Testamentti

François Villon, Testamentti. Ranskankielisistä alkuteoksista Le petit testament (1456) ja Le grand testament (1461) suomentanut Veijo Meri. Otava, Keuruu, 1983.

François Villon, Le Testament Villon I: Texte. Jean Rychner ja Albert Henry (toim.), Librarie Droz, Genève, 1974.

David A. Fein, François Villon and His Reader. Wayne State University Press, Detroit, 1989.

Ranskan myöhäisellä keskiajalla sodat olivat endeemisiä, oikeuslaitos tuomioissaan oikukas ja hidas mutta ankara, ja sadot kärsivät epävakaudesta, kuten marssivista armeijoista. Satavuotisen sodan ohella taudit piinasivat kansaa, ja koulutetutkin näkivät nälkää. Kaupunkeihin tulvi maaseudulta pakolaisia, jotka kilpailivat päivätöistä. Parempiosaiset keskittyivät omiin etuoikeuksiinsa, koska hallitsijan tai ylimyksen ei katsottu olevan vastuussa alamaistensa tai alustalaistensa hyvinvoinnista. 1400-luku oli monin tavoin murrosaikaa. Perinteisten auktoriteettien asema alkoi muuttua: Ammattiarmeijat olivat syrjäyttämässä perinteistä soturiaatelia, ja maalliset kuninkaat ja ruhtinaat kiilasivat Paavin kirkkoa politiikasta. Ludwig XI:n hallitsijakauden (1461-1483) katsotaan synnyttäneen keskiajan viimeisen sukupolven. 

François Villon (n. 1431-1463) oli kenties tunnetuin ranskalainen keskiajan runoilija. Hän sai nimensä kasvatusisänsä Guillaume de Villonin mukaan mutta käytti tilanteen mukaan myös ilmeisesti biologisen isänsä nimiä de Montcorbier ja des Loges. Villon eli elämän, josta syntyy, kuten sanotaan, kirjoitettavaa. Hän sai yliopistokoulutuksen mutta syystä tai toisesta - ehkä vanhojen tuttavuuksien, ehkä nälän vuoksi - liikkui rikollisten seurassa. Hän pelastui täpärästi hämäräpuuhiensa vuoksi hirsipuusta pariin kertaan ja katosi vuonna 1463 saatuaan karkotustuomion Pariisista. Villonilta on säilynyt kaksi runoteosta ja joitain yksittäisiä runoja. Ensimmäinen teos on nimeltään Le lais (myös Le petit testament, 1456), jonka hän kirjoitti muistoksi ystävilleen ennen pakoaan Pariisista. Jälkimmäinen teos Le testament (myös Le grand testament) syntyi raskaiden vankilakokemusten jälkeen vuosina 1461–1462.

Kun aikakausi vaarallisuudessaan melkeinpä halveksi elämää, siirtyi huomio osin iänkaikkisesta maalliseen onneen ja ihmisruumiiseen. Äärimmäinen eriarvoisuus, kahtiajakautuneisuus ja käynnissä oleva murros heijastuivat myös Villonin töihin monitulkintaisuutena ja karnevalismina. Runoissaan Villon on vuoron perään oppinut maisteri ja röyhkeä moukka. Kertojana hän vaihtaa jatkuvasti naamiota ja soveltaa eri runomittoja. Milloin hän on kuolinvuoteellaan testamenttiaan laativa lakimies, milloin elostelija, milloin rakkauden marttyyri, karkea merirosvo, äiti tai aatelinen. Runoissa pyhälle nauretaan. Ihmiset muuttuivat eläimiksi, joiden käytös kaataa hierarkiat, tabut, etiketit ja normit. Hauskassa Lihavan Margotin ballaadissa tilanteet kääntyvät säkeistöjen sisälläkin pari kertaa.

Jälkeenpäin sopumme särkyy, kun nukkumaan
Margot käy rahattomuuttansa kiroten
äksynä. Siedä en sitä ja raivostun.
Pihistän häneltä hameen ja vyön ja
torvean: Maksatko palkkani rytkyillä?
Hän kädet lanteilla: Antikristus olet.
Hän vannoo Jeesuksen kuoleman kautta:
Niitä et saa. Minä nuijalla, piru vie,
kirjoitan naamaansa vimmatun vihani
bordellin nurkassa, missä me asumme.

Karnevalismi oli yhtäältä pyrkimys typistää ihmisen ylpeyttä ja toisaalta karkoittaa kuoleman läheisyys. Lisäksi karnevalisoiminen oli tapa kritisoida vallitsevia olosuhteita tai kostaa koettuja vääryyksiä.

Villonin teoksia luettiin monta sataa vuotta sellaisinaan, kunnes tutkijat 1800-luvun lopulla alkoivat yhdistellä säilyneitä asiakirjoja runojen henkilöihin ja tapahtumiin. Syntyi verkostoja ja tulkintoja. David Fein esittää kirjassaan François Villon and His Reader, että Villon kirjoitti testamenttinsa tietylle yleisölle. Toisin kuin muut ranskalaiset runot tai eepokset, testamentit edellyttävät erityistä aikakauden ja usein jopa Villonin ympäristön tuntemusta: Myyttisten ja historiallisten henkilöiden lisäksi runoissa esiintyy aikakauden päättäjiä ja tavallisia kaupunkilaisia, suuria ja pieniä. Sanasto, kielikuvat ja -leikit ovat osin suljettuja eli ratkeamattomia Villonin aikakauden tai piirien ulkopuolella. Omiin rikoksiinsa Villon ei viittaa (itse asiassa hän käyttää yhtä runoa luodakseen itselleen alibin) vaan olettaa nekin tunnetuiksi. Puhujan ääni on tuttavallinen. Runot huokuvat ironiaa, jolla kirjoittaja suojaa itseään ja jota toisaalta ystäväpiiri todennäköisesti osasi lukea auki.

Selkeimmin Villon puhuttelee yleisöään runossa Hyvä opetus kadotuksen lapsille (belle leçon aux enfans perduz). Runo vetoaa esimerkein, että yleisö ottaisi huomioon maallisten tekojensa sielullisen vahingon. Runon ensimmäinen säkeistö alkaa peräti suorasti puhutellen: Lapsikullat, voitte pelkästään / kadottaa sen ruusun, jonka nään / lakissanne.

Keitä sitten nämä lapsikullat tai kadotuksen lapset oikein ovat? Runoa edeltävässä säkeistössä Villon viittaa Marionin kadotettuihin lapsiin:

Löytölapset eivät mitään saa,
kadotetut lapset, Marionin,
idolimme luota kannattaa,
heitä etsiä, heitä lohdutan.
Heille tämän neuvon avaran
annan, pelkään ettei päde se:
Älä ole kova, hölmökään.
Tämä on viimeinen neuvoni.

Muutamaa säkeistöä aiemmin Villon testamenttaa, että Marion Idoli ja Jeanne Bretagnesta luokoot koulun, missä oppilas / hyvin maisterinsa opettaa. Kyseessä on siis ilotalo, ja Marion l’Idole on prostituoitu. Säkeistössä on Villonille tyypillisiä sanaleikkejä ja karnevalismia: Opettajan ja oppilaan osat tulkinnan kautta kääntyvät päälaelleen, arvokas instituutio käännetään paheen pesäksi. Villon ei testamenttaa löytölapsille (Enffans trouvés oli kirkon perustama orpokoti) mitään, mutta kadotetut lapset, joita Villon muistaa testamentissaan, löytyvät (alkutekstin retrouver tarkoittaa paitsi ’etsiä’ myös ’löytää’) ilotalosta. Tuohon aikaan oli tavallista, että "pahat pojat" asuivat bordelleissa, joten selvästi kadonneet lapset eivät olleet lapsia.

Hyvä opetus kadotuksen lapsille alkaa hieman samaan tapaan kuin Villonin yksi rikollisten salakielellä kirjoittama runo, joka puhuttelee suoraan kovanaamaisia simpukkaveljiä. Simpukkaveljet (ransk. coquillards) oli rikollisjengi, jonka jäsenet ehkä kantoivat simpukkaa (ransk. coquille), olivat lurjuksia (ransk. coquin) tai kukkoja (ransk. coq). Vaikka varsinaista jäsenyyttä ei ole pystytty todistamaan, Villon tunsi jengiläisiä ja osasi heidän salakieltään. Hänen ystävänsä Colin de Cayeux, tai sanaleikin takaa Colin l’escailler, suomustaja, oli simpukkaveli. Colin junaili vuoden 1457 Navarran kollegion murtokeikan, johon Villonkin osallistui ja jonka vuoksi hänet viisi vuotta myöhemmin karkotettiin Pariisista.

David Fein esittää, että koko Testamentti on kirjoitettu belle leçonin yleisölle. Koska lapsikullat viittaa simpukkaveljiin, Villon on kirjoittanut koko runoteoksen rikollisjengi mielessään. Runon ensimmäinen säkeistö tukee tätä väitettä mutta vasta tarkemmin luettuna.

Lapsikullat, voitte pelkästään
kadottaa sen ruusun, jonka nään
lakissanne. Sormet suppuun käy,
jos te Montpipeau’hön joudutte
tai Rueliin. Sieltä häipykää.
Siellä juuri Colin de Cayeux
luuli, että hänkin pelastuu.
Hirteen joutui, hän ja moni muu.

Hattuun kiinnitetty ruusu tarkoittanee kalleinta omaisuutta eli maallista elämää ja ikuista pelastusta. Suomennos peittää kolmannen säkeen sormiin liittyvän kielikuvan. Alkuteksti puhuttelee Villonin virkaveljiä, joilla on liimanäpit eli jotka varastelevat (Mes clercs pres prenans comme glus). Montpipeau ja Ruel olivat kyliä Pariisin ulkopuolella, mutta tässä ne eivät tarkoita paikannimiä kuin syntaktisesti. Simpukkaveljien ilmaus mennä Montpipeau’hön tarkoitti noppapelissä huijaamista. Vastaavasti mennä Rueliin tarkoitti tappamista. Näin ollen suomennoksen 'joutuminen' on ehkä hieman hutera sanavalinta. Sieltä häipykää on alkutekstissä kirjaimellisesti: varokaa nahkaanne.

Koko säkeistön viesti siis kuuluu: Maallisen ja ikuisen elämänne uhalla, luopukaa varastamisesta, huijaamisesta ja murhaamisesta. Kiinni jäätyänne ei mikään teitä pelasta, vaan joudutte hirteen, kuten Colin de Cayeux. Veijo Meren käännös kulkee monin paikoin ontuen, mutta yllä esitetty säkeistö osoittaa, miten vaikea on suomentaa alkutekstin monikerroksia säkeitä. Päällekkäin ovat runomitta, keskiajan ranska, rikollisjengien omat ilmaukset, kaksoismerkitykset, sanaleikit ja ironia.

Robert Louis Stevensonin mukaan Villon on vakava vain kahdessa asiassa: rikkaiden kadehtimisessaan ja kuolemanpelossaan. Testamentti palaa toistuvasti kuolinvuoteelle, eikä oppitunnillakaan Villon ole enää leikkisä. Johdantosäkeistön karnevalistinen tunnelma on tiessään. Viimeistään viittaus Colin de Cayeux’in muuttaa tekstin sävyn. Colin oli ilmeisesti Villonin lapsuudenystävänsä, joka jäi vuoden 1457 murtokeikasta kiinni ja joka hirtettiin syksyllä 1460. Niinpä Montpipeausta ja Ruelista lähetetyt anomukset tai vetoomukset eivät pelasta (Car pour s’esbatre en ces deux lieux, / Cuidant que vaulsist le rappeau).

Runon toinen säkeistö jatkaa vakavaa linjaa. Rikolliselämä johtaa rikolliskuolemaan. Lisäksi rötökset vaarantavat sielun pelastumisen:

Ei se ole leikkipeliä,
ruumis, sielu panoksena on.
Jos häviät, kadut totta vie,
mutta kuolet, etkä kauniisti
Mikä voitto-osuus? Ainakaan
se ei ole Dido Kartagon
kuningatar. Voitto pieni on,
panos iso, hullu pelatkoon.

Kun runoa edeltävä johdantosäkeistö puhui vielä bordelleista karnevalistiseen sävyyn, nyt Villon puhuu vaarallisesta leikistä, pelistä ja voitosta, mutta myös sielusta, katumuksesta ja kuolemasta. Edelliset edustavat maallista riskinottoa ja jälkimmäiset hengellistä panosta.

Hyvä opetus kadotuksen lapsille sisältää toki kolmisäkeistöisen balladin, jossa karnevalismi hetkeksi palaa. Säkeet päättyvät toteamukseen, että vääryydellä hankitut rahat kuitenkin menevät viinaan ja tyttöihin. Sen jälkeen runo palaa takaisin vakaville raiteilleen piirtäen kuvaa hirsipuusta, mustuvista ruumiista, sairaista sieluista ja helvetin lieskoista. Viimeinen säkeistö alkaa saada saarnan piirteitä:

Haudoissa ei paljon iloita.
Mitä hyvinvointi hyödyttää,
maata loistavassa salissa,
juoda viiniä ja lihoa,
juosta juhlissa ja tanssia,
varhain nousta, jatkaa juhlia?
Hautaasi et yhtään mitään saa,
ainoastaan synnit nehän jää.

Kokonaisuudessaan runo ensin kertoo rikolliselämän fyysisistä vaaroista, sitten sielullisista panoksista ja runon sisältämässä ballaadissa maallisen mammonan hyödyttömyydestä. Runo päättyy kuolemaan, mistä se alkoikin, mutta muistuttaen, että viimeinen tuomio annetaan vasta hirttolavan jälkeen. Kun otetaan huomioon, että koko runokokoelma on laadittu ikään kuin kuolinvuoteella makaavan viimeisenä toiveena, runo - ja laajemmin koko runokokoelma - kuljettaa todella keskiaikaisia teemoja: elämän ja kuoleman, maallisen ja ikuisen, sekä hyvän ja pahan kamppailua.

On varmasti monia syitä pitää François Villonia uuden ajan edelläkävijänä, mutta Testamentin pohjavire on keskiaikainen. Teemojensa lisäksi kokoelmassa näkyy tietty opettavaisuus. Villonilla oli omakohtaista kokemusta rikoksista, vankeudesta ja kidutuksesta, ja hän halusi ohjata yleisönsä kaidalle polulle. Runojen leikkisyys, ironia, satiiri ja huumori eivät ole ristiriidassa moralismin kanssa. Ne olivat muidenkin keskiaikaisten kirjailijoiden, kuten Chaucerin ja Boccaccion, työkaluja.

Oli miten oli, alkutekstin, auttavan ranskan ja selitysteosten kautta Testamentti avaa todella mielenkiintoisen näkymän myöhäiskeskiajan elämään hovien ja kirkon ulkopuolella. Villonin elämäkerrat kuvailevat seikkaperäisesti murtokeikkoja, verkostoja, ammatteja ja maailmaa, kun ihmishenki oli kovin halpa. Vaikka Meren käännös pyrkii esittämään Villonin kujeilut, paljon jää käännökseltä piiloon.

Sovinto syntyy. Hän mahtavan pierunsa
päästää kuin turvonnut tunkiotoukka ja
nauraen nyrkillään jyskyttää päätäni.
Tule, hän hihkaisee, housuni nilistää.
Päissämme nukumme tervettä unta ja
heräämme vatsansa kiihkeään kuminaan.
Hedelmä säilyy, kun päälleni kiipeää,
Painonsa alla oon lautaakin kaidempi.
Näin olen kovilla halujen takia
bordellin nurkassa, missä me asumme.

Lisää aiheesta:

• Jean Dufournet, Villon: ambiguïté et carnaval. Champion, Pariisi, 1992.
• Pierre Guiraud, Le Jargon de Villon ou le Gai Savoir de la Coquille. Gallimard, Pariisi, 1968.
• Robert Louis Stevenson, Francois Villon, student, poet, and housebreaker. Teoksessa Familiar Studies of Men and Books (1896), The Electric Book Company, Lontoo, 2001. 164–196.
• François Villon, Le Testament Villon II: Commentaire. Jean Rychner ja Albert Henry (toim.). Librarie Droz, Genève, 1974.