Mikrobit ja ihminen

Arno Karlen, Mikrobit ja ihminen. Englanninkielisestä alkuteoksesta Man and Microbes (1995) suomentanut Marja Suominen. Julkaistu Iso-Britanniassa nimellä Plague's progress: A Social History of Man and Disease. Terra Cognita, Helsinki, 2000.

Tietokirjailija Arno Karlen on kirjoittanut muutaman lääketieteen historiaa suurelle yleisölle valaisevan teoksen. Mikrobit ja ihminen on historiaa lukeneelle maallikolle mielenkiintoinen toinen näkökulma ihmisen ja ympäristön kanssakäymiseen ja sen ongelmiin. Penisiliinin ja antibioottien kehittäminen suitsi isorokon, lavantaudin, koleran, paiseruton ja pitkälti tuberkuloosin. Niinpä sivilisaatiomme tuntuu pitävän tartuntatauteja voitettuina. Ikuisen elämän tiellä ovat enää karsinogeenit ja elintavoista johtuvat sairaudet! Kuitenkin 1950-luvun jälkeen uusia tauteja on löydetty tukuttain, ja, vaikka pandemioilta on suurelta osin vältytty (AIDS? Klamydia?), valvonnan pettäessä taudeilla on potentiaa tehdä tiukasti kytkeytyneessä ja ahtaisiin kaupunkeihin pakkautuneessa populaatiossa ikävää tuhoa.

Karlen arvelee, että tartuntataudit ovat olleet keskeinen osa elämää aina siitä lähtien, kun bakteerit onnistuivat muodostamaan ryppäitä, muodostamaan aminohappoja ja niistä proteiineja. On esitetty, että solujen mitokondriot, jotka vastaavat soluhengityksestä ja joilla on oma DNA:nsa, ovat alkujaan muinaisen infektion jäänteitä. Soluun tunkeutuneet bakteerit yhdistyivät isäntänsä kanssa, mistä seurasi symbioosi ja työnjako. Jos tarkastelutasoksi otetaan mikrobit, so. bakteerit, virukset, homeet, hiivat ja sen semmoiset, elämä itsessään näyttäytyy ihmisen kokemasta arjesta kovin erilaisena kilpailuna ja yhteistyönä, joissa infektio on yksi mekanismi muiden joukossa. Joistain vanhimmista kasvifossiileista on löydetty sieni-infektioita ja loisia. Mekanismi on siis vanha.

Ihminen on elinympäristönsä tuote. Aikana, jolloin ihminen keräili ja metsästi, ihmiset eivät juuri altistuneet taudeille, koska vieraiden eliöiden kanssa oltiin kohtuu vähän tekemisissä ja koska liikuttiin jatkuvasti. Taudit eivät kasvaneet epidemioiksi ohuen väestötiheyden vuoksi. Sitten kesytettiin koira ja vaihdettiin patogeenejä, sairautta aiheuttavia pieneliöitä. Karjan myötä tulivat parasiitit ja mm. tuberkuloosi. Jokainen eläin, jonka ihminen on ottanut lähelleen (kulttuurisessa mielessä), on tuonut muassaan omat pieneliönsä. Sitten maanviljelystä seurasi pysyvä asutus, populaation kasvu, kauppaa jätteitä ja rottia. Ympäristö muuttui, osin ihmisen ansiosta, jolloin mikrobien ja isäntien tasapaino järkkyy, ja mikrobeista tuli aggressiivisempia.

Karlen käy läpi vajaassa neljässä sadassa sivussa ihmiskunnan historian mikrobien näkökulmasta. Paiseruton tuottamat kärsimykset ja kuolema ovat traagisia, mutta hirvittäviä tauteja on muitakin. Onneksi niiden tartunnat ovat jääneet paikallisiksi. Toisaalta tämänhetkinen influenssa A(H1N1) -pandemia on osoittanut, miten nopeasti tiukkaan kytkeytyneessä maailmassa tartunnat leviävät.

Karlen ei rakentele mitenkään toiveikasta kuvaa, vaan ennustaa ikävää uuden vuosituhannen ensimmäistä vuosisataa. Mikrobien ja ihmisen kilpajuoksu kiristyy. Toki tartuntatautien seurantaan ja torjuntaan on kehitetty sekä teknologisia että sosiaalisia ratkaisuja, mutta ihmisen keksiliäisyys on älyllistä ja mikrobien geneettistä. Ehkäpä pitkän päälle ainoa tapa saada suoja tauteja vastaan on lajina kehittää vastustuskyky luonnonvalinnan kautta -- toivottavasti ei, koska se on kovin tyly. (Jos tarkastelee elämää kuitenkin mikrobien tasolla, ei voi kuin ihailla.)

Britain in the Middle Ages

Francis Pryor, Britain in the Middle Ages: An Archeological History. Harper Perennial, London, UK, 2006.

Francis Pryor on brittiläinen pronssi- ja rautakausiin erikoistunut arkeologi. Britain in the Middle Ages on tavallisuudesta poikkeava keskiajan historiaa koskeva teos, koska kirjoittajan näkökulma historiaan perustuu fyysisiin löytöihin, ei ihmisten keksimiin käsitteisiin. Pryor ei pidä esimerkiksi keskustelua keskiajan loppumisesta erityisen mielenkiintoisena, koska mikään 1500-luvun ilmiö ei tuottanut loppujen lopuksi uutta ja poikkeavaa siinä määrin, että merkittävän muutoksen voitaisiin katsoa aloittaneen uuden aikakauden. Itse asiassa hänen käsitteistössään esimoderni alkaa noin 600 jKr. Musta surma aloittaa parisataavuotisen siirtymän kohti myöhäistä modernia kautta. Näin ehkä vanhempaan historian kirjoitukseen verrattuna Pryor korostaa jatkuvuutta rajujen muutosten tai vallankumousten sijaan.

Pryor kuvaa anglosaksisen Britannian oloja ennen normannien tuloa. Tiestö, hallinto ja kauppa kukoistavat jo ennen Vilhelm Valloittajaa. Viikingitkin laimentuvat aikaa myöten ensimmäisten retkien verenhimoisista ryöstelijöistä maaomistukseen tähtääviksi siirtolaisiksi, jotka toki ottivat haltuunsa alueita, mutta he jäivät aloilleen antaen nimet monelle rannikon ja jokivarsien kylille. Kaupan myötä joidenkin keskusten asema vakiintui markkinapaikkana. "Orgaanisen" kehityksen ohella kaupunkeja perustettiin myös vakiinnuttamaan kuninkaan valta.

Mustaa surmaa Pryor pitää käännekohtana. Kun noin kolmasosa populaatiosta menehtyy vuonna 1348, hirvittävän inhimillisen trauman ohella työvoiman tarjonta heikkenee, ja rutto alkaa purkaa feudalismin (mitä se sitten onkin) perinteitä. Pryor nojaa Postanin tutkimustuloksiin korostaessaan Mustan surman yhteiskunnallista vaikutusta: sosiaalinen joustavuus, palkkatyö, rahatalous, markkinat, pääoma, jne. Tätä taustaa vasten teollistuminen ei näytä enää niin suurelta loikalta kuin ehkä perinteisesti on ajateltu. Itse asiassa Pryor viittaa viime aikaisiin tutkimuksiin, joissa Britannian keskiaikainen raudantuotanto ennen Mustaa surmaa toimi jo suurissa yksiköissä.

Pryorin kerrontaa on sujuvaa, mutta teksti poukkoilee kolmessa ajassa: keskiajassa, 1960-80 -luvuissa ja nykypäivässä. Juuri, kun kuvaus anglosaksein kaupasta tai ruton runtelemasta Lontoosta on kääntymässä mielenkiintoiseksi, Pryor hyppää 1900-luvun arkeologiaan, johonkin anekdoottiin kaivauksiin liittyen tai merkittävään arkeologiin (joka on sattumoisin Pryorin tuttava). Jos haluaa perehtyä Britannian keskiaikaan, tämä ei ole hyvä kirja. Jos haluaa perehtyä Britannian keskiajan arkeologiaan, tämä ei ole hyvä kirja. Britain in the Middle Ages on jossain määrin viihdyttävä kokoelma pronssiaikaan perehtyneen arkeologin kertomuksia ja näkemyksiä. Kirja tarjoaa perinteisestä oppikirjasta poikkeavan luennan tapahtumille, ja maalaa hyvin inhimillisen kuvan aikalaisista. Kirjassa on joitain valokuvia kaivauksista, löydöistä ja rakennuksista.

Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén, Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas, Turku, 2008.

Antti Nylén ei tyydy helppoon. Hän on katolinen läpimaallistuneessa ja pseudoluterilaisessa länsimaassa. Hän on kasvissyöjä lihaa palvovassa kulttuurissa. Hän on aivan oikein ymmärtänyt pukeutumisen naamioitumisen muotona, mutta maastoutumisen ja massaan sekoittumisen sijaan hän pukeutuu erottuakseen ikään kuin naamiaisissa. Hän on peloton feministinen vastalause normatiiviselle mieheydelle. Hän kieltäytyy, piirtää rajat ja on jotain mieltä. On suoranainen ihme, että hän on hengissä.

Nylén analysoi lihansyöntiä, eikä hän tyydy näpräämään pihvin ekologista kestämättömyyttä vaan rinnastaa sen raiskaukseen. Naisen ja eläimen liha on saman väkivaltaisen himon kohde, josta kieltäytyminen on epämiehekästä petturuutta. Lihansyönti on teollinen prosessi ja rituaali, jossa yhteisö varmistaa jäsentensä sitoutumisen ja yhteenkuuluvuuden. Feminismi on kieltäytymistä tästä perinteestä, eikä feministi voi siten syödä lihaa. Nylén lukee auki suomalaisen "kulttuuriväen" kirjaamia kokemuksia ja tuntemuksia liharuoista, ja jälki on terävää. Taiteilijat, papit ja toimittajat näyttäytyvät hyväuskoisina hölmöinä.

Nylén kirjoittaa myös Jumalasta, tyylistä, elokuvista, musiikista, kirjoista ja rappiosta. Morrissey on tekstissä kuin pyhimys, jonka tapaista paradoksia voisi tuskin mikään muu kulttuuri tai kulttuurin vaihe tuottaa. Naiseuden tai tyttöyden (erityisesti kettutyttöyden) Nylén esittää hieman epämuodikkaasti myyttisenä elämänvoimana. Tämä kuulostaa kornilta, mutta jos katselee laitumelta Länsiväylää pitkin kotiin palaavaa keskiluokkaa, myytti tarjoaa toiveen siitä, että jossain sykkii vielä elämä.

Esseet eivät pyri tuomaan julki kulttuurimme alamäkeä ja kestämättömyyttä luonnontieteellisen mallin kautta vaan sen sisältä. Nylén ei suostuttele eikä pyydä vaan tuomitsee. Kieli on tyylikästä ja kurinalaista. Kapean verkkojulkaisuotoksen perusteella näyttää siltä, että useat (oikeat) kriitikot arvostavat teosta teoksena mutta tuntevat tarpeelliseksi irtisanoutua Nylénin teeseistä ikään kuin niiden looginen teho olisi jotenkin rajattavissa pelkkään estetiikkaan. Kenties tällainen arvostelutuoteseloste on tapana, en tiedä.

The Last Oil Shock

David Strahan, The Last Oil Shock: A Survival Guide to the Imminent Extinction of Petroleum Man. John Murray Publishers, London, UK, 2007.

David Strahan on toimittaja, joka toimi pitkään BBC:n talousohjelmien parissa ja joka sittemmin kiinnostui energiasta. The Last Oil Shock on katsaus öljyn tuotannon tulevaisuuteen, ja, kuten nimikin antaa ymmärtää, edessä on öljykriisi, joka on oleva viimeinen. Kulutamme jokaista löytynyttä barrelia kohden noin kolme tai neljää vanhaa. Öljy on rajallinen fossiilinen resurssi, ja sen tuotanto maailmanlaajuisesti kääntyy pysyvään laskuun lähivuosina. Yli kuudenkymmenen tuottajamaan tuotanto on jo laskussa. On yllättävää ja traagista, miten vähän asiasta puhutaan julkisuudessa.

BBC:n toimittajana Strahan on päässyt haastattelemaan keskeisiä öljyalan päättäjiä. Hän on ollut läsnä konferensseissa ja keskustellut asiantuntijoiden kanssa eri puolilla maailmaa. Öljytuotannon huipun esittäminen sujuu sangen ansiokkaasti. Kyseessä ei ole teoria, koska esimerkiksi USA saavutti huipun aivan ennusteiden mukaan. Pidemmät ennusteet ovat täynnä epävarmuuksia, ja esimerkiksi öljykriiseistä seuranneet kulutuksen laskut saattavat heilautella alkuperäisiä arvioita. Persianlahdelta ei ole saatavissa luotettavaa dataa, mutta trendi on selvä. Ennustukset ovat olleet tähän asti väärässä, mutta öljy-yhtiöt eivät ole kertoneet, kuinka paljon.

Strahan käsittelee vaihtoehtoja ja taklaa tyypillisimpiä vasta-argumentteja. Varanto-tuotanto -suhde ei yleensä etukäteen heijastele ongelmaa. Markkinatkaan eivät hinnoittele ongelmaa, koska viralliset luvut (USGS, EIA) nojaavat mm. OPEC:in kyseenalaisiin arvioihin maidensa varannoista. ExxonMobil, Total ja alan palveluyhtiöt arvioivat, että tuotanto laskee noin 5% vuodessa. Tämä tarkoittaa, että uutta tuotantoa täytyy syntyä 4 milj. brl/päivä per vuosi, jotta tuotanto pysyisi ennallaan. Kun nyt uusien löytöjenkin määrä vähenee, alkaa puoliväli tuotettavissa öljyvarannoissa olla käsillä.

Strahan tarjoilee tupakka-askin kanteen tehtyjä laskelmia öljyn nykykulutuksen korvaamisesta vetytaloudella, jota pyörittäisi tuuli-, aurinko- tai ydinenergia. USA tarvitsisi puolimiljoonaa ropelia, 5000 neliökilometriä aurinkokennoja tai 400 Sizewell-B ydinreaktoria -- Britannian tarpeet täyttyisivät kymmenesosalla. Öljyn korvaaminen bioetanolilla vaatisi 320 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Jos öljynkulutus kasvaa EIA:n ennusteiden mukaisesti 30% vuoteen 2030 mennessä, tarvitaan vielä 100 miljoonaa hehtaaria lisää. Polttoainetta voi tehdä myös maakaasusta nesteyttämällä tai hiilestä Fischer-Tropsch -menetelmällä, kuten saksalaiset tekivät toisessa maailmansodassa. Maakaasua ei ole aivan tavattomasti enempää kuin öljyä, ja hiilen kohdalla ongelmana on päästöt. Sitten voidaan tehdä sähköautoja, ja ladata niitä ydinsähköllä, mutta siten potkitaan ongelmaa ainostaan hieman eteenpäin.

Strahan esittelee Robert Ayresin tulokset energian hyödyntämisen ja talouskasvun korrelaatiosta. Kun öljy kallistuu, kaikki tekeminen, liikkuminen, tuottaminen, kuljettaminen ja kuluttaminen kallistuu. Jos halpaa energiaa ei ole hyödynnettävissä, talous ei kasva, jolloin velkavetoinen talous rypistyy kasaan rahoitusmarkkoiden vaietessa. Jos talous ei kasva, velallinen ei pysty keskimäärin maksamaan velkaansa korkoineen, joten luottohanat sulkeutuvat. Öljyn hintapiikki aiheuttaisi myös pörssiromahduksen, ja tämä ennustushan on jo käynyt toteen. Hinta kiipesi rajusti 2007-2008, ja pörssit ovat sukeltaneet kaikkialla maailmassa rahoitusalan perässä keväästä 2008 mutta jyrkemmin syksystä 2008. Nyt hämmästellään, mitä tehdään kaikelle velalle. Tähän asti lasku on ojennettu veronmaksajalle.

Strahan päätyy pohtimaan myös vaikutuksia maatalouteen, joka on länsimaissa sangen riippuvainen fossiilisista polttoaineista. Noin 40% maailman maatalouden tuottamista proteiineista nojaa Haber-Bosch -menetelmään, jolla tuotetaan typpilannoitteita ja joka edellyttää maakaasua energian ja vedyn lähteekseen. Öljyn ja maakaasun hinnat seuraavat toisiaan, joten öljyn kallistuessa köyhät maat pystyvät tuskin puskuroimaan lannoitteiden hintoja. Hiiltä voidaan toki hyödyntää, mutta sillä on karmea ekologinen hinta. Lannoitteiden lisäksi viljely vaatii vettä, joka on raskasta liikuttaa. Onneksi vain 17% maailman pelloista on kasteltuja, mutta nämä kastellut hehtaarit tuottavat 40% ruoasta. Vettä pumpataan diesel-pumpuin, ja hintojen heilahdukset tuntuvat pienviljelijöiden budjetissa. Työkoneiden korvaaminen hevosilla vaatisi kolmasosan viljelyalasta laidunkäyttöön.

Suurilla länsimaisilla öljy-yhtiöillä on ongelmia korvata tuottamansa öljy uusilla varannoilla vuosi toisensa jälkeen. ExxonMobil onnistui siinä 2005, mutta vain korvaamalla osan tuotannosta butaanin ja propaanin nesteyttämisellä ja maakaasulla. Valtaosa jäljellä olevasta öljystä sijaitsee Lähi-Idässä, missä yhtiöiden on hieman vaikea tai mahdoton toimia. OPEC on kartelli, jolla ei ole insentiiviä avoimuuteen varantojensa suhteen. Strahan kertaa OPEC-maiden reserviarvioiden äkilliset nousut 1980-luvulla ilman vastaavia raportteja uusista löydöistä. Arviot ovat pysyneet ennallaan huolimatta 20-30 vuoden tuotannosta.

Strahan päätyy luonnostelemaan neuvoja ja ohjeita päättäjille: laaja kansalaisten tiedottaminen, moottoritie- ja lentokenttähankkeiden peruuttaminen, ajoneuvojen kulutusrajojen asettaminen (ja niiden mahdollinen jälkimarkkina), kerosiinin verottomuuden peruminen ja julkisen liikenteen tehostaminen. Hän esittää eri energiavaihtoehtojen kustannus- ja rahoitusrakenteita, ja kehottaa brittiläisiä päättäjiä vierailemaan Manner-Euroopassa. Strahan jakaa myös lohtua ja neuvoja tavallisille ihmisille, joita tulevaisuus kohtelee eri tavoin riippuen siitä, miten he tulevaisuuteen valmistautuvat.

Kirja on tähänastisista lukemistani peak oil -teoksista paras ja monipuolisin. Teksti on sidottu lähteisiin. Strahan ei pelkää pureutua monimutkaiseen ongelmaan, vaan pyrkii pureskelemaan ongelman sellaiseen muotoon, että lukija ymmärtää laskelmat ja osaa tehdä itse johtopäätökset.

Make a Scene

Jordan E. Rosenfeld, Make a Scene - Crafting a Powerful Story One Scene at a Time. Writer's Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2008.

Jordan E. Rosenfeld kirjoittaja, joka kirjoittaa kirjoittamislehtiin kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjoista. Make a Scene on opas kohtausten järjestämiseen ja rakentamiseen tarinan tuottamiseksi. Vaikka päämäärä on kirjan kirjoittaminen, Rosenfeldin katse pysyy kohtauksissa.

Kirjassa on neljä osaa, joissa on yhteensä 26 lukua. Ensimmäinen osa käsittelee kolmessakymmenessä sivussa kohtauksen rakennetta, alkua, keskikohtaa ja loppua. Rosenfield kuvailee tapoja polkaista kohtaus käyntiin, ylläpitää lukijan kiinnostusta ja kohtauksen päättämistä. Toisessa osassa kuvaillaan kohtauksen ja tarinan suhdetta, miten ympäristö tuodaan luontevasti kohtaukseen mukaan, hahmojen motivaatiot ja kehittyminen toimivat peräkkäisissä kohtauksissa, miten juonta ja jännitetteitä rakennetaan kohtausten kautta. Kirjan kolmas osa luettelee erilaisia kohtaustyyppejä, joita alku- ja loppukohtauksen lisäksi Rosenfeld tunnistaa kahdeksan erilaista. Kuhunkin tyyppiin kiinnitetään suosituksia, joita kohtauksen pitäisi noudattaa. Neljäs osa sisältää sekalaisen joukon lukuja kertojan näkökulmasta sivuhenkilöihin ja käsikirjoituksen työstämiseen.

Kirjan osat koostuvat lyhyistä otsikoiduista luvuista, aliluvuista ja kappaleista. Kirja muistuttaa manuaalia, joskaan sen sisältö ei tarjoa mitään suurta viisautta tai vahvaa lähdemateriaalia kirjoittamiseen. Kirja saattaa auttaa pilkkomaan tarina kohtauksiksi, liimaamaan kohtaukset peräkkäisiksi ketjuiksi ja ymmärtämään erilaisten kohtausten rakenne ja toiminta. Joissain tapauksissa tämä voi olla hyvä asia. Teksti on helppolukuista, koska asiaa on laihalti.

CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia

Tim Weiner, CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia. Alkuteoksesta Legacy of Ashes: The history of CIA (2007) kääntänyt Mika Tiirinen. Otava, Keuruu, 2008.

Yhdysvaltalainen Tim Weiner on toiminut New York Times -lehden toimittajana vuodesta 1993. Hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto vuonna 1988 Pentagonin ja CIA:n salaisen rahaliikenteen raportoinnista ja vuonna 2007 National Book Award -palkinto CIA:n historiateoksesta, jonka Otava on kustantanut suomeksi kohtuu pian alkuteoksen julkaisun jälkeen. Vaikka näiden poleemisten aiheiden luulisi olevan hyvässä myötätuulessa epäonnistuneen ulkopolitiikan jälkeen, ovat ne sitä journalismia, joka on demokratian toiminnan yksi perusedellytys.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA perustettiin toisen maailmansodan jälkeen kahta tarkoitusta varten: ensiksikin keräämään ja analysoimaan tarpeellinen tiedustelutieto ja toiseksi organisoimaan tai tekemään hämäriä operaatioita Yhdysvaltain etujen ajamiseksi maan rajojen ulkopuolella. Ensimmäisen parinkymmenen vuoden ajan CIA:n keskeisiä virkoja miehittävät toisen maailmansodan reippaat veteraanit, joiden toiminnan painopiste palvelee ensisijaisesti jälkimmäistä tarkoitusta. Aseita, rahaa, vakoojia ja vallankumouksellisia pudotetaan rautaesiripun taakse ja Kiinaan, mutta kaikki jäävät kiinni ja ammutaan. Poliittisia salamurhia ja vallankumouksia saadaan toki aikaan, mutta niiden tarjoamat lyhyen tähtäimen voitot tulevat pitkällä tähtäimellä hyvin kalliiksi (Iran, Vietnam, Irak, Afganistan, Guatemala, Nicaragua, Libanon, Kreikka, Chile).

Tiedustelutoiminta ulotettiin myös omiin kansalaisiin "kansallisen turvallisuuden nimissä". Kansalaisten posteja oli luettu jo 1950-luvulla, mutta Vietnamin sodan aikaan CIA soluttautui rauhanliikkeeseen, kuunteli ja varjosti aktivisteja. Presidentti Nixonin aikana tiedustelutoiminta politisoitui, ja tiedustelutuloksia alettiin muuttaa vallitsevan politiikan mukaisiksi.

Weinerin esitys nojaa julkisiksi tulleisiin CIA:n dokumentteihin ja haastatteluihin, ja tulos muistuttaa parodiaa. CIA:n historia vaikuttaa epäuskottavalta, koska CIA tuntuu olevan tietämätön, väärässä tai myöhässä kaikkien merkittävien poliittisten tapahtumien osalta. Miten mikään organisaatio voi olla toistuvasti niin täysin väärässä? Ongelmat olivat toki tiedossa jo Eisenhowerin aikana, mutta yksikään presidentti tai johtaja ei onnistunut korjaamaan niitä. Yllättävää ei ole CIA:n sotkeutuminen lähes kaikkiin kriiseihin sodan jälkeen, vaan kategorinen kyvyttömyys. Ilmeisesti CIA oli oman ideologiansa vanki: sillä oli kuva maailmasta ja erityisesti Neuvostoliitosta, ja tiedot, jotka eivät sopineet tähän kuvaan, haudattiin. Kylmän sodan maailmassa CIA:lla on hyvin paljon rahaa, eikä suuri budjetti ole missään tai koskaan lisännyt järjen käyttöä. Niinpä päätöksiä tehdään pelkkien oletusten tai vahvistamattomien tietojen pohjalta. Oma tiedustelu on heikkoa. Muun maailman tiedustelupalvelut harhauttavat kieliä, paikallista politiikkaa ja tiedustelutoimintaa heikosti taitavia amerikkalaisia väärällä tiedolla ja kaksoisagenteilla. Vuonna 1979 iranilaiset vallankumoukselliset ovat suorastaan loukkaantuneita maahan lähetetystä historiaa ja kieltä osaamattomasta nuoresta johtajasta, jonka he ottavat panttivangiksi.

Siellä täällä johtajien kommenteissa ja raporteissa vilahtaa sisäisen demokratian ja ulkoisen imperialismin yhteensovittamisen ongelma. Valehteluun, petokseen ja väkivaltaan perustuva tiedustelupalvelu ei toimi oman maansa ihanteiden mukaisesti. Kansan (tai edustajiston) valitsemia johtajia (Arbenz, Mosaddeq, Allende) syrjäytetään eri puolilla maailmaa, mikä tarkoittaisi, että demokratia ei sinänsä ole päämäärä. Ongelma ei ole tietenkään pelkästään tiedustelupalvelun vaan suurvallan ylipäätään. CIA:n rikokset ovat kuitenkin erinomaisen räikeitä suhteessa arvoihin, joiden puitteissa se esiintyy ja toimii.

Weinerin kirjassa on lähdeviitteitä yli 100 sivua. Ne eivät poista epäuskoa, joka syntyy tiedustelutoiminnan jatkuvasta epäonnistumisesta. Erityisesti vuosisadan merkittävät tapahtumat - Neuvostoliiton sortuminen, Unkarin kansannousu, Berliinin muurin murtuminen, Intian ydinkoe, Afganistanin sota, Iranin vallankumous - jäivät CIA:n tutkan ulkopuolelle tai niistä esitettiin aivan väärä ennuste. Onnistumisia on vähän ja harvassa. Mieleen tulee Ruotsin valtiohoitajan Axel Oxenstiernan sanat: "Poikani, etkö sitten tiedä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan?" Jos kirjan tiedot pitävät paikkansa, historiankirjoitus ei tule olemaan lempeä amerikkalaista suurvaltaa kohtaan. Ilkeyttä ja poliittista kähmintää on ollut aina, mutta tämän mittaluokan kyvyttömyys ymmärtää maailmaa on vailla vertailukohtaa.

On directing film

David Mamet, On directing film. Faber & Faber, Lontoo, UK, 1991.

David Mamet on yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Käsikirjoituksista lienee tunnetuimmat Lahjomattomat, Postimies soittaa aina kahdesti ja Ratkaisun hetki (The Verdict).

On directing film on lyhyistä esseistä ja luennoista koottu pamfletti elokuvan ohjaamisesta. Mamet riisuu ohjaamisen ja elokuvan tekemisen yksinkertaiseen kuvalliseen tarinankerrontaan, joka toimii leikkauksen varassa ennemmin kuin dialogin. Näyttelijältä riittää useimmiten ihan fyysinen perussuoritus; kävelyä tai toimintaa ei tarvitse "tulkita". Sokraattiseen dialogimuotoon kirjoitetut luentosessiot ovat herkkua. Leikkauksen kautta tapahtuva kerronta pätee myös sarjakuviin.