Murtuneet mielet

Ville Kivimäki, Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY, Helsinki, 2013.

Luultavasti sodat ovat aiheuttaneet osallistujilleen psyykkisiä ongelmia aina ja kaikkina aikoina, mutta järjettömän tappamisen aivan uuteen mittakaavaan vienyt ensimmäinen maailmansota alkoi tuottaa runsaasti uudenlaisia, henkisiä vammoja. Kuten G. J. Meyer ensimmäistä maailman sotaa käsittelevässä kirjassaan toteaa, perinteisesti armeijat ovat jakaneet sotilaat neljään luokkaan: taistelukuntoiset, haavoittuneet, kuolleet ja pelkurit. Koska sekavassa tilassa tärisevät ihmisrauniot eivät olleet taistelukuntoisia, fyysisesti haavoittuneita tai kuolleita, he olivat armeijan näkökulmasta pelkureita. Vähitellen psykiatrit alkoivat kiinnostua asiasta, mutta "sotaneuroosin" (engl. shell shock) diagnosointi ja hoito kehittyivät hitaasti. Vaikka psykiatria pystyy nykyään diagnosoimaan oireet, pelkurin leima elää edelleen.

Ville Kivimäen Murtuneet mielet on Finlandia-palkittu tietokirja. Historian laitokselle tehdyn väitöskirjan pohjalta rakennettu teos tutkii sotilaiden psyykkisten ongelmien esiintymistä, diagnosointia, hoitoa ja asemaa Suomessa toisen maailmansodan aikana. Kansipaperit paljastavat kannen suunnittelun nojaavan Martti Nykäsen suunnittelemaan Tuntemattoman sotilaan kanteen, mutta tällä kertaa sotilas on kääntynyt katsojaan päin (kivääri on oikealla olkapäällä).

Suomi oli valmistautumaton talvisotaan monin tavoin, ja yksi tapa oli psykiatrinen hoito. Sodan alussa hoitopaikkoja ei käytännössä ollut. Taisteluiden myötä takalinjoihin alkoi valua "tärähtäneitä" sotilaita, joilla ei ollut selkeitä fyysisiä vammoja, mutta jotka oirehtivat kuitenkin monin tavoin: olivat esimerkiksi hermostuneita, väsyneitä, itkivät, eivät pystyneet nukkumaan, potivat vatsavaivoja, hengitysvaikeuksia, ahdistusta, kokivat kontrolloimatonta kauhua, menettivät tajuntansa tai raajojensa kontrollin, vaipuivat apatiaan tai itsetuhoon, saivat kouristuksia, harhoja tai näkivät hallusinaatioita. Sivu mennen sanoen, David Finkel kuvailee osin samantyyppisiä oireita Irakissa palvelevissa amerikkalaissotilaissa, jotka sotivat ilman selkeää vihollista ja jotka "partioivat" eli ajelevat ympäriinsä panssaroimattomissa ajoneuvoissa tienvarsipommien maalitauluina, ja samanlaista sodanjohdon haluttomuutta tunnustaa oireiden merkitystä.

Sotapsykiatriaan erikoistuneita hoitopaikkoja perustettiin nopeasti, mutta diagnosointi ja hoidot olivat vaihtelevia aina sodan loppuun asti. Lääkärit eivät pitäneet psyykkisiä ongelmia sodasta tai taistelusta vaan yksilön ominaisuuksista, kuten perimästä, johtuvina. Miksi? En tiedä, ehkä taustalla on fyysisen ja henkisen välinen vaikea filosofinen kuilu, jonka takia on vaikea selittää, miten fyysinen kokemus, joka ei suoraan vahingoita kehoa, tuottaisi vahingon mieleen. Traumaperäinen stressihäiriö tunnistettiin vasta Vietnamin sodan aikoihin.

Perinteidensä mukaisesti armeija käsitteli yksittäistapaukset koko armeijan näkökulmasta. Psyykkisistä ongelmista pelättiin syntyvän aukko, jonka läpi sotilaat vuotaisivat pois taisteluista. Suomalainen sotapsykiatria olikin Kivimäen mukaan "armeijaa palvelevaa lääketieteellistä pragmatismia, jota sävytti kansallis-porvarillinen mutta kuitenkin demokraattinen konservatismi". Vaikka sotien aikaan armeijan käyttöön valjastettiin kaikki mahdollinen, kaikkia saksalaisen totalitarismin valtuuksia ei omaksuttu tai kokeiltu (vaikka halukkaita olisi ollut).

Kivimäki kerää tapauskertomuksista piirteitä, jotka altistivat psyykkisille ongelmille. Pitkä taistelustressi, vihollisen rumputuli, läheltä piti -tilanteet ja epäselvät strategiset tavoitteet aiheuttivat ongelmia. Sotilaat, joiden lapsuus oli rikkonainen ja jotka eivät tehtävänsä takia (lääkintämies, kantaja, keittäjä) kuuluneet tai jotka eivät sosiaalisten taitojensa puolesta päässeet osaksi vertaisryhmiä, olivat alttiita ongelmille. Samoin täydennysmiehinä vaikeisiin paikkoihin heitetyt ja ylipäätään iäkkäämmät, perheelliset miehet olivat alttiita. Kääntäen, oireista itsekseen tai vertaisryhmän avulla selvisivät ne, jotka pystyivät omaksumaan sotilasidentiteetin (liminaalivaihe), jotka pääsivät osaksi rintamamiesten tiivistä pienyhteisöä ja joiden ei tarvinnut huolehtia rintaman ulkopuolisista ongelmista (perhe, lapset). Vaikka propagandaa vihasivat miltei kaikki, Kivimäki huomauttaa, että nationalistinen ideologia ja koulutus antoivat sotilaille jonkinlaisen käsityksen taistelun merkityksestä, samoin rintamalle tuotu uskonnollis-historiallinen propaganda.

Psyykkisiä ongelmia sodasta saaneet eivät nauti tai nauttineet invalidistatusta. Diagnoosit siirsivät ongelmat yksilön ominaisuuksiksi, jotka eivät olleet suoraan sodan aiheuttamia. Miltei kaikilla pitkään palvelleilla oli ongelmia sodan jälkeen, joten niiden hyväksyminen korvausperusteeksi olisi synnyttänyt kalliin sotkun. Murtuneet miehet saivat sodan aikana ja sen jälkeen osakseen pilkkaa, ikään kuin miehuuskoe olisi epäonnistunut. Silti monet ongelmista kärsineet ehtivät taistella moneen otteeseen esimerkiksi talvisodassa tai jatkosodan hyökkäysvaiheessa ilman havaittavia oireita, ja vasta ylivoimainen suurhyökkäys 1944 laukaisi ongelmat.

Kivimäen nelisataasivuinen teos on kiehtova sukellus talvi- ja jatkosodan kulkuun ja erityisesti jatkosodan vaiheiden (hyökkäys, asemasota, perääntyminen) vaikutuksista sotilaiden psyykeeseen. Kirja paneutuu ryhmäsolidaarisuuteen, antropologiaan, aikalaispsykiatriaan, psykiatreihin ja hoitomenetelmiin. Se auttaa ymmärtämään suvuissa liikkuvia tarinoita painajaisista ja vaikeista aiheista. Se antaa myös osaltaan käsityksen, mitä tarkoittaa totaalinen sota. Erityisesti kirjan alkupuolisko tuntui jäsentävän äsken lukemani Tuntemattoman sotilaan uusiksi: Miten tappaminen lakkaa olemasta moraalinen kysymys? Miten sotilasidentiteetin omaksuminen ilmenee? Miten taisteluväsymys puree Hietaseen sotaonnen kääntyessä? Miten Vanhala tai Rokka suojautuu väkivallalta?

Kirja nostaa esiin kysymyksiä, selittää ja jättää siten luullakseni pysyvät jäljet. Suosittelen.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.