Armonlaukaus

Marguerite Yourcenar, Armonlaukaus. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le coup de grâce (1939) suomentanut Inkeri Tuomikoski. WSOY, Juva, 1988.

Nelikymppinen Eric von Lhomond haavoittuu Zaragozan offensiivissa ja odottaa Pisassa junayhteyttä takaisin Saksaan. Hän päätyy muistelemaan tapahtumia viitisentoista vuotta aikaisemmin Kuurinmaalla Venäjän sisällissodassa. Hän oli liian nuori ensimmäiseen maailmansotaan mutta lähti rauhan tultua vapaaehtoisena Baltiaan taistelemaan bolševikkeja vastaan. Se oli hänen säätynsä langettama vaatimus. Eric oli identifioitunut preussilais-ranskalaiseen ylhäisösukuunsa, vaikka asemasta ja vauraudesta ei ollut jäljellä kuin nimi. Myöhemmin Espanjassakin hän taisteli Francon joukoissa.

Saksalaisessa balladissa sanotaan, että kuolleet kulkevat nopeasti, mutta niin elävätkin. Itsekään en enää viidentoista vuoden kuluttua muista Liivin- ja Kuurinmaalla käydyn bolševisminvastaisen taistelun vaiheita, sille sisällissodalle ominaisia yllättäviä leimahduksia ja petollisia käänteitä jotka toivat mieleen kytevän nuotion tai ihotaudin.

Marguerite Yourcenarin tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Armonlaukaus kulkee Ericin itsensä kertomana tarinana. Nuorempana viettäessään aikaansa sukulaisten huomassa Kratovicessa hän ystävystyi noin ikäisensä vaalean Conradin kanssa, joka asutti sikäläistä kartanoa siskonsa ja tätinsä kanssa. Kratovice jää Ericin mieleen maanpäällisenä paratiisina, ja Venäjän sisällissotaan osallistuttuaan hän hakeutuu juuri sinne.

Sota on muuttanut Kratovicen luonteen. Taisteluita käydään kartanon pelloilla ja metsissä. Kartanossa asuu paitsi sotilaita myös Conradin sisko Sophie, joka ihastuu Ericiin. Sophie tekee lähestymisiä, tarjoutuu ja tunnustaa rakkauttaan, mutta Eric ei osaa lämmetä. Hän hakeutuu tytön seuraan mutta kieltäytyy lähentelyistä vaikkei niitä selkeästi torjukaan. Hän antaa ristiriitaisia viestejä: "inho, hellyys ja iva". Tästä symmetriasta käynnistyy tragedia.

Suvaitsevan asenteeni valossa kovuuteni, kielteisyyteni, jopa ylenkatseenkin muuttuivat hänen silmissään tutkinnoksi, jonka tärkeyttä hän ei ollut tajunnut, kokeeksi jota hän ei ollut onnistunut läpäisemään. Hän oli kuin nääntynyt uimari joka tuntee uppoavansa aivan rannan tuntumassa, juuri sillä hetkellä jolloin ehkä olisin alkanut rakastaa häntä.

Ensimmäinen maailmansota tuhosi jo sen maailman, jossa Eric kuvittelee elävänsä. Vaikka mennyt loisto vilahtaa tanssiaisasuissa ja epoleteissa, vanhan aseman rappio näkyy lukijalle selvimmin Sophiessa, tämän vaatteissa, ahavoituneessa niskassa, työn arpeuttamissa käsissä ja laihtumisessa. Kartano on muuttunut parakiksi, yksityisyys yhteismajoitukseksi. Sisällissota on kumonnut Kratovicen normaalin järjestyksen, ja nyt nuoret hapuilevat aikuisten rooleissa.Ympärillä riehuva sisällissota muuttuu kartanon sisäiseksi sukupuolten väliseksi sisällissodaksi. Eric ja Sophie ovat samaa säätyä ja samanikäiset, mikä tuntuu vain eskaloivan henkistä väkivaltaa. Rehellisyys ja suorapuheisuus muuttuvat aseiksi.

Vaikka Eric kiertelee ja välttelee aihetta, kiinnostus Conradiin on myös -tai nimenomaan- seksuaalista. Eric kuvaa tätä pitkään vaaleana ja herkkänä, tyttömäisenä. Nuoruudessa onni on sama kuin Kratovice ja Conrad, mutta vietettyään vuosia sodassa Conrad onkin enää "seikkailu häviöön tuomitun aatteen varjossa". Sophie muuttuu paitsi rahvaanomaisemmaksi myös miesmäisemmäksi: ensin puheillaan, sitten käytöksellään ja lopulta pukeutumisellaan. Ericille hän on vain olosuhteiden kolhima uhri tai taistelun osapuoli.

Ericin havainto ja sitä kautta kieli muuttuvat sodan ja kokemuksen myötä viattomista kyynisiksi. Hän on epäluotettava kertoja, joka väistelee vaikeita aiheita mutta paljastaa ajatuksiaan sivulauseissa. Kertojana hän tulkitsee muiden tunteita itsevarmasti ja omaksi edukseen. Eric ei muista sisällissodan vaiheita tai taisteluita, mutta pystyy palauttamaan mieleensä Sophien kanssa käymänsä keskustelut. Ajallinen etäisyys tuo väliaikaista rauhaa, mutta Sophien arvoitus kiusaa vielä viisitoista vuotta myöhemminkin.

Kirja jatkaa myös ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
 
Kirja päättää minun osaltani laihaksi jääneen Vive la France -lukuhaasteen. Saldoksi jäi neljä kirjaa eli trikolorista jäi saamatta punainen raita. Aioin vielä lukea Henri Barbussea ja Victor Hugoa, mutta huomenna onkin jo lokakuu. Mihin tämä syksy oikein katoaa?

A Very Long Engagement

Sébastien Japrisot, A Very Long Engagement. Ranskankielisestä alkuteoksesta Un long dimanche de fiançailles (1991) englanniksi kääntänyt Linda Coverdale. Vintage (Random House), London, UK, 2003.

Ranskalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Sébastien Japrisot (1931-2003) julkaisi ensimmäisen romaaninsa 17-vuotiaana. Japrisot, oikealta nimeltään Jean-Baptiste Rossi, käänsi englanninkielistä kirjallisuutta ranskaksi, teki mainos- ja viestintätöitä ja kirjoitti palkintoja ansainneita rikosromaaneja. A Very Long Engagement muistuttaa rikosromaania, mutta murha ja kerronta eivät aivan noudata sen perinteitä.

Talvella 1917 Sommen taisteluissa viisi ranskalaista sotilasta kuljetetaan ei-kenenkään-maalle kädet sidottuina rangaistuksena itsensä tahallisesta vahingoittamisesta. Pelkureiden saksalaiseen kivääri- tai tykistötuleen pakottamisen oli tarkoitus antaa esimerkki ranskalaisille joukoille ja vahvistaa heidän moraaliaan sodassa, jossa sotilaat pelkäsivät omaa esikuntaansa enemmän kuin vihollista (ja usein hyvästä syystä). Yksi tuomituista on nuori kalastaja Manech, joka ehti kihlautua ennen sotaa.

Sota loppuu, mutta Manech ei palaa sodasta. Mathilde, hänen kihlattunsa, saa sekavan viimeisen kirjeen Manechilta, virallisen tiedon kaatuneesta ja myöhemmin yhteydenoton Sommessa paikalla olleelta kersantilta, joka kertoo tapahtumien todellisen kulun. Kersantin tarina herättää kuitenkin kysymyksiä, ja Mathilde alkaa selvittää vuoden 1917 tammikuun alun tapahtumia Bingo Crépusculen tai Bing au Crépusculen kaistalla. Mathilde alkaa etsiä silminnäkijöitä, mutta rekistereitä ei ole tarjolla, joten ihmisiä on vaikea löytää. Paikalla olleista sota tai tauti on niittänyt melkein kaikki. Mathilde taistelee kärsivällisesti aikaa, etäisyyttä ja omaa liikuntakyvyttömyyttään vastaan. Sota on kuitenkin jauhanut ihmishenkien mukana totuuden tai paremminkin synnyttänyt uuden, joka ei kyseenalaista jaettuja mitaleita tai ylennyksiä. Mathilden tutkimukset eivät ole harmittomia.

Ranska on sodan jälkeen henkisesti riekaleina. Kaikissa suvuissa on kaatuneita, ja entisillä taistelukentillä hautautuneet räjähtämättömät kranaatit heräävät pitämään muistoa yllä. Japrisot esittelee elämää keskiluokkaisen hyvinvoinnin alapuolella, missä moni suhde tai kohtalo on kaikkea muuta kuin tavanomainen. Miesten ollessa sodassa naiset ovat tulleet toimeen kuka mitenkin. Kontrasti hyväosaiseen Mathildeen on syvä. Hän rekonstruoi pala palalta vuosien takaisia tapahtumia talvisella rintamakaistaleella eikä kiinnitä mitään huomiota nykyhetkeen. Kun Eurooppa jo sulattelee kubismia, ekspressionismia ja käsitetaidetta, Mathilde tekee sarjan maalauksia, jotka pysäyttävät ajan tallentamalla kukkien ohimenevän väriloiston.

A Very Long Engagement käsittelee ensimmäistä maailmansotaa kertomusten kautta. Kerronta kulkee siis osin preesensissä, osin kirjeiden imperfektissä. Tapahtumat kulkevat Sommella tarinoina, joita Mathilden haastattelemat veteraanit kuvailevat vuolaasti. Hänen saamansa kirjeet kuvaavat kiemuraisia kohtaloita ennen sotaa ja sodan jälkeen. Palapeli vie lukijan mukanaan.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa ja vive la france -lukuhaasteissa.

Ristiretket

Régine Pernoud, Ristiretket silminnäkijäin ja muiden aikalaisten kuvaamina. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Croisades (1960) suomentanut Reino Hakamies. WSOY, Porvoo, 1965.

Ranskalainen Régine Pernoud (1909-1998) oli keskiajan historioitsija ja museokuraattori. Akateemisen työn ohessa hän kirjoitti myös laajemmalle yleisölle suunnattuja keskiaikaa käsitteleviä tietokirjoja, joista monet käsittelevät Jeanne d'Arcia. WSOY:n Historiakirjasto-sarjassa ilmestynyt Ristiretket on ainoa suomennettu teos. 

Johdannon ensimmäisessä, polveilevassa virkkeessä Pernoud irtisanoutuu historian "tuomaroinnista", jota ilmeni sodan jälkeen huolimatta tieteen piirissä vallinneesta selkeästä pyrkimyksestä objektiivisen tiedon tuottamiseen. 

Ristiretket ovat saaneet historiankirjoittajat esittämään mitä erilaisimpia arvostelmia ja niistä puheen ollen on erikoista panna merkille, kuin nykyaikana Historiasta on tullut moralisoiva ja kuinka harvat historiankirjoittajat ovat voineet vastustaa kiusausta ruveta tuomitsemaan tai käsittelemään sensorien tavoin kertomiaan tapahtumia.

Pernoud kokoaa kirjan alaotsikon lupaaman aikalaisnäkemyksen ristiretkistä kristittyjen ja muslimien kirjoittamista historiikeista, kirjeistä ja kronikoista. Hän kirjoittaa lainausten väliin vähän tulkintaa tyytyen liimaamaan kaksi tekstikatkelmaa toisiinsa niukoin taustoituksin. Kerronta ei nosta katsettaan montakaan kertaa lähteistä, minkä seurauksena narratiivi on katkelmallinen. Pernoud ei ihmeemmin arvioi lähteitä, niiden luotettavuutta tai niiden kirjoittajia. Ehkä lähteiden poiminnan eri osapuolilta (kristityt, muslimit, bysanttilaiset) on tarkoitus toimia jonkinlaisena objektiivisuuden takeena.

1000-luvun lopulla varhaiskeskiajan kulttuurin paikallisuus alkoi väistyä ja esim. paavien ote kirkoista vahvistua. Vuonna 1095 Paavi Urbanus II ilmoitti Jumalan tahtovan Jerusalemin vapauttamista. Pyhään sotaan osallistuminen pyhään sotaan kuittaisi synnit - nykyiset ja tulevat. Ristiretkiä pyhälle maalle tehtiinkin sitten kaikkiaan yhdeksän. Nimitys itsessään on myöhempää perua; aikalaiset puhuivat toivioretkistä tai -matkoista. Nykyisen Syyrian, Libanonin ja Israelin rannikolle syntyi nauhamainen jalansija, josta sitten tapeltiin pari sataa vuotta. Muun tappamisen ohessa ryöstettiin Konstantinopoli ja pari muuta kaupunkia. Vilpittömän idealismin ja uskonnollisen fanaattisuuden värittämään projektiin mahtui paitsi lyhytnäköistä politiikkaa, ehdottomuutta, väkivaltaa, petoksia ja ahneutta myös diplomatiaa, rauhan kausia ja molemminpuolista kulttuurivaihtoa.

Lopulta historiaa ei ole se, mitä tapahtui, vaan se, mitä joku sanoo tapahtuneen. Ristiretket on kokoelma useiden eri kirjoittajien teksteistä, joita Pernoud pelkästään sommittelee tarinaksi, ja se pysyy mielenkiintoisena, vaikkei se tarjoakaan tapahtumiin yleisnäkemystä. Aikalaisritareiden, -pappien, -kauppiaiden, -kuninkaiden, -kronikoitsijoiden ja -pyhiinvaeltajien kuvaus tapahtumien läheisyydestä on kuitenkin piristävää vaihtelua varovaiseen akateemiseen näkökulmaan. Ristiretket on siten maallikolle ihan mukavaa luettavaa. 

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa ja Vive la France -lukuhaasteissa.

Nana

Émile Zola, Nana. Ranskankielisestä alkuteoksesta Nana (1880) suomentanut Georgette Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 1984.

Ranskalainen kirjailija Émile Zola (1840-1902) oli tuottelias naturalistisen koulukunnan edustaja. Koulukuntana naturalismi versosi realismista: missä realismi pyrki esittämään asiat sellaisina, kuin ne olivat, naturalismi pyrki löytämään ja tuomaan esiin toiminnan vaikuttimet. Sen mukaan juuri sosiaaliset olosuhteet, perimä ja ympäristö olivat keskeisiä ihmisluonteen kehityksen kannalta.  Naturalismi etsi arkipäiväistä, uskottavaa todellisuutta toisin kuin esimerkiksi romantiikka tai surrealismi.

Nana on yhdeksäs ja luultavasti tunnetuin osa kaksikymmentäosaista Les Rougon-Macquart -romaanisarjaa, joka käsittelee kahden suvun jäsenten vaiheita Ranskan toisen keisarikunnan aikana 1800-luvun loppupuoliskolla. Zola tutki kokeellisen romaanisarjansa kautta elämän synkeämpiä alueita, erityisesti väkivallan, alkoholismin ja prostituution vaikutusta ihmiseen.

Kirjan päähenkilö Nana esittää pääosaa Théâtre des Variétésin loppuunmyydyssä musikaalissa Vaalea Venus. Hän ei osaa laulaa eikä oikein näytelläkään, mutta yleisö ihastuu hänen hersyvään nauruunsa ja jumalaisiin muotoihinsa. Nanalla on poika, ja hän kokeilee roolia äitinä ja jonkinlaisena puolisona, mutta parhaiten hän pärjää Venuksena, miehiä hulluuteen ajavana kauneuden jumalattarena, jonka pelkkä ulkomuoto on viettelevä lupaus. Varakkaat ja vähän varattomammatkin miehet kilpailevat hänen huomiostaan kylväen hänen jalkoihinsa kalliita lahjoja. Näyttelijättäret ovat vain pari askelmaa prostituoitujen yläpuolella, eivätkä asemansa puolesta eroa puolimaailmannaisista, jotka luovivat omien tarpeidensa, "ahneen miehuuden" vaatimusten ja sosiaalisen ympäristön odotusten välissä. Miehistä itsenäisen naisen uramahdollisuudet ovat pienet ja edellyttävät järjestystä ja säästäväisyyttä.

Zola kuljettaa tarinaansa teatterin lämpiöistä takahuoneisiin, jotka muodostavat tilan kahden teatterin, lavan ja kaupungin, välillä. Pukuhuoneissa vierailijat näkevät ihmisiä ja erityisesti naisia ilman kulttuurin tuottamia tai tarjoamia sermejä ja naamioita. Kokemattomat joutuvat haukkomaan henkeään.

Tultuaan portaiden juurelle kreivi tunsi taas polttavan tuulahduksen, joka laskeutui hänen kaulalleen, tämän naistuoksun, jota tulvi valoisista ja meluisista pukuhuoneista. Ja askel askeleelta hän kiihtyi ja huumaantumistaan huumantui ihojauheen myskintuoksusta ja pesuveden kirpeästä hajusta. [...] Kaksi naista juoksi kureliivisillään käytävän poikki; muuan kolmas, joka piteli paitaansa hampaillaan, näyttäytyi ja katosi. Sitten kuului naurua, toraa ja laulua, joka katkesi alkuunsa. Pitkin käytävää näkyi ovenraoista alastomia ruumiinosia, valkoista hipiää, paitoja; kaksi vallatonta tyttöä näytteli toisilleen syntymämerkkejään; eräs taas, aivan nuori, melkein lapsi, oli nostanut hameensa polviensa yläpuolelle ommellakseen housujaan; pukijattaret vetivät säädyllisyyden vuoksi verhot eteen nähdessään molemmat herrat. Tämä oli näytännön jälkeistä kiireistä valkoisen ja punaisen ihomaalin suurpesua, pukeutumista kaupunkiasuun, joka jälleen nosti ihojauheen pilviä ja lisäsi tympeää ovista ja ikkunoista leviävää hajua. Kolmannessa kerroksessa Muffat antautui siihen huumaan, joka oli vallannut hänet. Siellä oli naisstatistien huone; parikymmentä yhteensullottua naista, ylenmäärin saippuantuoksua ja lavendeliöljyä; melkein kuin yhteinen huone laitakaupungilla. Mennessään ohi hän kuuli suljetun oven sisäpuolelta hurjaa polskimista, oikean myrskyn persuvadissa, ja hän nousi ylimpään kerrokseen, jolloin hän rohkeni vilkaista avoimeksi jätetystä oviluukusta; huone oli tyhjä ja kaasunvalossa upeili unohdettu yöastia keskellä lattiaa sikinsokin heitettyjen hameiden joukossa. Täällä neljännessä kerroksessa oli tukehtua. Kaikki haihtumiseritteet, kaikki kuumat virrat kerääntyivät sinne; keltainen katto oli kuin noettu, yksinäinen lamppu paloi punertavana sen usvassa. Hänen täytyi hetkikseksi tarttua rautakaiteeseen, joka tuntui haalealta kuin ihmisen lämpö; hän sulki silmänsä ja imi syvin hengenvedoin naisen koko sukupuolen, jota hän ei vielä tuntenut ja joka ikään kuin iski häntä kasvoihin.
-- Mutta tulkaahan toki! huudahti Fauchery, joka oli kadonnut hetki sitten. Teitä tahdotaan tavata.

Nouseva porvaristo syrjäyttää perinteistä maa-aatelia ja kaupunki tapoja. Ihmisten ja sukujen kohtalot tekevät kaupungissa nopeita käänteitä, usein kohti huonompaa. Juorut ja "karkeat salaisuudet" ovat valuuttaa siinä missä rahakin, mutta lupaukset ja kunniasanat kärsivät inflaatiosta. Juhlia jatketaan aamuun asti. Miesten itsetuhoinen hulluus palaa loppuun, minkä jälkeen jumalten lähettämä hulluus vaihtuu toiseen, ja toinen keisarikunta lähenee loppuaan.

Zolan kerronta on vertaansa vailla. Sosiaalisten tilanteiden kuvauksessa hänellä on herkkyyttä; hän virittää henkilöiden suhteita taitavasti eleiden, sanotun ja tarkoitetun välisin jännittein. Ympäristön kuvaus täydentää henkilöiden mielentiloja. Naisten vaatteita kuvaillaan ohimennen paitsi milloin ne paljastavat lantion kaarta ja katsojan ajatuksia.

Luin kirjan ensimmäisen kohtauksen neljä kertaa ja tätä kirjoittaessani viidennen. Teatterijohtajan ja kriitikon keskustelu ennen esityksen alkua, Nanan nimeä hokeva sisään pakkautuva kuumeinen yleisö, rapistuva suuruutta tapaileva rakennus ja kaasulamppujen hohde herättävät kaikki odotuksia, joihin musikaali ja kirja vastaavat jäännöksettä.

Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli niitä kuin vanginvartija, mies jonka aivot räiskyivät mainosta, kyynikko, jolla oli santarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin kohteliasta.
   -- Teidän teatterinne..., hän aloitti mairittelevasti.
   Bordenave keskeytti hänet tyynen raa'asti niin kuin ainakin mies, joka pitää suorasta puheesta!
   -- Sanokaa minun porttolani.
   Fauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloisella tarttui aiottu kohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä johtajan äänensävyyn.

Ehkäpä löysin uuden lempikirjailijan.