Venäläissäveltäjä Igor Stravinskin baletista Kevätuhri on tullut 1900-luvun merkittäviä orkesteriteoksia, joka kuuluu monien orkesterien kantaohjelmistoon. Bostonissa vuonna 2013 taltioidussa esityksessä kapellimestarin saapuminen saa raikuvat aplodit, mutta baletin ensiesitys Pariisissa toukokuussa 1913 oli huomattava skandaali.
Stravinski teki kokeiluja tonaalisuuden, tahtilajin, sopu- ja riitasointujen kanssa. Rytmi ja lyömäsoittimet olivat melodiaa tärkeämmässä asemassa. Kokeilut eivät miellyttäneet yleisöä, mutta yhtä suuri tai suurempi ongelma oli Vatslav Nižinskin balettiin laatima kokeellinen koreografia. Yleisö huuteli katsomosta ja buuasi peittäen musiikin; osa poistui paikalta ennen aikojaan. Teoksen puolustajat joutuivat miltei käsirysyyn sen vastustajien kanssa. Kritiikki oli enimmäkseen tyrmäävää.
Yleensä ajatellaan, että ensimmäinen maailmansota toimi katalyyttinä yhteiskunnalliselle muutokselle ja modernismille. Kirjassaan Rites of Spring (1989) kanadalainen historioitsija Modris Eksteins esittää asian juuri päinvastoin: hän kuulee Stravinskin baletin vastaanotossa ensimmäisen maailmansodan ensitahdit.
Teknologia ja alati kehittyvä työnjako oli muuttanut yhteiskuntaa ja alkanut tuottaa uusia ajatuksia. Modernismi ja sen avantgarde, ”kärkijoukko”, haastoivat vallalla olevia taiteen, muodin ja arkkitehtuurin arvoja ja muotoja sekä seksuaalisuuden ja politiikan vallitsevia käsityksiä. Stravinskin orkesteriteos teki baletille sitä, mitä mm. ekspressionistit ja kubistit tekivät maalaustaiteen ja vaikka futuristit runouden parissa: kiilasivat sitä irti totutusta kauneuskäsityksestä, jonka viereen taide tyypillisesti sijoitettiin.
Eksteins palauttaa modernismin kulttuuriseksi näläksi tai tarpeeksi, joka oli tyypillistä nimenomaan Saksalle. Se oli kehittynyt sivussa valistuksen ihanteista, jotka hohtivat Isossa-Britanniassa ja jossain määrin Ranskassa. Saksalle nämä maat olivat sen kehityksen tiellä. Ne eivät olleet modernistisia, rehellisyyteen ja todelliseen vapauteen perustuvia kulttuureita vaan tapojen, pinnallisuuden ja teeskentelyn kulttuureita. Ne olivat Stravinskin baletin tyrmistynyttä yleisöä.
Sota leimahti Eksteinsin mukaan modernistisen kulttuurin levittämisen, ei valtion hallinnoiman territorion laajentamisen vuoksi. Uudet ajatukset yrittivät syrjäyttää konservatiivisen järjestyksen. Vaikka Saksa hävisi sodan, uudet ajatukset voittivat. Esimerkeiksi hän tarjoaa pitkän analyysin Charles Lindberghin vuoden 1927 Atlantin ylilennon synnyttämästä suoranaisesta maniasta ja Erich Maria Remarquen sotaromaanin Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) ilmiömäisestä menestyksestä.
Eksteins kehittelee ajatustaan yhdistäen kulttuuria ja politiikkaa monipuolisesti. Korkeiden yläkäsitteiden törmäys ei silti vakuuta. Riittää tarkastella sodasta päättäneitä miehiä. Ensimmäisen maailmansodan sotilaiden tai siviilien lainaukset ovat hutera perusta tämän mittakaavan todistukseen. Ehkä kirjan tarkoitus on modernistisessa hengessä ravistella vakiintuneita tulkintoja.
Kirjaa on silti ilo lukea. Vaikkei sen keskeinen argumentti miellyttäisi, sivuilta irtoaa paljon hedelmällistä ja mielenkiintoista: kulttuurihistorioitsijan luonnehdintaa brittiläisten ja saksalaisten suhtautumisesta sotaan, sotakokemuksen ilmaisun huipentuminen Remarquen romaaniin, Kolmannen valtakunnan modernismi, dadaistien näkökulmat ja niin edelleen. Se tarjoaa myös erinomaisen motiivin tutustua Stravinskiin teoksiin, jotka tarinoiden kautta alkavat merkitä jotain musiikin lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti