnan katkaisevaa huumoria). Tämä kerronnallinen yltäkylläisyys on nimetty maksimalismiksi, joka on tietysti vastareaktio minimalismille eli esteettisistä syistä kerronnan riisumiselle vain kaikkein olennaisimpaan. Kirjallisuuskriitikko James Wood on puolestaan luonnehtinut sitä hysteeriseksi realismiksi.

Stephensonin Reamde (2011) on tuhatsivuinen teknotrilleri. Taloudellisessa ahdingossa painiva nuori mies myy hämärälle välittäjälle ihmisten luottokorttitietoja. Sitten välittäjän tietokone miljoonien muiden tavoin saa Reamde-viruksen netissä pelattavan roolipelin T'Rainin kautta. Virus kryptaa kovalevyn asiakirjat tunnistamattomaksi paketiksi, jonka avaamiseen vaaditaan T'Rainissa maksettavia lunnaita. Lunnaiden maksaminen ei ole kuitenkaan aivan helppoa, ja välittäjän on vaikea selittää tätä kaikkea toimeksiantajalleen, kärsimättömälle venäläiselle mafiosolle. Tämä on kuitenkin vasta alkua vaikeuksille, joihin nuoren miehen tyttöystävä Zula, keskeisin lukuisista päähenkilöistä, viattomana sivullisena joutuu.

From long experience in places like Afghanistan and Chechnya, Sokolov recognised, in the black jihadist’s movements, a sort of cultural or attitudinal advantage that such people always enjoyed in situations like this: they were complete fatalists who believed that God was on their side. Russians, on the other hand, were fatalists of a somewhat different kind, believing, or at least strongly suspecting, that they were fucked no matter what, and that they had better just make the best of it anyway, but not seeing in this the hand of God at work or the hope of some future glory in a martyr’s heavens.

T'Rain nettiroolipeli (massively multiplayer online role-playing game, MMORPG) ominaisuuksineen ja suosioineen liikkuu kaukana fiktion puolella, mutta oikeiden pelien tavoin se on kahdella tapaa kytkeytynyt todellisuuteen: ensinnäkin tietokoneisiin, joilla sitä pelataan, pitää asentaa peliä pyörittävä ohjelma, ja toiseksi pelin maailman ja todellisen maailman välillä liikkuu rahaa—paitsi pelaajien lompakoista pelifirmalle myös pelimaailmasta todelliseen maailmaan. Jo nykyisellään esimerkiksi kiinalaiset upottavat nettiroolipeleihin aikaa, jota he sitten myyvät kiireisille tai laiskoille länsimaalaisille kehittyneiden pelaajahahmojen tai esineiden muodossa. Stephenson on asettanut tämän "farmaamisen" T'Rainin liiketoiminnan ytimeen.

Stephenson luotaa romaaneissaan ja romaaniensa ulkopuolella mm. esseissään teknologioiden historiaa, mahdollisuuksia ja sosiaalisia seurauksia. Romaanissaan Snow Crash (1992) hän valjasti ensimmäisenä sanskriitinkielisen sanan avatar sen nykyiseen käyttöönsä ja ohimennen ideoi mm. Google Earth -palvelun, mistä Reamde antaa kirjailijalle kuuluvaa tunnustusta.

The opening screen of T'Rain was a frank rip-off of what you saw when you booted up Google Earth. Richard felt no guilt about this since he had heard that Google Earth in turn was based on an idea from some old science fiction novel.

Reamden barokkimainen runsaus ei syystä tai toisesta kuitenkaan haittaa romaania. Teknologia on alati läsnä. Vaikka unkarilaisen järjestelmäasiantuntijan nettikahvilassa tekemä GNU/Linux -asennus ei suoraan kuljeta tarinaa eteenpäin, se on yksityiskohta, joka virittää ammattilaisen toimintaan uskottavuutta. Kuvaus Makarov-pistoolin erikoisesta varmistinmekanismista ei tunnu väkinäiseltä täpärässäkään tilanteessa. Kerronta paikoin hidastuu, mutta se ei juutu, ja romaani kulkee (melenderiläisittäin) sirkustemppujensa välissä tai varassa erinomaisesti.

Lisää aiheesta:

• Stephenson, Pynchon, and Style. Polytropos, 2003.

Snow Crash

Neal Stephenson (1992) Snow Crash. Penguin Books, London, UK.

Mikä yhdistää samurai-kulttuuria, mafiaa, sumerien jumalia, luodinkestäviä pukuja, älyrenkaita, rullalautalähettejä, memeettisiä viruksia ja digitaalisia baareja? Vastaus on perin helppo Matrix-elokuvan jälkeen: kyberpunk. Neal Stephensonin kyberpunk-romaani on puhdasverinen genrensä edustaja: teknologinen kehitys on hurjaa, päähenkilöt elävät yhteiskunnan laitamilla ja viettävät merkittävän osan ajastaan virtuaalisessa maailmassa, Metaversessä.

Romaani sijoittuu tulevaisuuden Kaliforniaan, joka on pirstoutunut pieniin ja omalakisiin kaupunkivaltioihin, jotka ovat syntyneet paljolti etniseltä pohjalta. Kulttuuri on fyysisesti hyvin paikallinen, mutta digitaalisen verkon kautta globaali. Päähenkilö Hiro Protagonist on samurai-miekkoja kantava hakkeri, asuu varastotiloissa ja toimittaa työkseen pitsoja. Sitten leviää huhuja digitaalisesta huumeesta, joka saa porukan katatoniseen tilaan reaali- ja digitaalimaailmassa. Hämmennystä, mafiaa ja mystiikkaa.

Jos ajatellaan, että virtuaalimaailma on pelkkä symbolijoukko, scifikirjailijat joutuvat kamppailemaan kovasti selitellessään, miten virtuaalisen maailman tekemiset voivat vahingoittaa ihmistä reaalimaailmassa. Symbolien tulkinta pitäisi olla fyysisesti vaaratonta. Hallin Haitekstissä merkitysten maailmaan päästiin jollain tapaa kuvittelemalla; meemien tai merkitysten maailma oli kokonaan erillinen todellisuudesta, ja toistamalla, opettelemalla ja uskomalla ihminen saattoi muokata habitustaan (tulla toiseksi) molemmissa ulottuvuuksissa. Snow Crashissa loikka tehdään hieman samaan tapaan: ihmisen aivot mukautuvat kieleen, ja ohjelmoija mukautuu siten binääridataan, jolloin bittikartta voi käräyttää aivojen synapsit. Kysymys kuuluu: millä tulkintafunktiolla? Eihän visuaalinen havainto muutu binääriseksi suoraan. Scifikirjailijoille kieli, mieli ja maailma on aika vaikea maaperä. Toinen tie kouluttamattomaan mieleen kulkee sumerilaisten savitaulujen kautta, ja sen kanssa mystiikkaa puhaltavat savukoneet toimivat huomattavasti paremmin.

On hauska huomata, että Stephenson maalailee kirjassaan jo vuonna 1992 Google Earthin ja SecondLifen. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ihan menestyspokkarien tahtiin. Stephensonin kieli ei ole mitenkään hienoa: teknologiaa ja uudissanoja vilisee genrelle tyypilliseen tapaan paljon, mutta keskiössä on toiminta. Kirja olisi voinut olla tiiviimpi, mutta 440-sivua menee ihan mukavasti.