torstai 5. helmikuuta 2015

What a carve up!

Jonathan Coe, What a Carve Up! (1994) Penguin Books, London, UK, 2008.

Margaret Thatcher ei keksinyt punk-musiikkia mutta antoi sille sisällön Britanniassa 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle (ks. esim. 10 Slightly Alternative Anti-Thatcher Songs tai 21 Incredibly Angry Songs About Margaret Thatcher). Hänen riuskaotteisen uusliberalisminsa murjomat vähemmistöt ja instituutiot, yksityistämät palvelut ja murtamat lakot heijastuivat populaarikulttuuriin niin, että antithatcherismista kasvoi suorastaan teollisuus. Punkin ohella soulin, reggaen, folkin, skan ja popin sanoitukset kertoivat Rautarouvan politiikan seurauksista, työttömyydestä ja kapinasta (esim. The Specials: Ghost Town, UB40: Madam Medusa, Morrissey: Margaret on the Guillotine). Aikakauden brittisarjakuvien kuvaama kyyninen ja julma maailma, kuten esim. Alan Mooren V for Vendetta tai John Wagnerin Judge Dredd, ei ehkä aukea ilman ajatusta Thatcherista.

Jonathan Coen romaani What a Carve Up! (1994) asettuu samaan antithatcherilaiseen virtaan, vaikka se julkaistiin vasta Thatcherin valtakauden päätyttyä. Tarina alkaa vuodesta 1961, kun vanhemmat vievät yhdeksänvuotiaan Michael Owenin elokuviin, mutta kevyeksi komediaksi luultu What a Carve Up! osoittautuukin tarpeettoman rohkeaksi Shirley Eatonin (ks. kansi) vaihtaessa ylleen jotain mukavampaa. Äiti retuuttaa itkevän pojan salista kesken pahaenteisen makuuhuonekohtauksen, eikä traumalta voi välttyä. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin  Michael on juuttunut sohvalleen katselemaan kohtausta videolta uudestaan ja uudestaan. Sitten naapuri koputtaa ovelle, ja Michael herää vuosien horroksestaan.
                             
Michael oli lupaava kirjailija 1980-luvun alussa. Sitten hänet palkattiin kirjoittamaan historiikki Windshaw-suvusta, mutta suvun korruptoituneisuus ja suoranainen pahuus ajoivat projektin umpikujaan joskus 1980-luvun puolivälissä. Uudet poliittiset tuulet ruumiillistuvat Winshawn suvun jäsenissä, eikä Coe jarruttele karikatyyrien kanssa.            
It was quite obvious to me, from the very beginning, that I was essentially dealing with a family of criminals, whose wealth and prestige were founded upon every manner of swindling, forgery, larceny, robbery, thievery, trickery, jiggery-pokery, hanky-panky, plundering, looting, sacking, misappropriation, spoliation and embezzlement… Because every penny of the Winshaw fortune – dating right back to the seventeenth century, when Alexander Winshaw first made it his business to corner a lucrative portion of the burgeoning slave trade – could be said to have derived, by some route or other, from the shameless exploitation of persons weaker than themselves.
Poliittinen takinkääntäjä Henry Windshaw yksityistää terveydenhuoltoa. Hän ei tunnusta arvoja vaan palauttaa kaiken numeroiksi. Hänen ainoa inhimillinen piirteensä on jo 1940-luvulla syttynyt rakkaus Margaret Thatcheriin, tämän kastanjanväriseen hiuspehkoon ja kauniisiin silmiin. Sisko Hilary suoltaa iltapäivälehteen poliittisia kolumneja ja remontoi television ajankohtaisohjelmia kävellen yli kaikista journalistisista periaatteista. Veljet ja serkut myyvät (biologisia) aseita diktaattoreille, tehostavat maataloutta kylmäksi ja koneelliseksi teollisuudeksi, rikastuvat sisäpiirikaupoilla ja korruptoivat taide-elämää. Kirjan muut henkilöhahmot joutuvat tavalla tai toisella tämän kauhukabinetin uhreiksi, kun suvun pohjaton ahneus ja hulluus sulautuvat yhdeksi paljaaksi mielipuoliseksi himoksi ja Windshaweissa ruumiillistunut vapaa markkinatalous paloittelee (engl. carve up) Britannian instituutioita, lainsäädäntöä ja julkista sektoria.
   
Coe liikkuu edestakaisin pitkin 1980-lukua tarjoillen tarinaansa täydellisen sulkeuman ilman yhtään avointa langanpäätä. Loppua kohden tarina kerää yhä enemmän kierroksia kiihdyttäen poliittisen irvokkuuden äärimmilleen. Romaani kietoutuu samannimisen elokuvan ympärille niin tiukasti, että sen sävy vääntyy satiirista groteskiksi farssiksi. Siitä huolimatta tarina pysyy hyvin kirjailijan käsissä. Hauska.

4 kommenttia:

  1. Tämä kuulostaa niin hyvältä! Odottelee hyllyssäni ja saattaisi olla sopivaa talvilomalukemista parin viikon päästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli hassulla tavalla koukuttava, vaikkei Coe joka käänteessä haekaan uskottavuutta.

      Niin ja 1980-luvun lukutunnelmaan sopii mainiosti The Smiths tai Morrissey. :-)

      Poista
  2. Suosittelen samalta kirjailijalta Konnien Klubi joka on iskevä kasvutarina juuri Thatcherin vallan vuosilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, pitääpä tutustua. Coelta voisi lukea enemmänkin.

      Shirley Eaton oli muuten se Bond-tyttö, joka kuoli kultamaalin tuottamaan tukehtumiseen Kultasormessa.

      Poista