Uusi pohjoinen

Laurence C. Smith, Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050. Englanninkielisestä alkuteoksesta The World in 2050: Four Forces Shaping Civilization's Northern Future (2010) suomentanut Tuukka Perhoniemi. Ursa, Porvoo, 2011. 

Napapiiri on muutoksen kourissa. Jäämeri sulaa, merestä löytyy hukkuneita jääkarhuja, ja kuolemanväsyneet mursut yrittävät kiivetä vaaleisiin kalastusaluksiin luullen niitä jäälautoiksi. Vuonna 2006 Pohjois-Kanadassa Banksinsaarella metsästäjä kaatoi harmaakarhun ja jääkarhun risteytyksen, mikä aiheutti jonkinlaisen sensaation. Yhdysvaltalainen ilmastonmuutoksen geofyysisten muutosten tutkija ja maantieteen professori Laurence C. Smith alkoi kirjoittaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon pohjoisten osien ympäristöön näiden yksittäisten uutisten takana.

Smithin työn tuloksena syntyi Uusi pohjoinen: Maailma vuonna 2050, joka nimensä mukaisesti luotaa todennäköisiä muutoksia pohjoisessa ympäristössä seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana. Työnsä pohjaksi hän oletti, että mainittuna ajanjaksona ei satu valtavia, koko maapalloa järisyttäviä katastrofeja, ettei kolmatta maailmansotaa nähdä, ettei satumainen ihmeteknologia, kuten kylmäfuusio, mainittuna aikana ratkaise ihmiskunnan energiantuotantoon liittyviä ongelmia ja että nykyisen ilmastomallinnuksen tulokset ovat riittävän hyviä. Ihmeteknologia, katastrofi tai sota eivät ole mahdottomia, mutta ne ovat sen verran epätodennäköisiä, ettei niiden varaan voi esittää mitään vakavasti otettavaa ennustetta tulevaisuudesta. Smith tunnisti neljä perusvoimaa, jotka muovaavat tulevaisuutta maapallolla: demografia, luonnonvarat, taloudellinen globalisaatio ja ilmastonmuutos. Nämä neljä voimaa sanelevat tulevaisuuden reunaehdot.

Alkuun Smith käsittelee ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvaa painetta. Vuonna 2050 ihmisiä on (kirjoitusajankohtaan nähden) noin 40% enemmän. Näin ollen ruoantuotannon pitää kaksinkertaistua (parempaa ja enemmän), mutta tavoite kohtaa ongelmia viljelysmaiden kuivuuden, eroosion ja suolaantumisen vuoksi. Energiantuotanto nojaa rajallisiin fossiilisiin polttoaineisiin, kuten öljyyn, kivihiileen ja maakaasuun. Näistä ensimmäisen korvaaminen seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana tulee olemaan väistämätöntä ja kivuliasta. Vettä on täsmälleen saman verran kuin maapallon muodostumisen aikaan, mutta lämpenemisen myötä vesi on enimmäkseen vääränlaista (saastunutta tai suolaista), väärissä paikoissa (enemmän pohjoisessa, vähemmän nykyisissä vilja-aitoissa), sitä tulee väärä määrä (flash flood) väärään aikaan (vuoriston sateet tulevat vetenä, jotka virtaavat mereen eivätkä sulaa jäätiköiltä pitkin kesää). Meret nousevat, ja maailman rannikkokaupungit ja niiden elintärkeät satamat joutuvat ongelmiin.

Smith esittää myös, että stationaarisuus on kuollut. Tämä tarkoittaa, että harvinaisiin säännöllisiin tai jaksollisiin luonnonilmiöihin ei voi enää luottaa, vaikka niistä olisi kattavat tilastot. Kuivuudet, sateet ja tulvat muuttuvat pahemmiksi. Sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat. Riskien arviointi ja hinnoittelu käy vaikeaksi. Niinpä vakuuttaminen näitä ilmiöitä vastaan muuttuu mahdottomaksi.

Sitten Smith maalailee pohjoisen napapiirin houkutuksia ja ongelmia. Leudommat talvet eivät enää tapa tuholaisia tai punkkeja, vaan ne leviävät pohjoiseen, tuhoavat metsiä ja levittävät borrelioosia. Lajit vaihtuvat, kun jäät sulavat ja vedet lämpiävät. Lämpeneminen synnyttää vaikeita ajoitusongelmia. Esim. lintujen pesimäalueen ruoka kasvaa toukista aikuisiksi ennen kuin linnut ehtivät paikalle. Smith esittää, että 15-37% maailman eläinlajeista kuolee sukupuuttoon vuoteen 2050 mennessä. Pohjoiset havumetsät muuttuvat savannien kaltaisiksi alueiksi. Vaikka muutos tulee olemaan hurja, se ei tarkoita karua pohjoista. Viljalajit siirtyvät pohjoisemmaksi. Lämpö, hiilidioksidi ja sateet lisäävät kasvustoa. Pohjoinen alkaa vetää puoleensa väestöä etelästä. Esimerkiksi Välimeren seutu muuttuu aavikoksi.

Arktisella seudulla arvellaan olevan 13% vielä paikantamattomasta öljystä ja merkittävä osa maakaasusta. Lähteet ovat suurelta osin merenpohjassa. Vaikeakulkuisesta maastosta on löytynyt myös merkittäviä metalli- ja mineraaliesiintymiä. Tuotannon käynnistäminen edellyttää kylmiin oloihin suunniteltua kalustoa, teitä ja satamia. Lämpeneminen helpottaa vesillä liikkumista, mutta sulava ikirouta tekee maaperästä arvaamatonta, mikä vaikeuttaa rakentamista.

Kirjoittaja päätyy pohtimaan muutoksen poliittisia ja lainsäädännöllisiä kysymyksiä. Pohjois-Amerikassa, Alaskassa ja Kanadan pohjoisissa territorioissa maan omistavat ja sen käytöstä päättävät alkuperäiskansat, kun taas Euroopassa ja Venäjällä mm. saamelaisten vaikutusvalta on nimellistä. Vaikka monet haluavat nähdä esimerkiksi inuitit tai saamelaiset ilmastonmuutoksen uhreina, nämä kansat haluavat ensisijaisesti keinoja (valtaa, rahoitusta) päättää omilla maillaan ja seuduillaan tapahtuvista asioista ennemmin kuin etelästä ojennettuja tukiohjelmia.

Lopuksi kirja esittelee vaihtoehtoisia loppuja, joissa luovutaan alussa esitetyistä perusvoimista, mutta taloudellinen globalisaatio on ainoa, joka voisi jotenkin hidastua: muilla on jo sellainen momentti, ettei muutosten vaikutus näy mainittavasti vielä 2050. Protektionismi voi nostaa päätään, mutta vakaviin resurssisotiin Smith ei tunnu uskovan. Vaikka jotkut povaavat mm. taisteluita vedestä, kuitenkin esimerkiksi sapeleitaan kalistelevat Intia ja Pakistan ovat aina onnistuneet sopimaan kahakoiden jälkeen Indusin yläjuoksun käytöstä. Vesi ja viljelysmaat ajavat Yhdysvaltojen ja Kanadan yhteensulautumista todennäköisesti rauhanomaisesti tuottaen molemmille rannikoille ja mantereen keskiosiin valtioiden rajat ohittavia integroituneita "superalueita". Pohjoismaat ovat jo omanlaisensa superalue; pohjoismaalaiset kokevat enemmän yhteenkuuluvuutta muiden pohjoismaalaisten kuin muiden eurooppalaisten kanssa, mitä historian valossa ei tarvinne ihmetellä.

Vaikka Jäämeri ei tarjoa taloudellista laivareittiä kuin lyhyen aikaa vuodesta, Smith arvioi arktisen alueen luonnonvarojen käytön olevan väistämätöntä. Väestönkasvun ja siitä seuraavan kulutuksen kasvun aiheuttama paine ajaa siihen.

Vaikka kirjan sävy on hetkittäin melkein leppoisa ja positiivinen ja sitä keventävät Smithin kenttätutkimuksen tuttavuudet, tapahtumat ja sattumat, se ei peittele edessä olevia ongelmia. Maailma ei (todennäköisesti) tuhoudu, mutta kasvavan populaation, kasvavan kulutuksen ja rajallisen maapallon yhteensovittaminen käy vaikeaksi ja ekosysteemejä tuhoutuu. Ihmisen ruoantuotanto joutuu ahtaalle ja arkikokemus muuttuu. Kirjan teesit pysyvät tiukasti nykytiedon valossa todennäköisellä polulla. Kirjassa on hakemisto, selkeät kartat sekä runsaasti kommentoituja lähdeviitteitä.