Kertomus sokeudesta

José Saramago, Kertomus sokeudesta. Portugalinkielisestä alkuteoksesta Ensaio sobre a Cegueira (1995) suomentanut Erkki Kirjalainen (1997). Tammi, Hämeenlinna, 2007.

Portugalilainen José Saramago (1922-2010) opiskeli ammattikoulussa, työskenteli mm. automekaanikkona, kääntäjänä, toimittajana, vakuutusvirkailijana ja kirjallisuuskriitikkona. Iltaisin hän kirjoitti. Hänen esikoisteoksensa julkaistiin jo vuonna 1947, mutta kuuluisuuteen hän nousi vasta kuusikymppisenä vuonna 1982. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1998.

Kertomus sokeudesta kertoo epidemian tavoin leviävästä sokeudesta; ihmiset menettävät näkönsä ilman mitään ulkoista vammaa. Yksi ensimmäisistä sairastuneista on silmälääkäri. Tartuntojen määrä kasvaa nopeasti. Hallitus päättää eristää sairastuneet, ja lääkäri joutuu karanteeniin yhdessä vaimonsa kanssa. Noin 300 sairastunutta sijoitetaan vanhaan aidattuun mielisairaalaan. Ensimmäisten sairastuneiden kesken kehittyy luottamuksen piiri, mutta yhteisön kasvaessa sosiaalinen kontrolli murenee. Hygienia ja häpeän tunne katoavat. Ainoa, joka ei sokeudu muiden tavoin, on silmälääkärin vaimo. Hänen kauttaan nähdään sairastuneiden kompastelu, vajoaminen ja raakuudet. Miten säilyttää ihmisyytensä? Keitä pitäisi auttaa?

Kirjassa ei ole erisnimiä eikä henkilöitä kuvailla tai kehitellä, vaan satujen tapaan tapahtumapaikka on mikä tahansa kaupunki ja tarinan henkilöt ovat keitä tahansa lääkäreitä, vaimoja, vanhoja miehiä, pikku poikia ja nuoria naisia. Saramago ketjuttaa lauseita peräkkäin käyttämättä montakaan pistettä, ja kerronta ikään kuin valuu pitkinä, sivun mittaisina virkkeinä. Dialogi kulkee samaan tapaan ilman pisteitä ja johtolauseita; vain iso alkukirjain paljastaa puhujan vaihtumisen toiseen.

Kertomus sokeudesta on ihan viehättävä dystopia, sokeuden ja näkemisen symboliikka on paksua, mutta kiehtovasta asetelmasta huolimatta itse tarina kompastelee. Reaktiot ja toiminta tuntuivat monin paikoin epäuskottavilta, eikä kerronnan tyylikeinot oikein imaisseet mukaansa.

Captain Corelli's Mandolin

Louis de Bernières, Captain Corelli's Mandolin (1994). Vintage Books, London, UK, 1998.

Brittiläinen Louis de Bernières opiskeli filosofiaa ja teki monenlaista tointa ennen täysipäiväistä kirjailijan uraansa. 1990-luvun alussa hän julkaisi nopeaan tahtiin neljä romaania, joista viimeinen, Captain Corelli's Mandolin, osoittautui läpimurtoteokseksi. Kirjasta on tehty elokuva, jota kirjailija ei ole suuresti ylistänyt.

Tarina sijoittuu Kefalonian saarelle Kreikan länsirannikolle. Iannis on vanha lääkäri, jolla on kaunis, teräväpäinen ja -kielinen tytär Pelagia. Iannis yrittää kirjoittaa Kefalonian historiaa; saari on ollut monen valtakunnan alaisuudessa, vaikka sillä ei ole tarjota kuin ikivanhojen oliivipuiden hedelmiä ja saarta ympäröivien vesien kalaa. Puut ovat tuhannen vuotta vanhoja, ja maan uumenissa lepää kiviä ja multaa kreikan myyttiseltä ajalta. Saaren sijainti on kuitenkin "strateginen" ja niin italialaiset ja saksalaiset sotilaat miehittävät sen toisen maailmansodan aikana. Kreikka myytteineen, merineen ja kirkkaine taivaineen muuttaa vierailijoita.

Tarinaa rytmittää kolme jyrähdystä, joista jokaisella on uhrinsa. Ensimmäinen tulee kefalialaisen sirkusvoimailijan kanuunasta. Sen ampuma metalliromu haavoittaa nuorta kalastajaa, joka päätyy Iannisin ja tämän tyttären hoitoon. Sitten tulee sota. Mussolini keksii rakentaa imperiumia ja valloittaa Kreikan muinaisen Rooman tapaan, mutta kreikkalaisten vastarinta on tehokasta. Vasta pohjoisesta vyöryvien saksalaisten voimin Kreikka taipuu akselivaltojen ikeeseen. Italialaiset miehitysjoukot sijoittavat sekopäisen muusikon, kapteeni Antonio Corellin tohtori Iannisin taloon.

Italians always act without thinking, it's the glory and the downfall of your civilisation. A German plans a month in advance what his bowel movements will be at Easter, and the British plan everything in retrospect, so it always looks as though everything occurred as they intended. The French plan everything whilst appearing to be having a party, and the Spanish..., well, God knows. Anyway, Pelagia is Greek, that's my point.

Toinen jyrähdys tulee vanhasta rannalle ajautuneesta merimiinasta, jonka Corelli räjäyttää raivaustarkoituksessa. Corelli ja tämän miehet eivät tunnu ottavan sotaa kovin tosissaan, vaan laulavat kuorona kohtauksia oopperoista ja pelaavat jalkapalloa. Euroopan sota ulottaa kuitenkin vaikutuksensa myös syrjäiselle saarelle. Kun Mussolini kaatuu ja Italia vaihtaa puolta, italialaisten ja saksalaisten sotilaiden verinen välienselvittely on väistämätön.

Kolmas jyrähdys tulee vuonna 1953, kun maanjäristys tuhoaa vanhat rakennukset ja kylät. Syntyneeseen tilaan lainehtii moderni elämä muassaan sähköt, juokseva vesi, turistit ja kiihtyvä talous. Kefalonia muuttuu lopullisesti.

Captain Corelli's Mandolin on sodan riepottelema rakkaustarina. De Bernièresin kerronta on lämmintä ja ajoittain hyvin hauskaa. Se ei kuitenkaan peitä kahden suuren ideologian, fasismin ja kommunismin, aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä. Niiden synnyttämä väkivalta repii lupaukset, ystävyyden ja perheet palasiksi. Sota vaatii hintansa, eivätkä kuivin jaloin selviä nekään, jotka osallistuvat siihen tieten tahtoen, riemusta tai vihasta.

Tämä kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Sydänmaa

Juha Seppälä, Sydänmaa (1994). WSOY, Juva, 2000.

Seppälän pieni ja pirstaleinen romaani kertoo yhden suvun vaiheista kuudessa polvessa. Kauas korpeen Jussi rakentaa torpan hänelle ja Minnalle. Pariskunnan välille ei kehity varsinaista ihmissuhdetta, ja kun kuherruskuukausi on ohi, arki metsien keskellä on painostava. Heidän tyttärensä Hilma löytää Hermannin, joka taistelee perintöosastaan ja rakentaa toisen torpan. Yksi polvi kohtaa sisällissodan, toinen maailmansodan, sitä seuraava pitkän vanhuuden. Vesa elää tyttärensä yksinhuoltajana pienen lehden kulttuuritoimittajana lamavuosien Suomessa. Monin osin kaikkien elämää hallitsee sama, muuttumaton muotti.

Talo oli saatu viidessätoista vuodessa maksetuksi, mutta se oli merkinnyt uhrauksia, väsymystä, riitelyä, vanhoilla kengillä rahjustamista vielä yhden talven yli, ostettavien appelsiinien laskemista.

Ihmiset menevät yhteen nuorena ensimmäisestä katseesta. Yksi valinta sulkee pois monta muuta. Vuodet kuluvat rakentamisessa, työssä, velvollisuuksien parissa. Paljas arki, rutiinien ja rituaalien ilmeetön ketju ei toiselle maistu. Sitä voi paeta vieraisiin suhteisiin tai alkoholiin, mutta ihmiselämä paljastuu sittenkin masentavissa määrin toistoksi. Aika jauhaa yksilöllisyyden, unelmat ja onnen hiekaksi.

Sydänmaa on pieni romaani, jonka katkelmat kattavat pitkän ajan. Päähenkilöitä olekaan ihmiset vaan se, mikä heidän kohtaloitaan yhdistää. Katkelmallisuus tekee kirjasta vaikean seurattavan; aina ei tiedä kenestä on kyse. Tämä on varmasti tarkoituksellista, koska Seppälä ei syötä koskaan suoraan lapaan. Silloin pitää selata hieman taaksepäin ja lukea uudestaan.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. Saksankielisestä alkuteoksesta Im Westen nichts neues (1929) suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1975.

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) taisteli ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Sodan jälkeen hän valmistui opettajaksi ja teki sekalaista toimisto- ja  kirjoitustointa. Kymmenisen vuotta sodan jälkeen hän kirjoitti tarinan nuoresta Paul Bäumeristä, joka värväytyy luokanvalvojansa suosituksesta mukaan sotaan heti sen alettua. Länsirintamalta ei mitään uutta julkaistiin aluksi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1928. Seuraavana vuonna, kustantajan suureksi yllätykseksi, kirja myi hyvin, vaikka sodasta oli ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta. Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 kirja päätyi roviolle ensimmäisten joukossa.

Länsirintamalta ei mitään uutta kieltämättä esittää saksalaisten sotaponnistelut huonossa valossa. Paul Bäumer on kaksikymppinen lukiolainen, joka tempautuu mukaan sotainnostukseen muiden luokkakavereidensa tapaan. Sota ei ole kuitenkaan aivan sitä, miksi sitä luultiin. Se kääntää kaiken päälaelleen. Yksityisyyttä ei ole, joten yksityiset toimet muuttuvat julkisiksi. Kuolema arkipäiväistyy ja tappaminen muuttuu eläimelliseksi leikiksi tai kilpailuksi. Vanha järjestys keikahtaa, opettaja päätyy oppilaansa alaiseksi. Haavoittuneet olisi armeliaampaa ampua saman tien. Remarquen tarina irtoaa porvarillisista hyveistä heti parilla ensimmäisellä sivulla.

Lepovuorossa voi poltella tupakkaa, katsella kaukaisia tähystyspalloja ja räjähtelevien ilmatorjunta-ammusten savupilviä. Rintama on toinen todellisuus. Kuolema ja eloton maisema puristavat sotilaiden horisontin nykyhetkeen ja riisuvat arvot, toiveet ja muistot. "Kuluuko viikkoja, kuukausia vai vuosia? Ei, ainoastaan päiviä." Kuitenkin lehdet ovat pudonneet puista, kun he palaavat seuraavan kerran linjojen taakse.

Oman tykistön putket ovat kuluneet, ja ammukset lentävät toistuvasti omiin asemiin. Ei-kenenkään-maalta kuuluu kuolevien huutoja. Pimeyden turvin lähdetään etsimään, mutta usein turhaan. Kranaatteihin, kaasuhyökkäyksiin, liikkumiseen ja elämiseen liittyviä vaaroja ei ehditä opettaa, ja niin täydennysmiehinä tuotuja alokkaita kaatuu kuin heinää. Huhuja, epätietoisuutta.

Loma tuottaa tuskaa. Se siirtää sotilaan ajassa taaksepäin ja tekee veteraanista jälleen pojan. Suojaava nihilismi halkeilee. Sukulaisten ja tuttavien käsitykset sodasta ovat propagandan värittämiä, eikä rintaman olosuhteista, tappamisesta tai kuolemisesta voi puhua kuin fraasein. Omaisten suru tuntuu mielettömältä.

En kerro hänelle ikinä totuutta; ennen hän saisi silpoa minut palasiksi. Säälin häntä, mutta hän tuntuu minusta myös hieman tyhmältä. Pitäähän hänen lopultakin jo rauhoittua; Kemmerich pysyy kuolleena, tiesipä tämän äiti tai ei, millä tavoin hänen poikansa kuoli. Kun on nähnyt paljon kaatuneita, ei voi enää oikein käsittää noin suurta tuskaa yhden ainoan kaatuneen takia.

Remarquen romaani on kohtalaisen lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Kerronta kulkee preesensissä ikään kuin tapahtumat tapahtuisivat juuri nyt. Taistelukentän kuvaus on lohdutonta, sota raakaa ja turhaa. Paul harhailee nihilismin ja epätoivon välisellä kaistaleella. Vain ystävien seurassa sodan tapahtumat painuvat tietoisuuden pohjalle kuin kivet.

Kirja jatkaa Ihminen sodassa -luku-urukkaa.

Murtuneet mielet

Ville Kivimäki, Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY, Helsinki, 2013.

Luultavasti sodat ovat aiheuttaneet osallistujilleen psyykkisiä ongelmia aina ja kaikkina aikoina, mutta järjettömän tappamisen aivan uuteen mittakaavaan vienyt ensimmäinen maailmansota alkoi tuottaa runsaasti uudenlaisia, henkisiä vammoja. Kuten G. J. Meyer ensimmäistä maailman sotaa käsittelevässä kirjassaan toteaa, perinteisesti armeijat ovat jakaneet sotilaat neljään luokkaan: taistelukuntoiset, haavoittuneet, kuolleet ja pelkurit. Koska sekavassa tilassa tärisevät ihmisrauniot eivät olleet taistelukuntoisia, fyysisesti haavoittuneita tai kuolleita, he olivat armeijan näkökulmasta pelkureita. Vähitellen psykiatrit alkoivat kiinnostua asiasta, mutta "sotaneuroosin" (engl. shell shock) diagnosointi ja hoito kehittyivät hitaasti. Vaikka psykiatria pystyy nykyään diagnosoimaan oireet, pelkurin leima elää edelleen.

Ville Kivimäen Murtuneet mielet on Finlandia-palkittu tietokirja. Historian laitokselle tehdyn väitöskirjan pohjalta rakennettu teos tutkii sotilaiden psyykkisten ongelmien esiintymistä, diagnosointia, hoitoa ja asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikana. Kansipaperit paljastavat kannen suunnittelun nojaavan Martti Nykäsen suunnittelemaan Tuntemattoman sotilaan kanteen, mutta tällä kertaa sotilas on kääntynyt katsojaan päin (kivääri on oikealla olkapäällä).

Suomi oli valmistautumaton talvisotaan monin tavoin, ja yksi tapa oli psykiatrinen hoito. Sodan alussa hoitopaikkoja ei käytännössä ollut. Taisteluiden myötä takalinjoihin alkoi valua "tärähtäneitä" sotilaita, joilla ei ollut selkeitä fyysisiä vammoja, mutta jotka oirehtivat kuitenkin monin tavoin: olivat esimerkiksi hermostuneita, väsyneitä, itkivät, eivät pystyneet nukkumaan, potivat vatsavaivoja, hengitysvaikeuksia, ahdistusta, kokivat kontrolloimatonta kauhua, menettivät tajuntansa tai raajojensa kontrollin, vaipuivat apatiaan tai itsetuhoon, saivat kouristuksia, harhoja tai näkivät hallusinaatioita. Sivu mennen sanoen, David Finkel kuvailee osin samantyyppisiä oireita Irakissa palvelevissa amerikkalaissotilaissa, jotka sotivat ilman selkeää vihollista ja jotka "partioivat" eli ajelevat ympäriinsä panssaroimattomissa ajoneuvoissa tienvarsipommien maalitauluina, ja samanlaista sodanjohdon haluttomuutta tunnustaa oireiden merkitystä.

Sotapsykiatriaan erikoistuneita hoitopaikkoja perustettiin nopeasti, mutta diagnosointi ja hoidot olivat vaihtelevia aina sodan loppuun asti. Lääkärit eivät pitäneet psyykkisiä ongelmia sodasta tai taistelusta vaan yksilön ominaisuuksista, kuten perimästä, johtuvina. Miksi? En tiedä, ehkä taustalla on fyysisen ja henkisen välinen vaikea filosofinen kuilu, jonka takia on vaikea selittää, miten fyysinen kokemus, joka ei suoraan vahingoita kehoa, tuottaisi vahingon mieleen. Traumaperäinen stressihäiriö tunnistettiin vasta Vietnamin sodan aikoihin.

Perinteidensä mukaisesti armeija käsitteli yksittäistapaukset koko armeijan näkökulmasta. Psyykkisistä ongelmista pelättiin syntyvän aukko, jonka läpi sotilaat vuotaisivat pois taisteluista. Suomalainen sotapsykiatria olikin Kivimäen mukaan "armeijaa palvelevaa lääketieteellistä pragmatismia, jota sävytti kansallis-porvarillinen mutta kuitenkin demokraattinen konservatismi". Vaikka sotien aikaan armeijan käyttöön valjastettiin kaikki mahdollinen, kaikkia saksalaisen totalitarismin valtuuksia ei omaksuttu tai kokeiltu (vaikka halukkaita olisi ollut).

Kivimäki kerää tapauskertomuksista piirteitä, jotka altistivat psyykkisille ongelmille. Pitkä taistelustressi, vihollisen rumputuli, läheltä piti -tilanteet ja epäselvät strategiset tavoitteet aiheuttivat ongelmia. Sotilaat, joiden lapsuus oli rikkonainen ja jotka eivät tehtävänsä takia (lääkintämies, kantaja, keittäjä) kuuluneet tai jotka eivät sosiaalisten taitojensa puolesta päässeet osaksi vertaisryhmiä, olivat alttiita ongelmille. Samoin täydennysmiehinä vaikeisiin paikkoihin heitetyt ja ylipäätään iäkkäämmät, perheelliset miehet olivat alttiita. Kääntäen, oireista itsekseen tai vertaisryhmän avulla selvisivät ne, jotka pystyivät omaksumaan sotilasidentiteetin (liminaalivaihe), jotka pääsivät osaksi rintamamiesten tiivistä pienyhteisöä ja joiden ei tarvinnut huolehtia rintaman ulkopuolisista ongelmista (perhe, lapset). Vaikka propagandaa vihasivat miltei kaikki, Kivimäki huomauttaa, että nationalistinen ideologia ja koulutus antoivat sotilaille jonkinlaisen käsityksen taistelun merkityksestä, samoin rintamalle tuotu uskonnollis-historiallinen propaganda.

Psyykkisiä ongelmia sodasta saaneet eivät nauti tai nauttineet invalidistatusta. Diagnoosit siirsivät ongelmat yksilön ominaisuuksiksi, jotka eivät olleet suoraan sodan aiheuttamia. Miltei kaikilla pitkään palvelleilla oli ongelmia sodan jälkeen, joten niiden hyväksyminen korvausperusteeksi olisi synnyttänyt kalliin sotkun. Murtuneet miehet saivat sodan aikana ja sen jälkeen osakseen pilkkaa, ikään kuin miehuuskoe olisi epäonnistunut. Silti monet ongelmista kärsineet ehtivät taistella moneen otteeseen esimerkiksi talvisodassa tai jatkosodan hyökkäysvaiheessa ilman havaittavia oireita, ja vasta ylivoimainen suurhyökkäys 1944 laukaisi ongelmat.

Kivimäen nelisataasivuinen teos on kiehtova sukellus talvi- ja jatkosodan kulkuun ja erityisesti jatkosodan vaiheiden (hyökkäys, asemasota, perääntyminen) vaikutuksista sotilaiden psyykeeseen. Kirja paneutuu ryhmäsolidaarisuuteen, antropologiaan, aikalaispsykiatriaan, psykiatreihin ja hoitomenetelmiin. Se auttaa ymmärtämään suvuissa liikkuvia tarinoita painajaisista ja vaikeista aiheista. Se antaa myös osaltaan käsityksen, mitä tarkoittaa totaalinen sota. Erityisesti kirjan alkupuolisko tuntui jäsentävän äsken lukemani Tuntemattoman sotilaan uusiksi: Miten tappaminen lakkaa olemasta moraalinen kysymys? Miten sotilasidentiteetin omaksuminen ilmenee? Miten taisteluväsymys puree Hietaseen sotaonnen kääntyessä? Miten Vanhala tai Rokka suojautuu väkivallalta?

Kirja nostaa esiin kysymyksiä, selittää ja jättää siten luullakseni pysyvät jäljet. Suosittelen.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Tuntematon sotilas

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (1954). WSOY, Juva, 1993.

Viime vuosisadan aikana sodankäynti sai teollisen mittakaavan ja uudenlaiset ammukset, pommit ja räjähteet tehosivat hyvin ihmisen pehmeään kudokseen. Sitä mukaa, kun uusi sodankäynti alkoi vaikuttaa eri maihin, alettiin pystyttää tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä kaatuneille, joiden ruumiita ei pystytty tunnistamaan. Suomen kohdalle on osunut kolme tällaista modernia sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.

Väinö Linnan (1920-1992) ikäluokka kutsuttiin palvelukseen heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Kirjailija osallistui jatkosotaan Jalkaväkirykmentti 8:n riveissä. Näihin kokemuksiin perustuu hänen läpimurtoteoksensa Tuntematon sotilas. Se kuvaa konekiväärikomppanian vaiheita Paloaukean varuskunnasta Joensuun liepeiltä Petroskoihin, Syvärille ja takaisin vanhalle rajalle.

Jatkosota (1941-1944) niveltyi yhteen saksalaisten Neuvostoliittoa vastaan käynnistämään operaatio Barbarossaan. Toisin kuin talvisodassa Suomi oli nyt hyökkääjä. Se joutui näkemään vaivaa oikeuttaakseen hyökkäyksen. Talvisodassa menetetyt alueet haluttiin takaisin, mutta monien mielissä kajasti kansallisromanttinen heimoaate: suomensukuiset kielialueet yhtenä valtiona, Suur-Suomena. Mannerheimin Miekkavala ja Miekantuppikäsky kiteyttivät nämä tavoitteet. Ideologialla oli tietenkin kriitikkonsa, mutta jatkosotaan kuitenkin päädyttiin. Kun sota eteni hyvin sekä suomalaisella että saksalaisella rintamaosuudella, maan oikeisto halusi liittää Itä-Karjalan osaksi valtakuntaa.

Tuntematon sotilas on instituutio. Suomalaiset kuljettavat sen henkilöhahmojen lausahduksia (ehkä tietämättäänkin) arkikielessä. Konekiväärikomppanian upseereista on kasvanut johtamisen arkkityyppejä. Miehistön tarjoama eri murteiden edustus ja niiden tuoma puhutun kulttuurin  kielellinen rikkaus ja ilmaisuvoima lumoavat lukijapolvia toisensa jälkeen. Se luo myös kuvan koko kansan projektista, mutta en ole varma, onko kyseessä Linnan ottama kirjallinen vapaus. Äitini isän joukko-osasto koottiin saman kylän miehistä, mikä teki tappioista hyvin karvaita.

Joka tapauksessa sotilas on tuntematon monesta syystä. Kirjan kannessa seisova sotilas on selin (kiväärin hihna on oikealla olkapäällä), joten hänen kasvonsa eivät näy katsojalle, eikä univormuun pukeutunutta harmaata massaa erota kuin yhdessä palvelleet saman yksikön jäsenet. Kannen sotilas on viittaus kanttiinissa juuri ennen rintamalle lähtöä myytyihin kirjoituslehtiöihin.

Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, "prässit" housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus.

Haavekuva kuitenkin kangasteli suomalaisen upseeriston silmissä. Toisin kuin kannen sotilaalla suurella osalla sotilaita ei ollut kypärää. Konekiväärikomppanian miehet pilkkasivat ohi kulkevien jääkärien teräskypäriä ruoanlaittovälineiksi, mutta heidän joukkueenjohtajansa eli eri maailmassa.

Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille oli määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot.

Sotilas on tuntematon suomalaiselle upseeristolle. Heimoaatteen, saksalaisen sotilasihanteen ja mekanisoidun sodankäynnin päihdyttämät nuoret upseerit katselevat pettymyksen vallassa suomalaisia marssiosastoja, joilta "puuttui kaikki sotilaallisuus". Saavutetut voitot kohottivat upseerien itsetuntoa ja mieskuntoisuutta, mutta voittoja tarjoilleiden "räsyisten irvileukojen" rivistöt raakoine vitseineen ja valituksineen taittoivat hyvän olon nopeasti.

Tuntemattomia sotilaita ovat myös viholliset. Lentokoneet, tykit ja kiväärit tappavat etäisyyden päästä. Taisteluita käydään usein pimeässä. Milloin lähietäisyydelle joudutaan taisteluiden jälkeen, miehillä on vaikeuksia ylläpitää kylmää viholliskuvaa.

Koko kirjan ajan upseerit etsivät oikeaa tapaa johtaa ja toimivaa suhdetta miehiin, joita he joutuivat käskemään vaarantamaan henkensä vaikeasti käsitettävien tavoitteiden saavuttamiseksi. Lämmin mutta vaativa Kaarna kaatuu ensimmäisessä taistelussa. Hänen alaisensa johtavat hyvin eri tavoin. Lammio, suomenkielisen sotakirjallisuuden arkkidemoni, erottaa itsensä miehistöstä kirjakielensä, huolitellun ulkoasunsa, joustamattomuutensa ja heikon tilannetajunsa kautta. Hän on muistuttaa perinteistä yläluokkaista upseeristoa, jonka valkoiset hansikkaat tekevät pilkkaa sodan todellisuudesta. Sotakoneiston sisällä hän on kuitenkin pystyvä, ylennyksiä aina ensimmäisenä saava upseeri.

Kariluoto, vastaitsenäistyneen maan suomenkielisen keskiluokan kasvatti, tavoittelee arvostusta väärin käsitetyn miehekkyyden, epärealistisen ideologian ja vaikean todellisuuden ristipaineessa. Monen muun upseerin tavoin sotaonnen kääntyminen on hänelle kaksinverroin karvasta, koska tappio tarkoittaa myös osaksi identiteettiä omaksutun ideologian kuolemaa.

Koskelaa ei erota miehistöstä kuin vaiteliaisuus. Hän lukee miehistön mielialoja taitavasti, luottaa alaisiinsa ja rakentaa auktoriteettinsa esimerkin voimaan: hän tarttuu vaarallisimpiin tehtäviin itse. Esimerkkiä ja edestä johtamista harjoittivat toki monet muutkin. Miehistötappiot upseerien keskuudessa olivat hyvin korkeat. Koskelaa ohjaa kuitenkin harkinta.

Jatkosota oli ideologisesti vaikeampi kuin talvisota. Tuntemattomasta sotilaasta on luettavissa halveksunta heimoaatetta ja sotapropagandaa kohtaan. Karjalalainen kulttuuri tanhuineen tai itkuvirsineen saa Hietaselta pelkkää pilkkaa, vaikka mies on ensimmäisenä tunnustamassa vihollisen inhimillisyyden kaikkia yhdistävän pelon tai nälän kautta. Itse karjalalaiset eivät suuremmin arvosta suomalaisten sotahanketta tai sen tavoitteita. Lotat, vapaaehtoisina taistelutoimia tukemaan rintamalle lähteneet naiset, eivät esiinny hyvässä valossa kertaakaan. Suojeluskunnissa

käänneltiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat.

Sotilaspastorit, jotka ovat siunaamassa tappamista uskonnollisin ja ideologisin sanakääntein, näyttäytyvät pahantekijöinä. Suomalainen propaganda tehoaa vain hyväuskoisena kuvattuun Saloon, joka uskoo väsymättä voittoon, Saksaan ja "uusiin aseisiin". Jopa upseerit vierastavat hänen reippauttaan.

Tämä oli neljäs lukukerta, jos yksi äänikirjakokemus lasketaan mukaan. Kirja jaksaa yllättää. Vuosien varrella kirjasta ehtii muodostua mielikuva, mutta uusi lukukerta tuntuu joka kerran nostavan kirjasta esiin jotain uutta.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Uusi pohjoinen

Laurence C. Smith, Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050. Englanninkielisestä alkuteoksesta The World in 2050: Four Forces Shaping Civilization's Northern Future (2010) suomentanut Tuukka Perhoniemi. Ursa, Porvoo, 2011. 

Napapiiri on muutoksen kourissa. Jäämeri sulaa, merestä löytyy hukkuneita jääkarhuja, ja kuolemanväsyneet mursut yrittävät kiivetä vaaleisiin kalastusaluksiin luullen niitä jäälautoiksi. Vuonna 2006 Pohjois-Kanadassa Banksinsaarella metsästäjä kaatoi harmaakarhun ja jääkarhun risteytyksen, mikä aiheutti jonkinlaisen sensaation. Yhdysvaltalainen ilmastonmuutoksen geofyysisten muutosten tutkija ja maantieteen professori Laurence C. Smith alkoi kirjoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon pohjoisten osien ympäristöön näiden yksittäisten uutisten takana.

Smithin työn tuloksena syntyi Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050, joka nimensä mukaisesti luotaa todennäköisiä muutoksia pohjoisessa ympäristössä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana. Työnsä pohjaksi hän oletti, että mainittuna ajanjaksona ei satu valtavia, koko maapalloa järisyttäviä katastrofeja, ettei kolmatta maailmansotaa nähdä, ettei satumainen ihmeteknologia, kuten kylmäfuusio, mainittuna aikana ratkaise ihmiskunnan energiantuotantoon liittyviä ongelmia ja että nykyisen ilmastomallinnuksen tulokset ovat riittävän hyviä. Ihmeteknologia, katastrofi tai sota eivät ole mahdottomia, mutta ne ovat sen verran epätodennäköisiä, ettei niiden varaan voi esittää mitään vakavasti otettavaa ennustetta tulevaisuudesta. Smith tunnisti neljä perusvoimaa, jotka muovaavat tulevaisuutta maapallolla: demografia, luonnonvarat, taloudellinen globalisaatio ja ilmastonmuutos. Nämä neljä voimaa sanelevat tulevaisuuden reunaehdot.

Alkuun Smith käsittelee ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvaa painetta. Vuonna 2050 ihmisiä on (kirjoitusajankohtaan nähden) noin 40% enemmän. Näin ollen ruoantuotannon pitää kaksinkertaistua (parempaa ja enemmän), mutta tavoite kohtaa ongelmia viljelysmaiden kuivuuden, eroosion ja suolaantumisen vuoksi. Energiantuotanto nojaa rajallisiin fossiilisiin polttoaineisiin, kuten öljyyn, kivihiileen ja maakaasuun. Näistä ensimmäisen korvaaminen seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana tulee olemaan väistämätöntä ja kivuliasta. Vettä on täsmälleen saman verran kuin maapallon muodostumisen aikaan, mutta lämpenemisen myötä vesi on enimmäkseen vääränlaista (saastunutta tai suolaista), väärissä paikoissa (enemmän pohjoisessa, vähemmän nykyisissä vilja-aitoissa), sitä tulee väärä määrä (flash flood) väärään aikaan (vuoriston sateet tulevat vetenä, jotka virtaavat mereen eivätkä sulaa jäätiköiltä pitkin kesää). Meret nousevat, ja maailman rannikkokaupungit ja niiden elintärkeät satamat joutuvat ongelmiin.

Smith esittää myös, että stationaarisuus on kuollut. Tämä tarkoittaa, että harvinaisiin säännöllisiin tai jaksollisiin luonnonilmiöihin ei voi enää luottaa, vaikka niistä olisi kattavat tilastot. Kuivuudet, sateet ja tulvat muuttuvat pahemmiksi. Sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat. Riskien arviointi ja hinnoittelu käy vaikeaksi. Niinpä vakuuttaminen näitä ilmiöitä vastaan muuttuu mahdottomaksi.

Sitten Smith maalailee pohjoisen napapiirin houkutuksia ja ongelmia. Leudommat talvet eivät enää tapa tuholaisia tai punkkeja, vaan ne leviävät pohjoiseen, tuhoavat metsiä ja levittävät borrelioosia. Lajit vaihtuvat, kun jäät sulavat ja vedet lämpiävät. Lämpeneminen synnyttää vaikeita ajoitusongelmia. Esim. lintujen pesimäalueen ruoka kasvaa toukista aikuisiksi ennen kuin linnut ehtivät paikalle. Smith esittää, että 15-37% maailman eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Pohjoiset havumetsät muuttuvat savannien kaltaisiksi alueiksi. Vaikka muutos tulee olemaan hurja, se ei tarkoita karua pohjoista. Viljalajit siirtyvät pohjoisemmaksi. Lämpö, hiilidioksidi ja sateet lisäävät kasvustoa. Pohjoinen alkaa vetää puoleensa väestöä etelästä. Esimerkiksi Välimeren seutu muuttuu aavikoksi.

Arktisella seudulla arvellaan olevan 13% vielä paikantamattomasta öljystä ja merkittävä osa maakaasusta. Lähteet ovat suurelta osin merenpohjassa. Vaikeakulkuisesta maastosta on löytynyt myös merkittäviä metalli- ja mineraaliesiintymiä. Tuotannon käynnistäminen edellyttää kylmiin oloihin suunniteltua kalustoa, teitä ja satamia. Lämpeneminen helpottaa vesillä liikkumista, mutta sulava ikirouta tekee maaperästä arvaamatonta, mikä vaikeuttaa rakentamista.

Kirjoittaja päätyy pohtimaan muutoksen poliittisia ja lainsäädännöllisiä kysymyksiä. Pohjois-Amerikassa, Alaskassa ja Kanadan pohjoisissa territorioissa maan omistavat ja sen käytöstä päättävät alkuperäiskansat, kun taas Euroopassa ja Venäjällä mm. saamelaisten vaikutusvalta on nimellistä. Vaikka monet haluavat nähdä esimerkiksi inuitit tai saamelaiset ilmastonmuutoksen uhreina, nämä kansat haluavat ensisijaisesti keinoja (valtaa, rahoitusta) päättää omilla maillaan ja seuduillaan tapahtuvista asioista ennemmin kuin etelästä ojennettuja tukiohjelmia.

Lopuksi kirja esittelee vaihtoehtoisia loppuja, joissa luovutaan alussa esitetyistä perusvoimista, mutta taloudellinen globalisaatio on ainoa, joka voisi jotenkin hidastua: muilla on jo sellainen momentti, ettei muutosten vaikutus näy mainittavasti vielä 2050. Protektionismi voi nostaa päätään, mutta vakaviin resurssisotiin Smith ei tunnu uskovan. Vaikka jotkut povaavat mm. taisteluita vedestä, kuitenkin esimerkiksi sapeleitaan kalistelevat Intia ja Pakistan ovat aina onnistuneet sopimaan kahakoiden jälkeen Indusin yläjuoksun käytöstä. Vesi ja viljelysmaat ajavat Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteensulautumista todennäköisesti rauhanomaisesti tuottaen molemmille rannikoille ja mantereen keskiosiin valtioiden rajat ohittavia integroituneita "superalueita". Pohjoismaat ovat jo omanlaisensa superalue; pohjoismaalaiset kokevat enemmän yhteenkuuluvuutta muiden pohjoismaalaisten kuin muiden eurooppalaisten kanssa, mitä historian valossa ei tarvinne ihmetellä.

Vaikka Jäämeri ei tarjoa taloudellista laivareittiä kuin lyhyen aikaa vuodesta, Smith arvioi arktisen alueen luonnonvarojen käytön olevan väistämätöntä. Väestönkasvun ja siitä seuraavan kulutuksen kasvun aiheuttama paine ajaa siihen.

Vaikka kirjan sävy on hetkittäin melkein leppoisa ja positiivinen ja sitä keventävät Smithin kenttätutkimuksen tuttavuudet, tapahtumat ja sattumat, se ei peittele edessä olevia ongelmia. Maailma ei (todennäköisesti) tuhoudu, mutta kasvavan populaation, kasvavan kulutuksen ja rajallisen maapallon yhteensovittaminen käy vaikeaksi ja ekosysteemejä tuhoutuu. Ihmisen ruoantuotanto joutuu ahtaalle ja arkikokemus muuttuu. Kirjan teesit pysyvät tiukasti nykytiedon valossa todennäköisellä polulla. Kirjassa on hakemisto, selkeät kartat sekä runsaasti kommentoituja lähdeviitteitä.