Verdun 1916

Alistair Horne, Verdun 1916. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Price of Glory (1962) suomentanut Aaro A. Vuoristo. WSOY, Porvoo, 1966.

Yksi historian suurimmista, verisimmistä ja pitkäkestoisimmista taisteluista käytiin Verdunin ympäristössä Pohjois-Ranskassa helmikuusta 1916 saman vuoden joulukuuhun. Maas-joen varrelle kaatui tai haavoittui eri arvioiden mukaan 700000:sta aina miljoonaan sotilaaseen eli noin kaksi minuutissa kymmenen kuukauden ajan. Ranska kierrätti Verdunissa valtaosan joukoistaan, joten taistelussa saadusta torjuntavoitosta tuli, paitsi kansallisen taistelutahdon symboli meikäläisen talvisodan tapaan, myös sukupolvikokemus, joka heijastui vuosikymmenien ajan sisäpolitiikkaan.

Verdunia ei valittu hyökkäyksen kohteeksi sattumalta. Kirjassaan Verdun 1916 (1962) Alistair Horne toteaa, että Verdun on ollut Ranskan puolustuksen lukko aina roomalaisajoista asti. Tämän vuoksi saksalaiset laskivat, että Ranska olisi valmis taistelemaan kiivaasti kaupungin hallinnasta. Nyt kaupunki muodosti linnoituksineen rintamaan pullistuman, johon pystyi vaikuttamaan useasta suunnasta. Vaikka saksalaisten tarkoitus oli käydä väsytystaistelua ja virittää ansa, jossa Ranskan armeija vuotaa kuiviin, tappiot hyökkääjän ja puolustajan välillä lopulta jakaantuivat melkein tasan.
 
Saksan kenttäarmeijan päällikön Erich von Falkenhayn ja 5. armeijan nimellisen komentajan kruununprinssi Vilhelmin sekä tämän esikuntapäällikön Schmidt von Knobelsdorfin käsitykset suunnitelmasta erosivat kahdessa ratkaisevassa kohdassa: Ensinnäkin kruununprinssi ja Knobelsdorf olisivat halunneet hyökätä Maas-joen molemmin puolin, mutta Falkenhayn pelkäsi ympärysvaltojen offensiivia eikä katsonut voivansa irrottaa riittävästi joukkoja laajempaan rintamaan. Toiseksi Falkenhayn halusi käynnistää hyökkäyksen kohti Verdunia ja murentaa puolustukseen rientävät Ranskan joukot tykistötulessa — valtaamatta itse kaupunkia. 5. armeijan johto ei halunnut vuodattaa sotilaidensa verta hämäyksen vuoksi, joten he pyrkivät valloittamaan Verdunia ympäröivät linnakkeet sekä itse kaupungin, mikä tuli maksamaan kalliisti.

Saksalaiset olivat tuoneet, maastouttaneet ja naamioineet rintaman tuntumaan sadoittain raskaita tykkejä — mm. tusinan verran kuuluisia ”Paksuja-Berthoja” eli 420-millisiä mörssäreitä — miljoonia ammuksia ja satojatuhansia miehiä. Operaation suunnittelu ja salaaminen oli aivan toista luokkaa kuin ranskalaisten offensiiveissa. Ranskalainen ilmatiedustelu tunnisti metsäisiltä rinteiltä vain muutamia uusia tykistöpattereita, pistoraiteita ja sairaaloita. Ranskan sotilastiedustelun korviin kantautui  epämääräisiä ja hurjia huhuja valmisteluista ja rynnäkkötunneleista. Sotavankien kautta saatiin tietää saksalaisten peruutetuista lomista ja valtavista joukkojen kuljetuksista, mutta tammikuun lopulla Ranskan sodanjohto piti valmisteluja hämäyksenä, koska hyökkäykseltä puuttui selkeä strateginen kohde.

Helmikuun 12. päivän vastaisena yönä saivat ranskalaiset etuasemien joukot Verdunissa käskyn olla valmiina ja ensimmäinen vakavaksi tarkoitettu hälytystila julistettiin. Tämä ei ollut väärä hälytys. Esikunnastaan Stenay-sur-Meusesta oli kruununprinssi lähettänyt 11. päivänä vasta seuraavana päivänä julkaistavaksi julistuksen, joka alkoi sanoilla: ”Pitkän sitkeän puolustusvaiheen jälkeen hänen Majesteettinsa, keisarin ja kuninkaan, käsky kutsuu meidät hyökkäämään!” Mutta kun 12. päivän aamu sarasti, saivat valppaat ranskalaiset etuvartioasemien sotilaat tuijotella hämärään valkoiseen maisemaan. Lunta satoi taajaan, ja paksun autereen ja pyryn lävitse saattoi tuskin erottaa vihollisen etulinjaa. Pitkin koko rintamaa vallitsi kaamea hiljaisuus; ei epäilyttäviä ääniä eikä tavallisuudesta poikkeavaa liikettä.

Jos saksalaisten hyökkäys olisi käynnistynyt 12. helmikuuta, se olisi todennäköisesti ollut menestys.  H-hetken aamuna pyrytti kuitenkin sakeasti lunta, ja hyökkäystä siirrettiin 21. päivään helmikuuta asti. Ranska oli herännyt kaikesta huolimatta tekemään puolustusvalmisteluita Verdunin rintamakaistalla, ja hyökkäyksen viivästyminen todennäköisesti pelasti sen.

Ranskan sodanjohto oli luopunut linnoituksiin nojaavasta puolustuksesta. Belgiasta vuonna 1914 saatujen kokemusten perusteella linnoitukset eivät kestäneet uuden, raskaan tykistön tulitusta, joten Verdunia ympäröiviä linnakkeita miehittivät vain kevyet reserviläisosastot, ja linnakkeiden raskaampi tykistö oli viety muuhun käyttöön. Douaumontiin, Ranskan ja kenties koko maailman vahvimpaan linnoitukseen, miehistöksi jätettiin 58 vanhaa paikallista reserviläistä 500 sotilaan varuskunnan sijaan. Osa linnoituksista oli valmisteltu räjäytettäviksi. Vaikka puolentoista vuoden kokemus oli ollut vähintäänkin karvas, ranskalaista sotilasajattelua hallitsi edelleen hyökkäys, attaque à outrance.

Linnoitukset ehdittiin juuri ja juuri miehittää, kun saksalaisten musertava tykistövalmistelu alkoi. Suonenisku näytti alkuun toimivan. Tykistövalmistelut heikensivät puolustusta. Saksalaiset liikkuivat pieninä ryhminä maastoa hyödyntäen tarjoamatta maaleja ranskalaiselle tykistölle. Linnakkeiden puolustajat tuupertuivat liekinheitinten edessä. Douaumontin linnake menetettiin käytännössä vahingossa. Vaux'n linnakkeen sitkeä puolustus mureni juomaveden puutteeseen.

Puolustus kuitenkin tiivistyi erityisesti kenraali Philippe Pétainin johdolla. Hän tunnisti väsytystaistelun luonteen eikä halunnut ajaa miehiään vihollisen materiaalia vasten. Verdun oli kenties strategisesti merkityksetön, mutta se oli poliitikoille edelleen tärkeä symboli. Saksalaiset oli pysäytettävä: Ils n'ont pas passé. Voimia keskitettiin koko Ranskan alueelta kaupungin puolustukseen. Tuhansien kuorma-autojen katkoton kolonna ajoi täydennyksiä rintamalle yötä päivää pitkin kapeaa tietä, joka sai myöhemmin nimen Voie Sacrée, pyhä tie. Alkuhankaluuksista toivuttuaan ilmavoimat saavuttivat herruuden taivaalla. Valtavia tappioita kärsien saksalaisten eteneminen saatiin hidastumaan ja lopulta syksyyn mennessä pysähtymään.

Brittien suurhyökkäys Sommella heinäkuun alussa pakotti saksalaiset jakamaan voimansa uudelleen, joten paine Verdunin ”lihamyllyssä” helpotti. Keisari siirsi Falkenhayn sivuun, ja hänen seuraajansa Paul von Hindenburg sai tehtäväkseen vetäytyä mahdollisimman vähin äänin Verdunissa. Ranskalaiset kokosivat joukkonsa hyökkäykseen ja toivat rintamalle suurempia tykkejä linnakkeiden takaisinvaltaamiseen. Joukkojen edellä etenevä tykistötuli osoittautui toimivaksi, ja vetäytyviä saksalaisia lyötiin verisesti. 

Hyökkäys oli heikentänyt Ranskaa aivan odotetusti. Armeijan moraali oli alkanut murentua valtavien tappioiden vuoksi, ja keväällä 1917 onnettoman Nivellen offensiivin jälkeen armeijassa levisi avoin kapina. Ranska ei pystynyt enää laajamittaisiin hyökkäyksiin. Päävastuu operaatioista siirtyi Iso-Britannian sekä myöhemmin Yhdysvaltojen harteille. Vaikka Verdunin taistelun jäljiltä myös saksalaisten parhaat joukot olivat haudassa, Saksa pystyi käymään tehokasta puolustustaistelua vielä kaksi vuotta.

Kirjassaan Horne punoo sotilaiden ja upseerien kirjeistä ja päiväkirjoista sujuvaa sotahistoriaa, jossa käänteitä tarkastellaan komppanian tai jopa joukkueen tasolla. Tykistökranaattien ja tehottoman lääkinnän keskellä voimattomuus alkaa vähitellen turruttaa ja raaistaa sotilaita. Puolustuksen epätoivo ja tappioiden mittasuhteet ovat pysäyttäviä.

Hornella on kuitenkin kyseenalainen tapa arvottaa upseereita taisteluiden lopputuloksen kautta sekavien ja epätäydellisten tietojen perusteella, mikä varjostaa koko teosta. Hän lukee johtajien luonteenpiirteitä muotokuvasta kuin jostain horoskoopista.

Falkenhayn vaikuttaa ensi näkemältä muotokuvassa ”tyypilliseltä preussilaiselta kenraalilta”. Tukka on leikattu lyhyeksi, nenä on kookas ja piirteet voimakkaat ja ankarat. Silmissä on preussilaista kulmien laskua, joka viittaa siihen, että teutonien rotuun on joskus kaukaisina aikoina sekoittunut arojen hurjaa verta. Ilmeet kuvastavat tarkkaa älyä eivätkä suinkaan salaa taipumusta häikäilemättömyyteen ja armottomuuteenkin. Mutta kun katselee suuta ja etenkin sitä osaksi peittäviä sotilasviiksiä, muuttuukin käsitys kokonaan. Suu ei olekaan päättäväisen johtajan tai toiminnan miehen, vaan epävarman, tutkistelevan ajattelijan, herkkä kuoppaleuka vahvistaa heikon luonteen vaikutelmaa.

Horne oikeastaan sijoittaa Verdunin taistelun käänteet Falkenhayn kasvoihin: häikäilemättömyyttä ovat voimien keskittämiset, liekinheittimet ja kaasuhyökkäykset, epävarmuutta brittien vastahyökkäyksen ennakointi ja haluttomuus sitoa reservejä Verduniin.

Kaikesta huolimatta saatan lukea teoksen jossain vaiheessa uudestaan.
--
Kuvat: 
- ”Ranskalaisia sotilaita juoksuhaudassa” 1916-18 (WikiMedia / public domain)
- ”Map of the Battle of Verdun, 1916” (WikiMedia / CC BY-SA 3.0)
- ”Kenraali Pierre Dubois vierailulla Vauxin linnoituksella 1916” (WikiMedia / public domain)