Timo Heinonen, Arto Kivimäki, Kalle Korhonen, Tua Korhonen, Heta Reitala, Aristoteles, Aristoteleen runousoppi - Opas aloittelijoille ja edistyneille. Muinaiskreikankielisestä alkuteoksesta Peri poiētikēs suomentaneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Teos, Juva, 2012. Aristoteleen Runousopista on tehty neljä suomennosta, joista olen lukenut aiemmin vain Saarikosken vuoden 1967 käännöksen. Viimeisin suomennos Aristoteleen Runousoppi on käännöksen lisäksi myös selitysteos, jonka 436 sivusta varsinaista käännöstä on vain kuutisenkymmentä -- loput käsittelevät Runousopin sisältöä, tulkintaa, historiaa ja vaikutusta. Kirja on kerrassaan helmi.
Runousoppi ei käsittele varsinaisesti runoutta, eikä se ole myöskään oikeastaan oppikirja. Kirja kuvaa filosofisesta näkökulmasta toiminnan ohjaamaa lyriikkaa, jossa on juoni eli johdonmukainen tapahtumaketju. Valtaosa teoksesta käsittelee nimenomaan fiktiivisen tarinan juonta ja sen rakenteen tuottamaa tunnevaikutusta. Hyvässä juonessa henkilöiden onni kehittyy tunnistamiseen (anagnorisis) liittyvien käänteiden (peripeteia) mukaan. Tehokkain juoni on tragedia. Vaikka antiikissa kaikki tragediat eivät päättyneet onnettomasti, Aristoteleen mukaan kaikkien henkilöiden surkea loppu tuotti parhaan lopputuloksen. Vielä, jos päähenkilö pyrki hyvään, mutta erehdyksissään (hamartia) päätyi tuottamaan epäonnea, tragedia oli ideaalinen. Näitä kriteereitä täyttäviä näytelmiä ei ole säilynyt kuin muutama.
Aristoteleen ajoista on yli kaksi tuhatta vuotta, joten tutkijoilla on ongelmia tulkita osin huonosti säilynyttä käsikirjoitusta. On vaikea ymmärtää sanoja samaan tapaan kuin yleisö kirjoitusajankohtana. Kirjoittajat näkevätkin vaivaa valottaakseen Aristoteleen ajattelua laajemmin ja kytkeäkseen tulkinnat Aristoteleen muuhun tuotantoon. Tulkintaongelmista huolimatta kirja työstää huolellisesti keskeisiä käsitteitä: poesis, mimesis, anagnorisis, peripeteia, hamartia, katharsis jne. Kirja käsittelee myös Aristoteleen dramaturgiaa, Runousopin tulkintahistoriaa (mm. mitä Aristoteles ei sanonut) ja vaikutusta länsimaiseen kulttuuriin. Aristoteleen runousoppi on siten samalla alkuteksti ja sen (kanonisoimaton) tulkinta.
Neljäs kerta toden sanoo.
Aristoteleen teokset Runousoppi ja Retoriikka kuuluivat aikoinaan maisteriopintojeni pakolliseen lukemistoon ja pidin niistä kovin kummastakin. Näiden pariin voisi palata uudestaankin!
VastaaPoistaUusien Aristoteles-käännösten kommentit ovat aika hyviä, mutta tämä Aristoteleen runousoppi vetää kyllä luullakseni pidemmän korren: tämä on totaalinen runousoppi! :-)
PoistaA:n Retoriikkaa en ole lukenut, mutta joitain niitä muita tentin ja proseminarisoin kauan sitten toisessa galaksissa. Voi voi, mistähän löytäisi aikaa lukea A:n ja P:n tuotannon? Ehkä sitten kun potentiaalisuus aktualisoituu potentiana.