Stalingrad

Antony Beevor, Stalingrad. Englanninkielisestä alkuteoksesta Stalingrad (2000) suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Juva, 2000.

Katsoi asiaa miltä puolelta tahansa, Stalingradin taistelusta 1942-1943 ei ole löydettävissä pienintäkään valonpilkahdusta. Se on luultavasti syy, miksi olin lykännyt Antony Beevorin Stalingradin lukemista vuodesta toiseen. Kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta kirja on loistava. Taistelu on pääpiirteissään tuttu laajemmin sotaa käsittelevistä teoksista, koska se muodostaa käännekohdan itärintaman sodalle. Kauempaa katsottuna se on puhdas tragedia.

Itärintamalla oli vastakkain kaksi säälimätöntä ideologiaa, jotka molemmat peräänkuuluttivat uhreja. Natsi-Saksa suhtautui välinpitämättömästi ei-saksalaisiin, heidän henkeensä, omaisuuteensa ja turvallisuuteensa. Neuvostoliitto suhtautui välinpitämättömästi yksilöön ja syöksi kouluttamattomia ja osin aseettomia pataljoonia vihollisen tykki- ja konekiväärituleen ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai selkeää tavoitetta. Sotaa edeltäneet puna-armeijan puhdistukset näkyivät taktisena ja organisatorisena heikkoutena, joka jatkui läpi sodan. 

Silti neuvostoliittolaiset kenraalit saattoivat järkeillä Stalinin kanssa. Vaikka taktisesti Wehrmacht oli ehkä taitavin koko sodassa, Saksan sodanjohto oli politisoitunut, ja Hitlerin ympäröi kritiikitön hymistelijöiden joukko, joka rakensi strategiaa Hitlerin haaveiden, mielipiteiden ja hihasta vedettyjen lukujen, ei varsinaisen tiedustelutiedon varaan. Koska Operaatio Barbarossan piti olla ohitse ennen joulua 1941, talvivarusteita ei tarvittu. Sitten tuli talvi. Sitten paljastui, että Neuvostoliitolla olikin oletettua enemmän divisioonia. Sitten venäläisten taktinen osaaminen parani. Seuraava talvi Stalingradissa käänsi sodan.

Beevorin kertoma tarina ei ole kuitenkaan pelkästään esikuntien ja kenraalien sotaa. Hänen käyttämänsä lähteet, saksalaisten ja venäläisten sotilaiden päiväkirjat, kirjeet ja kertomukset ja aiemmin julkaisemattomat venäläiset arkistomateriaalit lisäävät tarinaan suurten lukujen peittämän eturintaman näkökulman, missä heijastuu Beevoria opettaneen John Keeganin vaikutus. Pommitusten ja tykistökeskitysten jäljet kaupungissa ja ihmisissä saavat sotahistorialle epätyypillisen, melkein kaunokirjallisen muodon. Saksalaisten sotilaiden kuvaama epätoivo ja sitkeys nälän, kylmyyden ja taisteluiden keskellä antavat kirjalle inhimillisen sävyn. Silti samat sotilaat olivat puhaltaneet läpi Ukrainan kuin berserkit, humaltuneena omasta voittamattomuudestaan.

Helmikuun 2. päivänä raunioituneeseen kaupunkiin laskeutunut hiljaisuus tuntui aavemaiselta niistä, jotka olivat tottuneet pitämään hävitystä luonnollisena asiana. [Vasili] Grossman kuvasi rauniokasoja ja niin syviä pomminkraattereita, että matalalta paistava aurinko ei koskaan näyttänyt ulottuvan niiden pohjaan saakka, ja "junanraiteita, missä säiliövaunut makasivat vatsa pystyssä kuin kuolleet hevoset".

Jos sotahistoriasta pitäisi lukea yksi kirja, joka kuvaa ihmistä sodassa, se voisi olla tämä.

Taistelu Espanjasta

Antony Beevor, Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936-1939 (2006). Englanninkielisen alkuteoksen The Battle for Spain: The Spanish Civil War 1936-1939 (2006) oikovedoksesta suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki, 2006.

Pablo Picasson maalaaman Guernican eläinten ja ihmisten esittämä sekava tanssi jäsentyy uudestaan, jos tietää, että Guernica on espanjalainen pikkukaupunki, jonka kansallismielisten johtamat saksalaiset ja italialaiset lentokoneet pommittivat 26. päivä huhtikuuta vuonna 1937. Oli markkinapäivä, jolloin maaseudulta kaupunkiin tuli talonpoikia eläimineen. Kaupunkiin oli tullut myös paljon sisällissodan pakolaisia, jotka räjähdysten alettua piilottelivat kellareissa yhdessä asukkaiden kanssa. Talojen rakenteet eivät kestäneet pommitusta. Palopommit sytyttivät rakennuksia. Fosforin sytyttämät lampaat ja naudat säntäilivät palavassa kaupungissa. Hävittäjälentokoneet niittivät konekivääreillään pelloille paenneita ihmisiä ja eläimiä. Picasso tavoittaa maalauksellaan tämän kaiken melko hyvin.

Brittiläisen sotahistorioitsijan Antony Beevorin kirja Taistelu Espanjasta on tukeva seitsensataasivuinen paketti sisällissodasta. Kirjan kannessa (jatkuu takakannessa) osasto haalaripukuisia tasavaltalaistaistelijoita juoksee avomaaston poikki sekavassa muodossa. Sotilaiden varusteet ovat sekalaisia, jotkut juoksevat siviilivaatteissa. Kaikilla ei ole aseita. Oikeassa laidassa vanhempi mies sohii pistoolillaan eteenpäin. Vaikka osa sotilaista katselee kameraan ja hymyilee, joten kuvaa voi ehkä pitää lavastettuna, se tavoittaa tasavaltalaisten sodankäynnin melko hyvin.

1800-luku oli Espanjassa epävakaata aikaa. Uudelta mantereelta virranneet jalometallit eivät olleet synnyttäneet kestävää vaurautta. Vuosien 1814 ja 1874 maassa tehtiin 37 vallankaappausyritystä, joista 12 onnistui. Niistä viimeinen tukahdutti Ensimmäisen tasavallan ja istutti maahan monarkian.
Ensimmäisen maailmansodan päättyminen haihdutti kysynnän, joka oli vaurastuttanut Espanjaa. Venäjän vallankumous herätti työväestön toiveet ja keskiluokan pelot. Politiikka radikalisoitui. Nähtiin lakkoja, murhia ja levottomuuksia.Vuonna 1921 kenraali Primo julistautui vallankaappauksen jälkeen diktaattoriksi, mutta kovat otteet eivät palauttaneet Espanjan sisäpolitiikkaa rauhalliseen uomaan. Kymmenen vuotta myöhemmin julistettiin Toinen tasavalta vallankumouksen seurauksena, mutta sosiaalidemokratiakaan ei pystynyt ruokkimaan poliittista nälkää. Sitten vuonna 1936 kenraali Francon johdolla armeija käynnisti kapinan. Joissain kaupungeissa tasavaltalaiset ehtivät tai osasivat reagoida ja riisua armeijan aseista, toisissa ei. Alkuhämmennyksen jälkeen tasavaltalaisten käsissä oli itä- ja pohjoisrannikko sekä sisämaa. Kapina epäonnistui, koska se ei tuottanut vallanvaihtoa. Seurasi sisällissota.

Sisällissodan osapuolet etsivät luonnollisesti tukea ulkopuolelta. Franco löysi yhteisen sävelen nopeasti kuumeisesti sotaan valmistautuvan Hitlerin ja sotilaallisista voitoista ynnä Välimeren herruudesta haaveilevan Mussolinin kanssa. Maahan alkoi virrata ensin aseita, ammuksia, lentokoneita sekä panssarivaunuja ja heti perään joukkoja. Tasavaltalaiset, jotka edustivat edelleen maan laillista hallitusta, eivät löytäneet liittolaisia lännen demokratioista. Heidän joukoissaan taistelevat anarkistit ja erityisesti kommunistit herättivät pelkoja länsivalloissa niin, että Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat pitivät nopeaa Francon voittoa parhaana ratkaisuna. Yhdysvaltalaiset yritykset toimittivat Francolle öljyä ja 12000 kuorma-autoa, joita sodan jälkeen hallituksen piirissä pidettiin avaimena voittoon.

Tasavaltalaiset joutuivat kääntymään Neuvostoliiton puoleen. Sieltä tuli sotilasneuvonantajia, aseita ja lentokoneita, mutta tuki kantoi väriä ja vahvisti kommunistien asemaa tasavaltalaisrintamassa. Beevor toteaa, että Espanjan sisällissodan ymmärtäminen oikeiston ja vasemmiston välisenä taisteluna on yksinkertaistus. Francisco Francon johtamat kansallismieliset olivat oikeistoa ja ajoivat autoritaarista ja keskitettyä vallankäyttöä. Heidän riveissään taisteli monarkisteja, fasisteja ja perinteistä oikeistoa. Tasavaltalaisten joukoissa taisteli keskusta- ja vasemmistopuolueita, työväenpuolueita, kommunisteja, ulkomaisia seikkailijoita, idealisteja ja kommunisteja, anarkisteja, anarkosyndikalisteja ja baskeja, jotka ajoivat enimmäkseen alueellista itsenäisyyttä ja yksilön vapautta tai olivat yksinkertaisesti fasismin vastustajia.

Alkuun sota oli sohimista. Sotilaiden ja miliisien taistelutaidot ja -moraali olivat onnahtelevia, mutta kuukausien ja kaatuneiden myötä ne terävöityivät. Osapuolten näkemykset polarisoituivat nopeasti, ja molemmat leirit käynnistivät propagandaoperaatioita ja puhdistuksia. Kun tasavaltalaiset torjuivat Madridin valtausyrityksen toisensa jälkeen, sodan luonne muuttui. Sisällissodan sijaan se alkaa olla todellista sotaa, jossa Saksa ja Italia ottivat mittaa Neuvostoliitosta espanjalaisia sotilaita käyttäen. Neuvostoliiton tukemat kommunistit ottivat vähitellen vallan tasavaltalaisten keskeisissä elimissä, mikä toi periaatteessa keskitetyn hallinnon hajanaisille rintamille, mutta korvaa strategiset ja taktiset kysymykset arvovalta- ja propagandakysymyksin. Tasavaltalainen kansanarmeija kärsi huonosta johtamisesta. Sen joukot jauhettiin turhissa, huonosti organisoiduissa hyökkäyksissä. Epäonnistumisista syytettiin neuvostotapaan sabotaasia ja fasistiagentteja. Salainen poliisi ja teloitukset söivät taisteluintoa. 

Tasavaltalaiset taistelivat ja erityisesti puolustivat urheasti, mutta heidän hyökkäystaistelut olivat paria poikkeusta lukuunottamatta karmivia tappioita. Saksalainen ja italialainen sota-apu vie lopulta voiton neuvostoliittolaisesta kalustosta ja taktiikasta tammikuussa 1939. Saksa käytti Espanjaa koekenttänään lentokoneilleen, tykeilleen, panssarivaunuilleen ja taktiikalleen, jotka sammuttivat demokratian Manner-Euroopasta Sveitsiä, Ruotsia ja Suomea lukuunottamatta kaikkialta puolentoista vuoden kuluessa.

Sisällissotien voittajat eivät ole yleensä armeliaita. Sodan jälkeen tasavaltalaiset teloitettiin tai heidät lähetettiin vankiloihin tai työleireille. Beevor arvioi, että kaikenkaikkiaan 200000 ihmistä kuoli teloituksiin tai leireille. Leireille joutuivat myös Ranskaan paenneet; maa ei ottanut vastaan halukkaasti radikalisoitunutta väestöä etelästä. Sisällissodan jälkeen Francon Espanja maksoi kovaa hintaa akselivaltioiden tarjoamasta sota-avusta. Franco neuvotteli Espanjan liittymisestä Italian ja Saksan rintamaan, mutta väisti sitoutumisen esittämällä vaatimuksia, joihin Hitler ja Mussolini ei voineet suostua. Sitten Saksan sotaonni päättyi, ja Francon diplomaattien kulkusuunta vaihtui. 

Maallikkolukijalle Beevorin Taistelu Espanjasta tarjoaa ikään kuin puuttuvan palan karttaan. Toisen maailmansodan narratiivi alkaa yleensä Puolasta, mitä ennen kerrataan nopeasti Hitlerin häikäilemätön ulkopolitiikka ja Iso-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan epäonnistuminen. Espanjan sisällissota ja muiden maiden suhtautuminen siihen selittävät maailmankuvaa, joka vallitsi ennen sotaa mm. Iso-Britanniassa. Luottamus demokratiaan horjui, eikä fasismi ei ollut kaukana konservatiivien ajattelusta, etenkin jos piti valita sen ja kommunismin väliltä, kuten monet tuntuivat pelkäävän. Suomessakin noina sotien välisinä vuosina nähtiin Lapuan liikkeen vallankaappausyritys.

Beevor pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos kansallismieliset olisivat hävinneet. Taisteluiden aikana tasavaltalaisten parissa oli käynnissä jonkinlainen sisällissota sisällisodassa, ja kommunistit suunnittelivat jo varhaisessa vaiheessa sodanjälkeistä liittolaistensa eliminointia, puhdistusta ja vallankaappausta bolshevikkien tapaan. Jos se olisi toteutunut (Moskovan tuella, tottakai), demokraattisen kehityksen eväät olisivat olleet heikot siinäkin tapauksessa. 

Taistelu Espanjasta on hyvin kirjoitettua sotahistoriaa. Beevor kuljettaa kerrontaa lukujen mittaisina kokonaisuuksina, jotka keskittyvät paitsi taisteluihin myös osapuolten sisäisiin kiistoihin (joita Francolla oli vähän), ulkopolitiikkaan, propagandaan jne. Sisällissota on monimutkainen ja polveileva, mistä seuraa, että Beevorin kirja on myös monimutkainen ja polveileva. Kirjassa on lukuisia karttoja, joitain valokuvia ja sadan sivun verran lähteitä ja lähdeviitteitä. 

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Toinen maailmansota

Antony Beevor, Toinen maailmansota. Englannikielisestä käsikirjoituksesta The Second World War (2012) suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, Helsinki, 2012.

Brittiläinen historioitsija Antony Beevor opiskeli mm. Sandhurstissa John Keeganin oppilaana ja palveli viisi vuotta armeijassa ennen kirjailijan uraansa. Hän on kirjoittanut muutaman romaanin, mutta kuuluisuuteen hän on noussut sotahistoriaa ja 1900-lukua käsittelevien teostensa kautta. Stalingrad ja Berliini 1945 ovat olleet best-sellereitä. Hän on nojannut teoksissaan uusiin venäläisiin arkistolähteisiin,  minkä vuoksi hänen teoksiinsa on myös viitattu. Toinen maailmansota on Beevorin mukaan yritys täyttää hänen omassa sotahistorian tuntemuksessaan aukkoja, joista hän on toisen maailmansodan "yleisasiantuntijana" ollut kiusallisen tietoinen.

Usein toisen maailmansodan katsotaan alkaneen Saksan käynnistämästä hyökkäyksestä Puolaan 1. syyskuuta 1939, mutta osa nappuloista oli jo liikkeessä ennen sitä. Beevor kiinnittää huomiota sotaa edeltäneisiin tapahtumiin: Italia miehittää Etiopian 1935, Mussolini ja Hitler avustavat Francoa Espanjan sisällissodassa 1936-7, Japani hyökkää Kiinaan 1937 ja käy sotaa Neuvostoliittoa ja Mongoliaa vastaan 1938.

Saksan hyökkäys Puolaan kuitenkin toi sodan Eurooppaan. Britannia ja - hieman jalkojaan laahaten - Ranska julistivat sodan Saksalle. Nopeat voitot Tanskasta, Norjasta, Alankomaista ja Ranskasta jättivät Britannian yksin. Neuvostoliiton ja Saksan sopimus oli yllätys; sellaista paradoksia ei kukaan osannut odottaa. Yllättävää oli myös sodan raakuus heti alussa. Poliittisen indoktrinoinnin tulokset näkyivät Puolassa. Saksalaiset upseerit valittivat saksalaisten kuritonta väkivaltaisuutta, mutta Hitler totesi, etteivät sotaa käy Pelastusarmeijat. Puolalainen kulttuuri oli tarkoitus hävittää ja tehdä puolalaisista helootteja. Systemaattisiin siviiliväestöä koskeviin raakuuksiin syyllistyivät myös japanilaiset ja sodan loppuvaiheessa venäläiset. Rintamat liikkuivat nopeasti, eikä siviiliväestö ehtinyt taisteluiden tieltä idässä tai lännessä. Joukkoraiskauksia, teloituksia, pakkotyötä, nälkäkuolemia.

Kun operaatio Barbarossa käynnistyi ja saksalaiset tankit vyöryivät itään, Neuvostoliitto ja Britannia löysivät toisensa. Stalin halusi Britannian käynnistävän toisen rintaman länteen, mutta Churchill väisteli. Epäonnistunut maihinnousu olisi poliittinen itsemurha. Stalin piti lehdistöön vetoamista tekosyynä (sodan jälkeen Churchill kärsi murskatappion vaaleissa ja joutui väistymään, mitä Stalin ei tahtonut ymmärtää). Churchill kampanjoi Yhdysvaltojen saamiseksi mukaan sotaan, mikä onnistui vasta 1942, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin.

Teos on lähdeviitteineen hiukan alle tuhatsivuinen tiiliskivi, mutta Beevorin kerronta käy joutuisasti. Kirja koostuu 50 luvusta, jotka liikkuvat eri puolilla sotanäyttämöä: Länsi-Eurooppa, Kreikka, Ukraina, Pohjois-Afrikka, Kreeta, Tyynen valtameren saaristo, Balkan, Baltia, Kiina ja Venäjä. Tarkastelu kulkee armeijoiden tasolla, ja niinpä tappioita kirjataan vähintään tuhansissa, yleensä kymmenissä tuhansissa. Beevor kytkee taistelun taustalle päättäjien poliittiset intohimot. Vuodesta 1942 eteenpäin Stalin, Roosevelt ja Churchill alkavat jo varovasti hahmotella sodanjälkeistä maailmaa. Näin tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa strategisella ja poliittisella tasolla.

Beevor ei kumarra päättäjien tai kenraalien suuntaan. Toisen maailmansodan suurista kenraaleista, kuten Rommel, Patton tai Montgomery, ei kehity kiiltokuvia; ehkä yhdysvaltalainen amiraali Nimitz ja venäläinen kenraali Zukov esiintyvät parhaassa valossa. Monet kenraalit tunnistivat taisteluiden historiallisuuden ja mustasukkaisesti taistelivat paikastaan parrasvaloissa Moskovan, Sisilian, Rooman, Pariisin tai Berliinin valloittajina ja ratkaisevan voiton airueina. Aselajitkaan eivät työskennelleet sulassa sovussa. Brittiläinen marsalkka Harris asetti Saksan strategisen pommittamisen monen muun operaation edelle, vaikka kaikki todistusaineisto puhui pommituksia vastaan.

Kylmä sota alkaa jo ennen Berliinin valloitusta. Stalin haluaa puskurivyöhykkeitä Eurooppaa vastaan ja pelaa taitavasti ja häikäilemättömästi suurvaltapeliä Churchilliä, Rooseveltiä ja Rooseveltin kuoltua Trumania vastaan. Yhdysvaltojen arveltiin vetäytyvän sodan jälkeen Euroopasta. Venäläisillä oli käytössään 400 kokenutta divisioonaa ja suunnitelmat hyökkäyksen jatkamiseksi länteen Ranskaan ja Alankomaihin, mutta Yhdysvaltalaisten onnistuneet ydinkokeet tekivät hankkeen tyhjäksi. Yhdysvaltalaiset päätyivät käyttämään ydinasetta Japania vastaan, koska he pelkäsivät tappioita ja tuhoa, joita valloitus vaatisi. Japanilaiset eivät juuri koskaan antautuneet ja turvautuivat itsemurhahyökkäyksiin ja biologisiin aseisiin. Soturikultti oli voimissaan. Kun jälkimmäisen, Nagasakiin pudotetun pommin jälkeen keisari aikoi antautua ehdoitta ja pitää radiopuheen, joukko upseereita aikoi estää sen. Keisarin onnistui piiloutua.

Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, vaikka puolet Euroopasta piti uhrata stalinismille toisen puolen pelastamiseksi. Hyvän sodan retoriikka kaikuu hitlereissä ja stalineissa, joita heitellään jokaisen kriisin yhteydessä. Sodassa kuoli 60-70 miljoonaa ihmistä, joista miltei puolet oli venäläisiä. Lukija päätyy ihmettelemään, miten raakuuksista koskaan palattiin normaaliin elämään. Vaikka Beevorin kerronta pysyy enimmäkseen etäällä, hän käyttää siellä täällä lainauksia sotilaiden päiväkirjoista, kirjeistä ja esimerkiksi venäläisen lehtimiehen Vasili Grossmanin raporteista.

Toinen maailmansota on maallikolle yksinkertaisesti erinomaista sotahistoriaa. Nyt yleisesityksen jälkeen pureutunen Beevorin yksittäisiä taisteluita käsitteleviin teoksiin.

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.