Mikrobit ja ihminen

Arno Karlen, Mikrobit ja ihminen. Englanninkielisestä alkuteoksesta Man and Microbes (1995) suomentanut Marja Suominen. Julkaistu Iso-Britanniassa nimellä Plague's progress: A Social History of Man and Disease. Terra Cognita, Helsinki, 2000.

Tietokirjailija Arno Karlen on kirjoittanut muutaman lääketieteen historiaa suurelle yleisölle valaisevan teoksen. Mikrobit ja ihminen on historiaa lukeneelle maallikolle mielenkiintoinen toinen näkökulma ihmisen ja ympäristön kanssakäymiseen ja sen ongelmiin. Penisiliinin ja antibioottien kehittäminen suitsi isorokon, lavantaudin, koleran, paiseruton ja pitkälti tuberkuloosin. Niinpä sivilisaatiomme tuntuu pitävän tartuntatauteja voitettuina. Ikuisen elämän tiellä ovat enää karsinogeenit ja elintavoista johtuvat sairaudet! Kuitenkin 1950-luvun jälkeen uusia tauteja on löydetty tukuttain, ja, vaikka pandemioilta on suurelta osin vältytty (AIDS? Klamydia?), valvonnan pettäessä taudeilla on potentiaa tehdä tiukasti kytkeytyneessä ja ahtaisiin kaupunkeihin pakkautuneessa populaatiossa ikävää tuhoa.

Karlen arvelee, että tartuntataudit ovat olleet keskeinen osa elämää aina siitä lähtien, kun bakteerit onnistuivat muodostamaan ryppäitä, muodostamaan aminohappoja ja niistä proteiineja. On esitetty, että solujen mitokondriot, jotka vastaavat soluhengityksestä ja joilla on oma DNA:nsa, ovat alkujaan muinaisen infektion jäänteitä. Soluun tunkeutuneet bakteerit yhdistyivät isäntänsä kanssa, mistä seurasi symbioosi ja työnjako. Jos tarkastelutasoksi otetaan mikrobit, so. bakteerit, virukset, homeet, hiivat ja sen semmoiset, elämä itsessään näyttäytyy ihmisen kokemasta arjesta kovin erilaisena kilpailuna ja yhteistyönä, joissa infektio on yksi mekanismi muiden joukossa. Joistain vanhimmista kasvifossiileista on löydetty sieni-infektioita ja loisia. Mekanismi on siis vanha.

Ihminen on elinympäristönsä tuote. Aikana, jolloin ihminen keräili ja metsästi, ihmiset eivät juuri altistuneet taudeille, koska vieraiden eliöiden kanssa oltiin kohtuu vähän tekemisissä ja koska liikuttiin jatkuvasti. Taudit eivät kasvaneet epidemioiksi ohuen väestötiheyden vuoksi. Sitten kesytettiin koira ja vaihdettiin patogeenejä, sairautta aiheuttavia pieneliöitä. Karjan myötä tulivat parasiitit ja mm. tuberkuloosi. Jokainen eläin, jonka ihminen on ottanut lähelleen (kulttuurisessa mielessä), on tuonut muassaan omat pieneliönsä. Sitten maanviljelystä seurasi pysyvä asutus, populaation kasvu, kauppaa jätteitä ja rottia. Ympäristö muuttui, osin ihmisen ansiosta, jolloin mikrobien ja isäntien tasapaino järkkyy, ja mikrobeista tuli aggressiivisempia.

Karlen käy läpi vajaassa neljässä sadassa sivussa ihmiskunnan historian mikrobien näkökulmasta. Paiseruton tuottamat kärsimykset ja kuolema ovat traagisia, mutta hirvittäviä tauteja on muitakin. Onneksi niiden tartunnat ovat jääneet paikallisiksi. Toisaalta tämänhetkinen influenssa A(H1N1) -pandemia on osoittanut, miten nopeasti tiukkaan kytkeytyneessä maailmassa tartunnat leviävät.

Karlen ei rakentele mitenkään toiveikasta kuvaa, vaan ennustaa ikävää uuden vuosituhannen ensimmäistä vuosisataa. Mikrobien ja ihmisen kilpajuoksu kiristyy. Toki tartuntatautien seurantaan ja torjuntaan on kehitetty sekä teknologisia että sosiaalisia ratkaisuja, mutta ihmisen keksiliäisyys on älyllistä ja mikrobien geneettistä. Ehkäpä pitkän päälle ainoa tapa saada suoja tauteja vastaan on lajina kehittää vastustuskyky luonnonvalinnan kautta -- toivottavasti ei, koska se on kovin tyly. (Jos tarkastelee elämää kuitenkin mikrobien tasolla, ei voi kuin ihailla.)