Portugalilainen José Saramago (1922-2010) opiskeli ammattikoulussa, työskenteli mm. automekaanikkona, kääntäjänä, toimittajana, vakuutusvirkailijana ja kirjallisuuskriitikkona. Iltaisin hän kirjoitti. Hänen esikoisteoksensa julkaistiin jo vuonna 1947, mutta kuuluisuuteen hän nousi vasta kuusikymppisenä vuonna 1982. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1998.
Kertomus sokeudesta kertoo epidemian tavoin leviävästä sokeudesta; ihmiset menettävät näkönsä ilman mitään ulkoista vammaa. Yksi ensimmäisistä sairastuneista on silmälääkäri. Tartuntojen määrä kasvaa nopeasti. Hallitus päättää eristää sairastuneet, ja lääkäri joutuu karanteeniin yhdessä vaimonsa kanssa. Noin 300 sairastunutta sijoitetaan vanhaan aidattuun mielisairaalaan. Ensimmäisten sairastuneiden kesken kehittyy luottamuksen piiri, mutta yhteisön kasvaessa sosiaalinen kontrolli murenee. Hygienia ja häpeän tunne katoavat. Ainoa, joka ei sokeudu muiden tavoin, on silmälääkärin vaimo. Hänen kauttaan nähdään sairastuneiden kompastelu, vajoaminen ja raakuudet. Miten säilyttää ihmisyytensä? Keitä pitäisi auttaa?
Kirjassa ei ole erisnimiä eikä henkilöitä kuvailla tai kehitellä, vaan satujen tapaan tapahtumapaikka on mikä tahansa kaupunki ja tarinan henkilöt ovat keitä tahansa lääkäreitä, vaimoja, vanhoja miehiä, pikku poikia ja nuoria naisia. Saramago ketjuttaa lauseita peräkkäin käyttämättä montakaan pistettä, ja kerronta ikään kuin valuu pitkinä, sivun mittaisina virkkeinä. Dialogi kulkee samaan tapaan ilman pisteitä ja johtolauseita; vain iso alkukirjain paljastaa puhujan vaihtumisen toiseen.
Kertomus sokeudesta on ihan viehättävä dystopia, sokeuden ja näkemisen symboliikka on paksua, mutta kiehtovasta asetelmasta huolimatta itse tarina kompastelee. Reaktiot ja toiminta tuntuivat monin paikoin epäuskottavilta, eikä kerronnan tyylikeinot oikein imaisseet mukaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti