Verdun 1916

Alistair Horne, Verdun 1916. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Price of Glory (1962) suomentanut Aaro A. Vuoristo. WSOY, Porvoo, 1966.

Yksi historian suurimmista, verisimmistä ja pitkäkestoisimmista taisteluista käytiin Verdunin ympäristössä Pohjois-Ranskassa helmikuusta 1916 saman vuoden joulukuuhun. Maas-joen varrelle kaatui tai haavoittui eri arvioiden mukaan 700000:sta aina miljoonaan sotilaaseen eli noin kaksi minuutissa kymmenen kuukauden ajan. Ranska kierrätti Verdunissa valtaosan joukoistaan, joten taistelussa saadusta torjuntavoitosta tuli, paitsi kansallisen taistelutahdon symboli meikäläisen talvisodan tapaan, myös sukupolvikokemus, joka heijastui vuosikymmenien ajan sisäpolitiikkaan.

Verdunia ei valittu hyökkäyksen kohteeksi sattumalta. Kirjassaan Verdun 1916 (1962) Alistair Horne toteaa, että Verdun on ollut Ranskan puolustuksen lukko aina roomalaisajoista asti. Tämän vuoksi saksalaiset laskivat, että Ranska olisi valmis taistelemaan kiivaasti kaupungin hallinnasta. Nyt kaupunki muodosti linnoituksineen rintamaan pullistuman, johon pystyi vaikuttamaan useasta suunnasta. Vaikka saksalaisten tarkoitus oli käydä väsytystaistelua ja virittää ansa, jossa Ranskan armeija vuotaa kuiviin, tappiot hyökkääjän ja puolustajan välillä lopulta jakaantuivat melkein tasan.
 
Saksan kenttäarmeijan päällikön Erich von Falkenhayn ja 5. armeijan nimellisen komentajan kruununprinssi Vilhelmin sekä tämän esikuntapäällikön Schmidt von Knobelsdorfin käsitykset suunnitelmasta erosivat kahdessa ratkaisevassa kohdassa: Ensinnäkin kruununprinssi ja Knobelsdorf olisivat halunneet hyökätä Maas-joen molemmin puolin, mutta Falkenhayn pelkäsi ympärysvaltojen offensiivia eikä katsonut voivansa irrottaa riittävästi joukkoja laajempaan rintamaan. Toiseksi Falkenhayn halusi käynnistää hyökkäyksen kohti Verdunia ja murentaa puolustukseen rientävät Ranskan joukot tykistötulessa — valtaamatta itse kaupunkia. 5. armeijan johto ei halunnut vuodattaa sotilaidensa verta hämäyksen vuoksi, joten he pyrkivät valloittamaan Verdunia ympäröivät linnakkeet sekä itse kaupungin, mikä tuli maksamaan kalliisti.

Saksalaiset olivat tuoneet, maastouttaneet ja naamioineet rintaman tuntumaan sadoittain raskaita tykkejä — mm. tusinan verran kuuluisia ”Paksuja-Berthoja” eli 420-millisiä mörssäreitä — miljoonia ammuksia ja satojatuhansia miehiä. Operaation suunnittelu ja salaaminen oli aivan toista luokkaa kuin ranskalaisten offensiiveissa. Ranskalainen ilmatiedustelu tunnisti metsäisiltä rinteiltä vain muutamia uusia tykistöpattereita, pistoraiteita ja sairaaloita. Ranskan sotilastiedustelun korviin kantautui  epämääräisiä ja hurjia huhuja valmisteluista ja rynnäkkötunneleista. Sotavankien kautta saatiin tietää saksalaisten peruutetuista lomista ja valtavista joukkojen kuljetuksista, mutta tammikuun lopulla Ranskan sodanjohto piti valmisteluja hämäyksenä, koska hyökkäykseltä puuttui selkeä strateginen kohde.

Helmikuun 12. päivän vastaisena yönä saivat ranskalaiset etuasemien joukot Verdunissa käskyn olla valmiina ja ensimmäinen vakavaksi tarkoitettu hälytystila julistettiin. Tämä ei ollut väärä hälytys. Esikunnastaan Stenay-sur-Meusesta oli kruununprinssi lähettänyt 11. päivänä vasta seuraavana päivänä julkaistavaksi julistuksen, joka alkoi sanoilla: ”Pitkän sitkeän puolustusvaiheen jälkeen hänen Majesteettinsa, keisarin ja kuninkaan, käsky kutsuu meidät hyökkäämään!” Mutta kun 12. päivän aamu sarasti, saivat valppaat ranskalaiset etuvartioasemien sotilaat tuijotella hämärään valkoiseen maisemaan. Lunta satoi taajaan, ja paksun autereen ja pyryn lävitse saattoi tuskin erottaa vihollisen etulinjaa. Pitkin koko rintamaa vallitsi kaamea hiljaisuus; ei epäilyttäviä ääniä eikä tavallisuudesta poikkeavaa liikettä.

Jos saksalaisten hyökkäys olisi käynnistynyt 12. helmikuuta, se olisi todennäköisesti ollut menestys.  H-hetken aamuna pyrytti kuitenkin sakeasti lunta, ja hyökkäystä siirrettiin 21. päivään helmikuuta asti. Ranska oli herännyt kaikesta huolimatta tekemään puolustusvalmisteluita Verdunin rintamakaistalla, ja hyökkäyksen viivästyminen todennäköisesti pelasti sen.

Ranskan sodanjohto oli luopunut linnoituksiin nojaavasta puolustuksesta. Belgiasta vuonna 1914 saatujen kokemusten perusteella linnoitukset eivät kestäneet uuden, raskaan tykistön tulitusta, joten Verdunia ympäröiviä linnakkeita miehittivät vain kevyet reserviläisosastot, ja linnakkeiden raskaampi tykistö oli viety muuhun käyttöön. Douaumontiin, Ranskan ja kenties koko maailman vahvimpaan linnoitukseen, miehistöksi jätettiin 58 vanhaa paikallista reserviläistä 500 sotilaan varuskunnan sijaan. Osa linnoituksista oli valmisteltu räjäytettäviksi. Vaikka puolentoista vuoden kokemus oli ollut vähintäänkin karvas, ranskalaista sotilasajattelua hallitsi edelleen hyökkäys, attaque à outrance.

Linnoitukset ehdittiin juuri ja juuri miehittää, kun saksalaisten musertava tykistövalmistelu alkoi. Suonenisku näytti alkuun toimivan. Tykistövalmistelut heikensivät puolustusta. Saksalaiset liikkuivat pieninä ryhminä maastoa hyödyntäen tarjoamatta maaleja ranskalaiselle tykistölle. Linnakkeiden puolustajat tuupertuivat liekinheitinten edessä. Douaumontin linnake menetettiin käytännössä vahingossa. Vaux'n linnakkeen sitkeä puolustus mureni juomaveden puutteeseen.

Puolustus kuitenkin tiivistyi erityisesti kenraali Philippe Pétainin johdolla. Hän tunnisti väsytystaistelun luonteen eikä halunnut ajaa miehiään vihollisen materiaalia vasten. Verdun oli kenties strategisesti merkityksetön, mutta se oli poliitikoille edelleen tärkeä symboli. Saksalaiset oli pysäytettävä: Ils n'ont pas passé. Voimia keskitettiin koko Ranskan alueelta kaupungin puolustukseen. Tuhansien kuorma-autojen katkoton kolonna ajoi täydennyksiä rintamalle yötä päivää pitkin kapeaa tietä, joka sai myöhemmin nimen Voie Sacrée, pyhä tie. Alkuhankaluuksista toivuttuaan ilmavoimat saavuttivat herruuden taivaalla. Valtavia tappioita kärsien saksalaisten eteneminen saatiin hidastumaan ja lopulta syksyyn mennessä pysähtymään.

Brittien suurhyökkäys Sommella heinäkuun alussa pakotti saksalaiset jakamaan voimansa uudelleen, joten paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpotti. Keisari siirsi Falkenhayn sivuun, ja hänen seuraajansa Paul von Hindenburg sai tehtäväkseen vetäytyä mahdollisimman vähin äänin Verdunissa. Ranskalaiset kokosivat joukkonsa hyökkäykseen ja toivat rintamalle suurempia tykkejä linnakkeiden takaisinvaltaamiseen. Joukkojen edellä etenevä tykistötuli osoittautui toimivaksi, ja vetäytyviä saksalaisia lyötiin verisesti. 

Hyökkäys oli heikentänyt Ranskaa aivan odotetusti. Armeijan moraali oli alkanut murentua valtavien tappioiden vuoksi, ja keväällä 1917 onnettoman Nivellen offensiivin jälkeen armeijassa levisi avoin kapina. Ranska ei pystynyt enää laajamittaisiin hyökkäyksiin. Päävastuu operaatioista siirtyi Iso-Britannian sekä myöhemmin Yhdysvaltojen harteille. Vaikka Verdunin taistelun jäljiltä myös saksalaisten parhaat joukot olivat haudassa, Saksa pystyi käymään tehokasta puolustustaistelua vielä kaksi vuotta.

Kirjassaan Horne punoo sotilaiden ja upseerien kirjeistä ja päiväkirjoista sujuvaa sotahistoriaa, jossa käänteitä tarkastellaan komppanian tai jopa joukkueen tasolla. Tykistökranaattien ja tehottoman lääkinnän keskellä voimattomuus alkaa vähitellen turruttaa ja raaistaa sotilaita. Puolustuksen epätoivo ja tappioiden mittasuhteet ovat pysäyttäviä.

Hornella on kuitenkin kyseenalainen tapa arvottaa upseereita taisteluiden lopputuloksen kautta sekavien ja epätäydellisten tietojen perusteella, mikä varjostaa koko teosta. Hän lukee johtajien luonteenpiirteitä muotokuvasta kuin jostain horoskoopista.

Falkenhayn vaikuttaa ensi näkemältä muotokuvassa ”tyypilliseltä preussilaiselta kenraalilta”. Tukka on leikattu lyhyeksi, nenä on kookas ja piirteet voimakkaat ja ankarat. Silmissä on preussilaista kulmien laskua, joka viittaa siihen, että teutonien rotuun on joskus kaukaisina aikoina sekoittunut arojen hurjaa verta. Ilmeet kuvastavat tarkkaa älyä eivätkä suinkaan salaa taipumusta häikäilemättömyyteen ja armottomuuteenkin. Mutta kun katselee suuta ja etenkin sitä osaksi peittäviä sotilasviiksiä, muuttuukin käsitys kokonaan. Suu ei olekaan päättäväisen johtajan tai toiminnan miehen, vaan epävarman, tutkistelevan ajattelijan, herkkä kuoppaleuka vahvistaa heikon luonteen vaikutelmaa.

Horne oikeastaan sijoittaa Verdunin taistelun käänteet Falkenhayn kasvoihin: häikäilemättömyyttä ovat voimien keskittämiset, liekinheittimet ja kaasuhyökkäykset, epävarmuutta brittien vastahyökkäyksen ennakointi ja haluttomuus sitoa reservejä Verduniin.

Kaikesta huolimatta saatan lukea teoksen jossain vaiheessa uudestaan.
--
Kuvat: 
- ”Ranskalaisia sotilaita juoksuhaudassa” 1916-18 (WikiMedia / public domain)
- ”Map of the Battle of Verdun, 1916” (WikiMedia / CC BY-SA 3.0)
- ”Kenraali Pierre Dubois vierailulla Vauxin linnoituksella 1916” (WikiMedia / public domain)

Fire and Movement

Yhdysvaltain puolustusbudjetti pääsee usein uutisotsikoihin. Se vastaa hieman arvioista riippuen yhteenlaskettuna noin kahdeksaa tai yhdeksää seuraavaksi suurinta puolustusbudjettia. Uutisointi harvemmin pureutuu puolustusbudjetin motiiveihin ja sisältöön. Yksi huomattava menoerä koostuu laivastosta, joka on toisen maailmansodan jälkeen valvonut maailman meriä.
 
George Friedman esittää kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Brittiläisen imperiumin tavoin Yhdysvaltojen strategia on taata asemansa juuri valtamerten ja kauppareittien valvonnan kautta. Ylivoima tekee Yhdysvalloista tietysti houkuttelevan liittolaisen, mikä antaa poliittista myös sananvaltaa. Jos USA:n puolustusbudjetti olisi suunnilleen samalla tasolla kuin kilpailijoilla, voisi syntyä haastajia ja kilpavarustelua. Rahaa käytetään aseisiin, koska se ylläpitää valta-asemaa ja etumatkaa muihin nähden.

Yhdysvaltaisen amiraalin Alfred Thayer Mahanin (1840-1914) näkemyksen mukaan imperiumien valta perustuu juuri laivastoon. Tavaroiden meritse kuljettaminen on aina halvempaa kuin maitse, ja kauppaa käyvät merenkulkuvallat ovat tyypillisesti vauraampia kuin sisämaanaapurinsa tai -kilpailijansa. Kauppareittien ja erityisesti sen solmukohtien — esim. salmien ja kanavien — valvominen antaa myös mahdollisuuden hallita kansainvälistä kauppaa.

Mahanin teos The Influence of Sea Power Upon History (1890) selitti antiikin Ateenan sekä Brittiläisen imperiumin valtavat laivastot. Hänen merivaltaa korostava geopoliittinen teoriansa herätti myös Saksan keisarin Vilhelm II:n huomaamaan puutteet valtakuntansa merivoimissa. Alkoi nopea kilpavarustelu. Saksa yritti haastaa brittilaivaston, mutta Britannia vastasi jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen rakentamalla enemmän ja suurempia aluksia. Siirtomaakilpailusta myöhästyneen Saksan tavoittelema ”paikka auringossa” pysyi horisontin takana.

Laivaston kilpavarustelua on pidetty yhtenä syynä ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta muutamaa meritaistelua lukuunottamatta Saksan uusi laivasto pysyi enimmäkseen satamassa. Varustelu tärveli Saksan alkuun hyvät suhteet Iso-Britanniaan tarjoamatta lopulta vastineeksi mitään etua tai hyötyä.

* * *

Britannia ei ollut valmistautumaton ensimmäiseen maailmansotaan, mutta se oli suunnitellut käyvänsä sotaa merellä. Imperiumi oli kahakoinut siirtomaissaan, mihin sen vaatimattoman kokoinen ammattiarmeija oli riittänyt mainiosti. Vuonna 1914 mantereelle laivattiin kuusi jalkaväkidivisioonaa ja neljä ratsuväkiprikaatia, yhteensä 120 000 miestä. Luku kalpeni Saksan ja Ranskan miljoona-armeijoiden rinnalla. Vuoden lopulla brittiarmeija oli käytännössä tuhoutunut  sinänsä onnistuneen puolustustaistelun jäljiltä. Rivejä täytettiin pikaisesti: seuraavan muutaman vuoden aikana siirtoarmeijan riveissä ehti palvella yli viisi miljoonaa sotilasta.

Kirjassaan Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914 (2015) historioitsija Peter Hart ruotii brittiläisen siirtoarmeijan (British Expeditionary Force, BEF) kohtaloa syksyn 1914 taisteluissa, kun armeijat vielä liikkuivat ja rintamalinja sekä taktiikka hakivat muotoaan. Kirjan tavoite on asettaa siirtoarmeijan ponnistelut kontekstiinsa ja ravistella niiden ympäriltä katteettomia myyttejä. 

Siirtoarmeijan suunnittelu alkoi toisen buurisodan jälkeen. Hart toteaa, että buurisodassa palvellut upseeristo osasi arvostaa modernien aseiden tulivoimaa. Avoimen maaston poikki tehdyt rynnäköt buurien kaivettuihin asemiin olivat suurten tappioidensa vuoksi katkera pala. Tämä tuntuu uskomattomalta, koska näitä rynnäköitä tehtiin vielä 1916.

Uusi taisteluohjesääntö alleviivasi aselajien yhteistoimintaa, mutta buurisodasta saadut opit eivät kiteytyneet selkeäksi taktiikaksi. Opinkappaleena ”tuli ja liike”, erityisesti jalkaväen liike yhdistettynä tykistön tuleen, tarkoitti lähinnä tulivalmistelua ja sitä seuraavaa rynnäkköä. Liikkeen tärkeyden korostaminen johti kevyeen, helposti siirrettävään tykistöön, mutta linnoittautunutta vihollista vastaan raskaan tykistön puute osoittautui pahaksi puutteeksi.

Ratsuväen rooli oli buurisodan sekä Venäjän-Japanin sodan kokemusten valossa kyseenalainen. Vanhat upseerit eivät halunneet luopua ratsuväen perinteikkäästä rynnäköstä, mutta useimmille uusi tulivoima asetti selvät reunaehdot. Ratsujen tarjoamalle liikkuvuudelle ei kuitenkaan taistelukentällä ollut vaihtoehtoa.

Taustoitettuaan sotaa ja siirtoarmeijaa Hart siirtyy kuvaamaan taisteluita. Hän vierailee kronologisessa järjestyksessä Monsin, Le Cateaun, Aisnen ja Ypresin ensimmäisessä taistelussa sekä esittelee ”Suuren perääntymistaistelun” kulun. Kerronta kulkee vuoroin virallisen sotahistorian ja silminnäkijöiden, sekä brittiläisten että saksalaisten ja ranskalaisten, kertomusten kautta. Hart sovittaa taitavasti tapahtumien suuret linjat, vaikeat, epävarmuudessa tehdyt ratkaisut sekä yksittäisten taistelijoiden kohtalot vangitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjassa sota on urheista taistelijoista huolimatta raakaa ja sekavaa tappamista ja hävittämistä.

Alkuperäisen ammattiarmeijan konkarit omaksuivat itselleen lempinimen ”The Old Contemptibles” keisari Vilhelm II:n käskystä, jossa tämä vaati brittien pienen ja halveksittavan armeijan tuhoamista. Hart tai kukaan muukaan ei ole tällaista käskyä onnistunut löytämään. Brittisotilaiden mainostettu ampumatarkkuuskin jätti Hartin mukaan usein toivomisen varaa. Saksalaiset eivät marssineet tiiviissä muodostelmissa brittien asemia kohti, eikä joulurauha 1914 esiintynyt kuin paikallisesti.

Peter Hart, Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2014.

--
Kuva: H. S. Stanham, ”Captain Alexander and Lieutenant Owen Gough on horseback” (Imperial War Museum, IWM Non-commercial license)  © IWM (Q 82570)

The Eastern Front 1914-1917

Norman Stone, The Eastern Front 1914-1917 (1975). Penguin Books, London, UK, 1998.

Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.

Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.

Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.

Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.) 

Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.

Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.

Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.

Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.

The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.

Somme: Into the Breach

Hugh Sebag-Montefiore, Somme: Into the Breach. Penguin Random House, e-Book, 2016.

Vuoden 1916 heinäkuusta saman vuoden marraskuuhun kestänyt Sommen taistelu on yksi ensimmäisen maailmansodan suurimmista operaatioista. Ranska halusi Britannian hyökkäävän, jotta Saksa joutuisi jakamaan voimiaan ja paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpottaisi. Verrattuna saksalaisiin ja ranskalaisiin asevelvollisiin, Britannia joutui hyökkäämään suhteellisen kokemattomin vapaaehtoisjoukoin. Kokemattomuus ei rajoittunut miehistöön, ja uudenlaisen sodankäynnin oppiminen maksoi verta.

Sommen merkityksestä ja asemasta Iso-Britannian historiassa on taisteltu vuodesta 1916 alkaen. Tappioiden vuoksi taistelua on pitkään pidetty katastrofina, mutta tuoreempi sotahistoria, kuten William Philpottin Bloody Victory (2009), on alkanut nähdä sodan laajemmassa kontekstissa  välttämättömänä askeleena kohti Saksan kukistamista. Keskustelu siirtyy tällöin sodankäynnin logiikkaan ja sitä noudattaviin näännytystaisteluihin, mitä maallikon alkaa olla vaikea arvioida. Kun sodassa kokonaisuus ratkaisee, yksilö lakkaa olemasta kaiken keskipiste.

Hugh Sebag-Montefioren tuore Somme: Into the Breach (2016) pysyy yksilöiden keskuudessa. Kirja seuraa yksittäisiä sotilaita kirjeiden, yksityisten päiväkirjojen, sotapäiväkirjojen ja talletettujen kertomusten kautta. Hieman Homeroksen Iliaan tapaan kirja kiertää taistelukentän tapahtumia, nostaa esiin kuolevia sotilaita nimeltä tehden heidän kaatumisestaan merkittävän. Kirjeet ja valokuvat tekevät sotilaista yksilöitä, joilla on perheitä, vaimoja ja lapsia ajatusten ja toiveiden lisäksi. Kerronta ei taivu pateettiseksi eikä se pysähdy. Guarda e passa.

Taisteluiden sekavissa oloissa tiedot kuolleista, haavoittuneista ja vangiksi jääneistä ovat joskus ristiriitaisia. Sebag-Montefiore seuraa monien omaisten kirjeenvaihtoa näiden yrityksissä selvittää kadonneiden kohtaloita. Kirjan painopiste on verisessä heinäkuussa ja erityisesti sen alkupäässä. Taistelukentän tapahtumat, niiden yksityiskohdat ja käänteet täydentyvät hyökkäyksen eri kaistojen osin päällekkäisistä kuvauksista ja kertomuksista. Enimmäkseen kirja nojaa brittiläisiin lähteisiin, mutta paikoin kuva täydentyy näkökulmalla ei-kenenkään-maan toiselta reunalta.

Mutta sotilaat eivät ole pelkästään uhreja vaan myös uhraajia. Brittiläinen tykistö jauhoi saksalaisten linjoja seitsemän vuorokautta. Kun vankeja ei oteta hyökkäyksen aikana, antautuvat saksalaiset ammutaan. Saksalaisen konekivääriampujan kädet ovat niin palaneet aseen kuumennuttua, että niistä roikkuu nahkasuikaleita. Sotarikoksia tehdään puolin ja toisin. Sitten toisaalla tykistökeskityksissä kuolleiden saksalaisten joukosta löytyy aiemmin kuolleiksi luultuja brittejä, jotka on kannettu suojaan taistelukentältä ja joiden haavat on sidottu.

Tarinoina Sommen taistelu on samaan aikaan hirvittävä ja kiehtova kuva ihmisestä sodassa. Tavallaan koko ensimmäisen maailmansodan harrastus on jatkoa lukuhaasteelle.

Rites of Spring

Modris Eksteins, Rites of Spring: The Great War and the Birth of the Modern Age (1989). Black Swan, London, UK, 1990.

Venäläissäveltäjä Igor Stravinskin baletista Kevätuhri on tullut 1900-luvun merkittäviä orkesteriteoksia, joka kuuluu monien orkesterien kantaohjelmistoon. Bostonissa vuonna 2013 taltioidussa esityksessä kapellimestarin saapuminen saa raikuvat aplodit, mutta baletin ensiesitys Pariisissa toukokuussa 1913 oli huomattava skandaali.

Stravinski teki kokeiluja tonaalisuuden, tahtilajin, sopu- ja riitasointujen kanssa. Rytmi ja lyömäsoittimet olivat melodiaa tärkeämmässä asemassa. Kokeilut eivät miellyttäneet yleisöä, mutta yhtä suuri tai suurempi ongelma oli Vatslav Nižinskin balettiin laatima kokeellinen koreografia. Yleisö huuteli katsomosta ja buuasi peittäen musiikin; osa poistui paikalta ennen aikojaan. Teoksen puolustajat joutuivat miltei käsirysyyn sen vastustajien kanssa. Kritiikki oli enimmäkseen tyrmäävää.

Yleensä ajatellaan, että ensimmäinen maailmansota toimi katalyyttinä yhteiskunnalliselle muutokselle ja modernismille. Kirjassaan Rites of Spring (1989) kanadalainen historioitsija Modris Eksteins esittää asian juuri päinvastoin: hän kuulee Stravinskin baletin vastaanotossa ensimmäisen maailmansodan ensitahdit.

Teknologia ja alati kehittyvä työnjako oli muuttanut yhteiskuntaa ja alkanut tuottaa uusia ajatuksia. Modernismi ja sen avantgarde, ”kärkijoukko”, haastoivat vallalla olevia taiteen, muodin ja arkkitehtuurin arvoja ja muotoja sekä seksuaalisuuden ja politiikan vallitsevia käsityksiä. Stravinskin orkesteriteos teki baletille sitä, mitä mm. ekspressionistit ja kubistit tekivät maalaustaiteen ja vaikka futuristit runouden parissa: kiilasivat sitä irti totutusta kauneuskäsityksestä, jonka viereen taide tyypillisesti sijoitettiin.

Eksteins palauttaa modernismin kulttuuriseksi näläksi tai tarpeeksi, joka oli tyypillistä nimenomaan Saksalle. Se oli kehittynyt sivussa valistuksen ihanteista, jotka hohtivat Isossa-Britanniassa ja jossain määrin Ranskassa. Saksalle nämä maat olivat sen kehityksen tiellä. Ne eivät olleet modernistisia, rehellisyyteen ja todelliseen vapauteen perustuvia kulttuureita vaan tapojen, pinnallisuuden ja teeskentelyn kulttuureita. Ne olivat Stravinskin baletin tyrmistynyttä yleisöä.

Sota leimahti Eksteinsin mukaan modernistisen kulttuurin levittämisen, ei valtion hallinnoiman territorion laajentamisen vuoksi. Uudet ajatukset yrittivät syrjäyttää konservatiivisen järjestyksen. Vaikka Saksa hävisi sodan, uudet ajatukset voittivat. Esimerkeiksi hän tarjoaa pitkän analyysin Charles Lindberghin vuoden 1927 Atlantin ylilennon synnyttämästä suoranaisesta maniasta ja Erich Maria Remarquen sotaromaanin Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) ilmiömäisestä menestyksestä.

Eksteins kehittelee ajatustaan yhdistäen kulttuuria ja politiikkaa monipuolisesti. Korkeiden yläkäsitteiden törmäys ei silti vakuuta. Riittää tarkastella sodasta päättäneitä miehiä. Ensimmäisen maailmansodan sotilaiden tai siviilien lainaukset ovat hutera perusta tämän mittakaavan todistukseen. Ehkä kirjan tarkoitus on modernistisessa hengessä ravistella vakiintuneita tulkintoja.

Kirjaa on silti ilo lukea. Vaikkei sen keskeinen argumentti miellyttäisi, sivuilta irtoaa paljon hedelmällistä ja mielenkiintoista: kulttuurihistorioitsijan luonnehdintaa brittiläisten ja saksalaisten suhtautumisesta sotaan, sotakokemuksen ilmaisun huipentuminen Remarquen romaaniin, Kolmannen valtakunnan modernismi, dadaistien näkökulmat ja niin edelleen. Se tarjoaa myös erinomaisen motiivin tutustua Stravinskiin teoksiin, jotka tarinoiden kautta alkavat merkitä jotain musiikin lisäksi.

Bloody Victory

William Philpott, Bloody Victory: The Sacrifice on the Somme (2009). Abacus, London, UK, 2010.

Varusmiespalveluksen alokasaikana harjoittelimme jalkaväen rynnäkköjä. Kaksi ryhmää vuorollaan säntäili heinittyneen kentän poikki kohti metsänlaitaa, missä yksi ryhmä esitti asemiin kaivautunutta puolustajaa. Metsänlaidan poteroista katsottuna hyökkääminen näytti toivottomalta; puolustaja niittäisi hyökkääjät helposti niitylle ennen kuin he pääsisivät etenemään edes rynnäkköetäisyydelle.

Meille kerrottiin, että hyökkääminen ylipäätään edellyttää kolminkertaisen ylivoiman ja kaivautunutta puolustajaa vastaan kuusinkertaisen ylivoiman. Tämä piti sisällään ajatuksen, että puolustaja edelleen niittäisi valtavat määrät hyökkääjiä niitylle, mutta riittävän moni pääsisi puolustajan asemiin asti. Hyökkäystä on tietysti tarkoitus auttaa savukranaatein ja tykistövalmisteluin, mutta silti siihen liittyvä aritmetiikka on julmaa.

Hyökkääminen avomaaston poikki päivänvalossa oli veristä jo Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla ennen konekiväärien saapumista taistelukentälle. Veristä se oli myös heinäkuusta 1916 alkaen Sommessa Pohjois-Ranskassa. Sommen taistelussa ensimmäisenä päivänä brittien tappiot nousivat 60 000 mieheen, joista kuolleita oli 20 000.

Kirjassaan Ensimmäinen maailmansota (1971) A. J. P. Taylor tiivistää Sommen taistelun sanomalla, että sotilaat olivat urheita, kenraalit olivat taitamattomia ja taistelu turha. ”Strategisesti Sommen taistelu oli aivan kiistaton tappio”. Tämä suositun historioitsijan näkemys on hallinnut Sommen perintöä. Onnettomana tuhlauksena muistelmissaan sitä piti myös Winston Churchill, joka vieraili rintamalla elokuussa 1916. Hän ei kuitenkaan pystynyt esittämään valitulle strategialle hyvää vaihtoehtoa.

Sotahistorioitsija William Philpott on yksi tutkijoista, jotka ovat lähteneet haastamaan vallitsevaa näkemystä Sommen taistelusta. Hänen kirjansa nimi Bloody Victory (2009) pitää sisällään oleellisen: taistelu oli verinen, mutta se oli voitto. Sommen taistelu oli käännekohta, joka oleellisesti muutti sodan kulun.

Jos Marnen taistelussa 1914 katosi Saksalta mahdollisuus nopeaan voittoon, niin Sommessa vuonna 1916 katosivat Saksan voiton mahdollisuudet ylipäätään. Lukuun ottamatta lyhyttä ponnistusta vuonna 1918, kun Venäjän vetäytyminen sodasta vapautti itärintaman saksalaisdivisioonat länsirintamalle, se kävi puolustustaistelua.

Kuva: Sommen taistelu
(Wikimedia / public domain)

Sommea käsittelevä kirjallisuus on ehkä ensimmäisen päivän verisyyden vuoksi valtaosin brittien kirjoittamaa. Niinpä se korostaa brittien osuutta taistelussa ja jättää usein huomiotta, että Somme-joen eteläpuolella taistelleet ranskalaiset joukot pääsivät tavoitteisiinsa taistelun ensimmäisenä päivänä huomattavan vähin tappioin, vaikka saksalaiset olivat siellä samaan tapaan linnoittautuneita. Philpott, 1900-luvun Ranskan armeijan asiantuntija, tarttuu aluksi tähän.

Verrattuna ranskalaisiin kollegoihinsa, puhumattakaan saksalaisista, brittisotilaat olivat huomattavan kokemattomia. He eivät olleet edellisten tavoin kaksi vuotta sotaa käyneitä asevelvollisia, vaan heikosti koulutettuja vapaaehtoisia, jotka Kitchener oli koonnut ”uudeksi armeijaksi”, kun kevyt siirtoarmeija osoittautui riittämättömäksi. Lisäksi brittiupseeristossa moni toimi liian suurissa saappaissa, mitä korjattiin hitaasti.

Uudenlaisessa, väsytystaisteluksi kääntyvässä sodassa tykistön rooli kasvoi. Ranskalainen kenraali Ferdinand Foch, joka oli niittänyt mainetta Nancyn ja Marnen taistelussa ja joka myöhemmin ylennettiin marsalkaksi ja Ranskan armeijan komentajaksi, oli aloittanut tykistöupseerina. Hän oli alaistensa kanssa löytänyt reseptin, jolla uutta sotaa käytiin nimenomaan materiaali edellä miehiä säästäen.

Philpott ei kiistä Sommen taisteluun liittyviä ongelmia. Seitsenpäiväinen tykistövalmistelu, jossa puolitoista miljoona kranaattia ammuttiin ei-kenenkään-maan yli saksalaisten niskaan, ei onnistunut ajamaan saksalaisia asemistaan eikä edes katkaisemaan tai tuhoamaan saksalaisten asemien eteen viritettyjä piikkilankaesteitä. Tykistön tulisuunnitelma eteni kellon — ei joukkojen etenemisen — mukaan.

Läpimurtoja ei pystytty myöskään hyödyntämään sopivien reservien puutteessa. Panssarivaunuja, jotka olivat vielä epäluotettavia, ripoteltiin sinne tänne pitkin rintamaa keskitetyn osaston sijaan. Salassapito oli onnetonta, ja tietoja hyökkäyksestä päätyi saksalaisten käsiin etukäteen. Lisäksi armeijan komentaja Douglas Haig sovitti suunnitelmiaan huonosti ranskalaisen kollegansa kanssa. Ylipäätään upseeriston harkintaa kiusasi katteeton optimismi.

Niinpä sateen pehmittämässä mudassa rämpivät sotilaat eivät päässeet useinkaan etenemään omilta linjoiltaan. Konekiväärituli ja tykistökeskitykset tiiviissä aalloissa eteneviin rivistöihin oli tuhoisaa.

Kuva: Ernest Brooks (Wikipedia / public domain)

Philpottin mukaan Sommen taistelua koskeva kirjallisuus keskittyy enimmäkseen valmisteluihin ja ensimmäiseen päivään ja sen karmaiseviin kohtaloihin. Taistelu jatkui kuitenkin viisi kuukautta, minkä aikana britit oppivat koordinoimaan epäsuoraa tulta paremmin jalkaväen liikkeiden kanssa, asettamaan realistisempia tavoitteita, torjumaan tehokkaammin vastahyökkäyksiä ja kouluttamaan joukkonsa. Taistelu myös helpotti, kuten oli suunniteltu, painetta Verdunin suunnalla, missä saksalaisten suuri offensiivi sitoi Ranskaa tuhoisassa väsytystaistelussa.

Philpott toteaa, että sekä Churchill että Taylor käyttivät Sommen taistelua lyömäaseenaan yrittämättä oikeastaan ymmärtää sitä. Taylor oli kiihkeä pasifisti, joka piti Sommen taistelua esimerkkinä sodan mielettömyydestä. Churchill oli strategina amatööri, joka ei tarkastellut taistelun laajempaa kuvaa. Laajemmassa kuvassa Philpottin mukaan Sommen taistelu oli verisyydestään huolimatta voitto.
 
Ernst Jünger totesi romaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) sotaan liittyneiden ritari-ihanteiden kuolleen juuri Sommen taistelussa. Taistelun seurauksena Saksa joutuikin kutsumaan nuorempia sekä aiempaa vanhempia ikäluokkia palvelukseen; sen armeija ei ollut enää entisensä. Saksa alkoi käydä myös epätoivoista ja rajoittamatonta sukellusvenesotaa, joka lopulta toi Yhdysvallat mukaan ympärysvaltojen puolelle. Yhdysvallat maksoi sitten vuorollaan uuden sodankäyntitavan opeista Iso-Britannian ja Ranskan tapaan kalliisti.

Saksan sodanjohto tajusi, ettei voinut voittaa sotaa, ja niinpä se tavoitteli itselleen suotuista rauhaa. Se aikoi tehdä sodasta niin kalliin Iso-Britannialle ja Ranskalle, etteivät nämä katsoisi voiton olevan sen arvoista. Poliittisesti Ranskalle sota oli käydä ylivoimaiseksi, ja seuraavana vuonna armeija kapinoi. Armeija ja siviilihallinto painivat myös saarivaltiossa. Kaikesta huolimatta ympärysvaltojen yritykset avata uusia rintamia epäonnistuivat, ja länsirintaman väsytystaistelu jatkui vielä kaksi vuotta.

Suuri osa Sommen kritiikistä koskee Philpottin mukaan itse asiassa väsytystaisteluna käytävää sotaa, joka toisen maailmansodan jälkeen näyttäytyi käsittämättömänä. Kenties 1900-luvun alku oli aikakautena valmiimpi sulattamaan raskaitakin tappioita. Kaltaiseni maallikko viettää pitkiä hiljaisia hetkiä kirjan valokuvien, karttojen ja kirjeistä koottujen yksittäisten taistelijoiden kohtaloiden äärellä yrittäen tunnistaa ”laajempaa kuvaa”. Väsytystaisteluun liittyvä aritmetiikka on vaikea pala nieltäväksi.