J. W. von Goethe, Nuoren Wertherin kärsimykset. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Leiden des Jungen Werther (1774) suomentanut Markku Mannila (1992). Otava, Keuruu, 1999.Kauan sitten 1700-luvun lopulla uudistusmielinen saksalainen nuori älymystö keksi nousta tunnetta ja mielikuvitusta kahlitsevaa valistusta ja sen järkeä ynnä sääntöjä vastaan. Johann Wolfgang von Goethen ympärille kerääntynyt kansallistunteen lämmittämä piiri kokosi antiklassisia teemoja ja leipoi niistä Sturm und Drang -liikkeen, joka eli joitain vuosia 1780-luvun alkuun. Yksi liikkeen piirissä syntyneistä merkkiteoksista oli vuonna 1774 ilmestynyt Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, joka saavutti nopeasti laajan suosion.
Tarinan taustalla oli Goethen omat ihmissuhdesolmut, joista vapautuakseen hän päätti kirjoittaa elämäntuskansa ja ahdistuksensa romaaniksi. Kirja syntyi muutaman viikon kiivaana puristuksena, mikä sekin ilmentää tunteen (inspiraation) ensisijaisuutta suunnittelemiseen nähden. Goethe oli tuolloin vain 24-vuotias; teos tai oikeastaan sen menestys leimasi koko hänen loppuelämäänsä.
Nuoren Wertherin kärsimykset on kirjeromaani ja kolmiodraama. Werther kirjoittaa kirjeitä ystävälleen Wilhelmille tätinsä luota Wahlheimin pikkukaupungista, jonne hän on vetäytynyt sivuun pienistä ihmissuhdeharmeista. Kirjeet kertovat liki lapsellisesta havainnon synnyttämästä riemusta. On kesä, ja Werther katselee maailmaa "uneksivasti hymyillen". Jalkojen alla aukeava laakso tuntuu tervehtivän voittajaa. Hän nauttii talonpoikaisidyllistä ja oman kasvimaan yksinkertaisesta sadosta.
Näky viehätti minua: istahdin läheiselle auralle ja rupesin innoissani piirtämään tuota veljellistä ryhmää. Otin mukaan vielä lähimmän aidan, aitanoven ja joitakin rikkonaisia kärrynpyöriä, siinä järjestyksessä kuin ne olivat siinä peräkkäin, ja hetken kuluttua havaitsin, että olin saanut aikaan tasapainoisen ja sangen mielenkiintoisen piirroksen, ilman että olin lisännyt siihen omiani. Se vahvisti päätöstäni pitäytyä vastaisuudessa yksinomaan luontoon. Se yksin on äärettömän rikas, ja se yksin tekee taitelijasta suuren. Sääntöjä voidaan tietenkin puolustaa monin tavoin, paljolti samoin perustein kuin millä ylistetään porvarillista elämäntapaa. Ihminen, joka kehittää itseään niihin tukeutuen, ei koskaan luo eikä tee mitään mautonta ja kehnoa, aivan kuten sellaisesta joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei koskaan voi tulla sietämätöntä naapuria tai konnaa; mutta tosiasia kuitenkin on, että kaikkinaiset säännöt turmelevat luonnon todellisen kokemisen ja todellisen ilmentämisen!Sitten hän tapaa kauniin Lotten, jonka seurassa kesä vierähtää nopeasti ja viattomasti. Tyttö on varattu -- hänen kihlattunsa on matkoilla -- mutta Werther joutuu tunteen valtaan eikä jarruttele. Hänen hillittömyytensä on viehättävän seuramiehen charmia, kunnes loppukesästä Lotten kihlattu Albert palaa ja Wertherin alkaa olla yhä vaikeampi tunnustaa Lotten saavuttamattomuutta. Syksyn tullen laakso ei enää hymyile. Lukemistokin vaihtuu Homeroksesta Ossianin epiikkaan. Sitten Werther ottaa vastaan viran jostain kaukaisesta ruhtinaan hovista, mutta mikään ei tunnu liennyttävän tuskaa. Lahjakkuus tai klassinen koulutus ei lopultakaan kavenna säätyeroja. Werther kapinoi ja riitaantuu, mutta yhteiskunnallinen kapina puristuu itsetuhoiseksi narsismiksi.
Goethen kerronta kulkee sujuvasti. Tarina huokuu (tai peräti määrittelee) esiromantiikkaa. Wertherin suhde ympäristöönsä elää hänen käänteidensä kanssa, tai oikeastaan hänen mielentilansa ohjaavat hänen havaintoaan ympäristöstä. Wertherin tunteellisuuteen on silti vaikea samastua.
Kyllä minullekin Wertherin tunnekuohu jäi aika etäiseksi, vaikka olin kirjaa lukiessani 17-vuotias kiihkeä romantikko. Kirja oli aikamoinen pettymys. Romantiikan naisihannekin on ahdistavan passiivinen. Lottehan on oikea poroporvarillisen tylsämielisyyden ruumiillistuma.
VastaaPoistaKyllä, kyllä. Kuitenkin, kun naamiot putoavat, Lotten sanat iskevät läpi verhojen suoraan ongelman ytimeen. Me tiedämme Lottesta vain sen, mitä Werther kirjeissään kertoo, eikä Werther ole kaikilta osin luotettava tai tasapainoinen kertoja. Ehkä tarina pitäisi kirjoittaa Lotten näkökulmasta -- ellei joku ole jo kirjoittanut. :-)
PoistaKun porvarillinen romaani kehittyi romantiikaksi, teki samalla porvaristo yhteiskunnallista nousua, eikä siniverisyyttä esitetty enää entiseen tapaan luonteenlaadun tai hengenjalouden takeena. Tuossa yllä Wertherin lainauksessakin porvarilliset arvot takaavat puhtauden ja aidon maun. Werther pistää Homeroksen (l. antiikin vaikutteet) sivuun ja tarttuu kansanomaiseen eepokseen.
Kieltämättä näiden vanhempien romaanien naishahmot tekevät aika vähän. Kun Austen kirjoittaa Emmaa nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, naisten ahdistava ja tyhjänpäiväinen arki suorastaan huutaa.
Totta, näissä kirjoissa naiset nähdään etupäässä miesten silmin - ehkä etupäässä sellaisina, kuin nämä haluaisivat heidän olevan. Minulla on nyt kesken Thomas De Quinceyn Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset, jossa hän kuvaa vaimoaan suunnilleen samanlaisena suloisena, vähän ylimaallisena olentona kuin Werther Lottea. Taisi olla tuolloin tapana.
PoistaHyvyys, kauneus ja siveys on tavattu leipoa samaan taikinaan. Resepti on ehkä Platonilta, vaikka luulen, että siihen on/olisi pystytty ilman ideaoppiakin. Ainakin vielä 1850-luvulla Baudelaire idealisoi naisensa runoissaan päästäkseen jonnekin aistimaailman tuolle puolen mutta ei pysty ylläpitämään ihannetta ja ennen pitkää hyökkää naisensa kimppuun.
PoistaKirjallisuuden sivupoluilta löytyy varmasti vähemmän idealisoituja hahmoja. Pitäisi perehtyä noihin romaanikirjallisuuden alkumetreihin. Samanaikainen poliittinen murros tekee niistä historiallisestikin mielenkiintoisia.
De Quincey vaikuttaa mielenkiintoiselta. Oppinutta dekadenssia. :-)