sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Toinen maailmansota

Antony Beevor, Toinen maailmansota. Englannikielisestä käsikirjoituksesta The Second World War (2012) suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, Helsinki, 2012.

Brittiläinen historioitsija Antony Beevor opiskeli mm. Sandhurstissa John Keeganin oppilaana ja palveli viisi vuotta armeijassa ennen kirjailijan uraansa. Hän on kirjoittanut muutaman romaanin, mutta kuuluisuuteen hän on noussut sotahistoriaa ja 1900-lukua käsittelevien teostensa kautta. Stalingrad ja Berliini 1945 ovat olleet best-sellereitä. Hän on nojannut teoksissaan uusiin venäläisiin arkistolähteisiin,  minkä vuoksi hänen teoksiinsa on myös viitattu. Toinen maailmansota on Beevorin mukaan yritys täyttää hänen omassa sotahistorian tuntemuksessaan aukkoja, joista hän on toisen maailmansodan "yleisasiantuntijana" ollut kiusallisen tietoinen.

Usein toisen maailmansodan katsotaan alkaneen Saksan käynnistämästä hyökkäyksestä Puolaan 1. syyskuuta 1939, mutta osa nappuloista oli jo liikkeessä ennen sitä. Beevor kiinnittää huomiota sotaa edeltäneisiin tapahtumiin: Italia miehittää Etiopian 1935, Mussolini ja Hitler avustavat Francoa Espanjan sisällissodassa 1936-7, Japani hyökkää Kiinaan 1937 ja käy sotaa Neuvostoliittoa ja Mongoliaa vastaan 1938.

Saksan hyökkäys Puolaan kuitenkin toi sodan Eurooppaan. Britannia ja - hieman jalkojaan laahaten - Ranska julistivat sodan Saksalle. Nopeat voitot Tanskasta, Norjasta, Alankomaista ja Ranskasta jättivät Britannian yksin. Neuvostoliiton ja Saksan sopimus oli yllätys; sellaista paradoksia ei kukaan osannut odottaa. Yllättävää oli myös sodan raakuus heti alussa. Poliittisen indoktrinoinnin tulokset näkyivät Puolassa. Saksalaiset upseerit valittivat saksalaisten kuritonta väkivaltaisuutta, mutta Hitler totesi, etteivät sotaa käy Pelastusarmeijat. Puolalainen kulttuuri oli tarkoitus hävittää ja tehdä puolalaisista helootteja. Systemaattisiin siviiliväestöä koskeviin raakuuksiin syyllistyivät myös japanilaiset ja sodan loppuvaiheessa venäläiset. Rintamat liikkuivat nopeasti, eikä siviiliväestö ehtinyt taisteluiden tieltä idässä tai lännessä. Joukkoraiskauksia, teloituksia, pakkotyötä, nälkäkuolemia.

Kun operaatio Barbarossa käynnistyi ja saksalaiset tankit vyöryivät itään, Neuvostoliitto ja Britannia löysivät toisensa. Stalin halusi Britannian käynnistävän toisen rintaman länteen, mutta Churchill väisteli. Epäonnistunut maihinnousu olisi poliittinen itsemurha. Stalin piti lehdistöön vetoamista tekosyynä (sodan jälkeen Churchill kärsi murskatappion vaaleissa ja joutui väistymään, mitä Stalin ei tahtonut ymmärtää). Churchill kampanjoi Yhdysvaltojen saamiseksi mukaan sotaan, mikä onnistui vasta 1942, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin.

Teos on lähdeviitteineen hiukan alle tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta Beevorin kerronta käy joutuisasti. Kirja koostuu 50 luvusta, jotka liikkuvat eri puolilla sotanäyttämöä: Länsi-Eurooppa, Kreikka, Ukraina, Pohjois-Afrikka, Kreeta, Tyynen valtameren saaristo, Balkan, Baltia, Kiina ja Venäjä. Tarkastelu kulkee armeijoiden tasolla, ja niinpä tappioita kirjataan vähintään tuhansissa, yleensä kymmenissä tuhansissa. Beevor kytkee taistelun taustalle päättäjien poliittiset intohimot. Vuodesta 1942 eteenpäin Stalin, Roosevelt ja Churchill alkavat jo varovasti hahmotella sodanjälkeistä maailmaa. Näin tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa strategisella ja poliittisella tasolla.

Beevor ei kumarra päättäjien tai kenraalien suuntaan. Toisen maailmansodan suurista kenraaleista, kuten Rommel, Patton tai Montgomery, ei kehity kiiltokuvia; ehkä yhdysvaltalainen amiraali Nimitz ja venäläinen kenraali Zukov esiintyvät parhaassa valossa. Monet kenraalit tunnistivat taisteluiden historiallisuuden ja mustasukkaisesti taistelivat paikastaan parrasvaloissa Moskovan, Sisilian, Rooman, Pariisin tai Berliinin valloittajina ja ratkaisevan voiton airueina. Aselajitkaan eivät työskennelleet sulassa sovussa. Brittiläinen marsalkka Harris asetti Saksan strategisen pommittamisen monen muun operaation edelle, vaikka kaikki todistusaineisto puhui pommituksia vastaan.

Kylmä sota alkaa jo ennen Berliinin valloitusta. Stalin haluaa puskurivyöhykkeitä Eurooppaa vastaan ja pelaa taitavasti ja häikäilemättömästi suurvaltapeliä Churchilliä, Rooseveltiä ja Rooseveltin kuoltua Trumania vastaan. Yhdysvaltojen arveltiin vetäytyvän sodan jälkeen Euroopasta. Venäläisillä oli käytössään 400 kokenutta divisioonaa ja suunnitelmat hyökkäyksen jatkamiseksi länteen Ranskaan ja Alankomaihin, mutta Yhdysvaltalaisten onnistuneet ydinkokeet tekivät hankkeen tyhjäksi. Yhdysvaltalaiset päätyivät käyttämään ydinasetta Japania vastaan, koska he pelkäsivät tappioita ja tuhoa, joita valloitus vaatisi. Japanilaiset eivät juuri koskaan antautuneet ja turvautuivat itsemurhahyökkäyksiin ja biologisiin aseisiin. Soturikultti oli voimissaan. Kun jälkimmäisen, Nagasakiin pudotetun pommin jälkeen keisari aikoi antautua ehdoitta ja pitää radiopuheen, joukko upseereita aikoi estää sen. Keisarin onnistui piiloutua.

Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, vaikka puolet Euroopasta piti uhrata stalinismille toisen puolen pelastamiseksi. Hyvän sodan retoriikka kaikuu hitlereissä ja stalineissa, joita heitellään jokaisen kriisin yhteydessä. Sodassa kuoli 60-70 miljoonaa ihmistä, joista miltei puolet oli venäläisiä. Lukija päätyy ihmettelemään, miten raakuuksista koskaan palattiin normaaliin elämään. Vaikka Beevorin kerronta pysyy enimmäkseen etäällä, hän käyttää siellä täällä lainauksia sotilaiden päiväkirjoista, kirjeistä ja esimerkiksi venäläisen lehtimiehen Vasili Grossmanin raporteista.

Toinen maailmansota on maallikolle yksinkertaisesti erinomaista sotahistoriaa. Nyt yleisesityksen jälkeen pureutunen Beevorin yksittäisiä taisteluita käsitteleviin teoksiin.

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

2 kommenttia:

  1. Tämä Beevor on kokonsa puolesta sen verran uhkaavan kokoinen että jää allekirjoittaneelta väliin, mutta hyvin olet jaksanut painaa kaikki 960 sivua läpi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Beevor saa kyllä tekstinsä kulkemaan, ettei siinä ongelmia ollut. Englanninkielistä sotahistoriaa ei taideta juuri julkaista alle 500 sivun.

      Maallikko aina ihmettelee, miten Saksa kesti niin pitkään.

      Poista