Pahan kukat / Les Fleurs du Mal

Charles Baudelaire, Pahan kukat. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Fleurs du Mal (1861) suomeksi tulkinnut Antti Nylén. Sammakko, Tallinna, 2012.

Charles Baudelaire, The Flowers of Evil. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Fleurs du Mal (1861) englanniksi kääntänyt James McGowan. Esipuheen kirjoittanut Jonathan Culler. Oxford University Press, Oxford, UK, 1993.

Charles Baudelaire, Pahan kukkia: Valikoima. Ranskankielisestä alkuteoksesta Les Fleurs du Mal (1861) suomentanut Yrjä Kaijärvi. Otava, Helsinki, 1971.

Martin Turnell, Baudelaire: A Study of his Poetry. Hamish Hamilton, London, UK, 1953.

P. Mansell Jones, Baudelaire. Bowes & Bowes, Cambridge, UK, 1952.


Törmäsin Charles Baudelairen runouteen ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa Enki Bilalin Nikopol-sarjakuvatrilogiassa. Siinä pitkään jäätyneenä avaruudessa leijunut astronautti Alcide Nikopol palaa maahan keskelle teokraattis-fasistista dystopiaa. Hänestä tulee jumalten (erityisesti Horuksen), ajan ja vierauden riepottelema kuolevainen, joka ensimmäisen osan lopussa pakenee hulluuteen, mikä ilmenee sairaalan käytävissä kaikuvin Baudelairen säkein. Näistä ja Nikopolin myöhemmin laskemista katkelmista ei selvinnyt, mitä oikeastaan Baudelaire on, mutta ne herättivät kiinnostuksen.

Myöhemmin Britteinsaarilla asuessani hankin käsiini Les Fleur du Mal -englanninnoksen, jonka kautta yritin päästä käsiksi runojen tunnelmaan. James McGowanin englanninkielinen käännös seuraa ranskankielistä alkutekstiä melko tarkasti, joten sen kautta sai jonkinlaisen käsityksen Baudelairen kokoelmasta. Kuitenkin kokoelman lukeminen sieltä täältä osoittautui puuduttavaksi ja vaikeaksi, eikä mistään saanut oikein otetta, joten keksin ennen pitkää parempaa tekemistä. Kohdalle osunut Yrjö Kaijärven suomentama valikoima Pahan kukkia ei sekään avannut Baudelairen mysteeriä. Jotenkin en tuntunut ymmärtävän, mistä runoissa on kyse -- ehkä en vain osannut lukea (runoja). Joitain vuosia sitten poimin Antti Nylénin suomennoksen, mutta innostuneen selailun jälkeen kirja jäi hyllyyn odottamaan innostusta.

Innostus tuli nyt viimein melkein 25 vuotta ensi tapaamisen jälkeen. Poimin kaksi Baudelaire-teosta, P. Mansell Jonesin ohuehkon kirjan ja Martin Turnellin paksumman tutkielman, lukemiseni tueksi. Näistä erityisesti jälkimmäinen osoittautui korvaamattomaksi avuksi runokokoelman ymmärtämisessä. Turnell kertoo ensin oman suhteensa teokseen (jota kantaa aina matkoillaan mukanaan) ja esittää sitten tiivistetysti Baudelairen elämän keskeiset tapahtumat ja suhteet; näillä on kovasti merkitystä runoja tulkittaessa. Ennen pureutumista yksittäisiin runoihin tai lopulta Baudelairen tyyliin, Turnell lukee auki kokoelman viimeisen runon Le Voyage, jonka pohjalta hän tarjoilee runokokoelman teemat, tavoitteen ja rakenteen. Sitten alkaa miltei runo runolta etenevä vyörytys. Turnell ei käännä alkutekstin ranskaa, jota osaan vain auttavasti, eikä Nylén käännä vaan tulkitsee säkeitä, joten nojasin enimmäkseen McGowanin englanninnokseen, jossa kulkee rinnakkainen alkuteksti. Joka tapauksessa luin siis runokokoelmaa tutkielmasta käsin.

Harva lukukokemus, jos yksikään, on kolahtanut niin lujasti kuin Turnellin opastama Les Fleurs du Mal. Kokemus oli kokemus nimenomaan lukemisena. Baudelairen tekstistä avautuu tasoja, joita en olisi osannut etsiä, ja ilmiöitä, joita en tiennyt kielellä voitavan tehdä: vaihtumista, muuttumista, huomaamatonta katoamista, tunnistamista, katkeraa paluuta, vaivihkaista vääristymistä, epätoivoa. Runoilijan mielialat vaihtelevat, mutta kaipaus ja haikeus tapaavat kääntyä ja korruptoitua mutkien kautta yksinäisyydeksi ja epätoivoksi. Kaiken tämän lisäksi ranskankielinen alkuteos hohtaa huolellisesti sommiteltuja säkeitä, riimeja, runomittaa ja soinnillisuutta.

Turnellin esittämät tulkinnat pysyvät lähellä tekstiä. En tee koskaan merkintöjä kirjoihin, mutta nyt päädyin sotkemaan jo kellastuneen englanninkielisen pokkarin sivulle merkintöjä jonkinlaisina sormituksina vastaisuuden varalle. Marginaalit kävivät ahtaiksi.

* * *

Yhteiskunta koki 1800-luvulla valtavan murroksen, joka vieläpä kiihtyi vuosisadan mittaan. Taloudellinen toiminta vapautui, teollisuus kehittyi, ja kaupungit kasvoivat. Kulttuurista tuli yhä vahvemmin urbaani ja keskiluokkainen. Muutos heijastui myös kulttuuriin. Aiemmin taiteilija oli ollut käsityöläinen, joka ilmaisi yhteisön, enimmäkseen eliitin, tuntemuksia ja oli siten osa yhteiskuntaa. Kun vanha järjestys väistyi, uudessa tilanteessa taiteilijalla ei ollut enää merkitysjärjestelmää, johon ripustaa kokemuksiaan. Myös kirkon perinteinen asema merkitysten lähteen horjui: Keskiajalla uskonto jäsensi kokemusta, mutta jo 1600-luvulta eteenpäin kokemus alkoi yhä voimakkaammin jäsentää uskontoa.

Uudessa, keskiluokkaisessa kulttuurissa taiteilija joutui yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen ja yhteiskunnan väliin syntyi juopa, ja taide alkoi kuvata yksilön ja yhteisön välistä suhdetta. Taiteilijat alkoivat esiintyä näkijöinä ja visionääreinä, jotka tunnistivat metafyysisiä pikemminkin kuin sosiaalisia rakenteita. Niinpä Ranskan vallankumouksen jälkeen romanttinen tyylisuunta synnytti esimerkiksi ammattirunoilijan, joka ei enää Molièren tai Racinen tavoin yrittänyt viihdyttää yleisöä vaan alkoi julistaa sisäistä tunnettaan tai ilmestystään.

Charles Baudelaire ehti sisäistää romantikkojen perinteen ennen kuin nousi sitä vastaan. Hänen mielestään taide pelkästään taiteen vuoksi irrotti taiteen elämästä ja teki siitä kultin. Romantikot hapuilivat itsensä ulkopuolelle, kun heidän olisi pitänyt kääntyä sisäänpäin. Taiteen tuli olla moraalista, älyllistä, ja sen tuli suuntautua kohti jonkinlaista esteettis-mystistä ääretöntä.

Selkeimmin tätä ääretöntä tavoittelee sonetti Correspondances eli Vastaavaisuuksia. Runon otsikko tuntuu viittaavan romantikkojen suosiman ruotsalaisen mystikkoteologin Emanuel Swedenborgin oppiin fyysisen ja henkisen maailman välisestä vastaavuussuhteesta. Fanfarlo-teoksessaan Baudelaire viittaa Swedenborgiin, joten hän tunsi opin sekä romantikkojen kiinnostuksen siihen. Tuohon aikaan ihmisillä oli vakaa usko maailmaan materiaalisen maailman takana. Koska kirkko ei vastannut uudenlaisiin tieteellisen, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen murroksen herättämiin kysymyksiin, syntyi kirkon rinnalle erilaisia esoteerisia kultteja, esimerkiksi juuri swedenborgilaisuutta ja kabbalismia, antamaan vastauksia. Osaltaan myös kirjallisuus otti kirkon tehtäviä ja alkoi antaa merkityksiä. Baudelaire näki runoilijan tehtävän juuri tässä: runoilija älynsä ja mielikuvituksensa voimin tulkitsee maailmankaikkeutta, koska vain hän ymmärtää universaalin analogian eli vastaavaisuuden mystiikan.

Vastaavaisuuksia alkaa näin:

Luonto on temppeli, sen pylväät elävät,
epäselviä sanoja joskus ne humisevat;
käy ihminen symbolimetsässä, tarkkailevat
ne häntä ja tuttavankatsein tervehtivät.
(Kaijärvi, s. 17)

Luonnon temppelissä pylväät elävät, eli niissä on henki – jotain mikä pyrkii esille. Tämä esiin pyrkimys tuottaa symboleja, joista muodostuu symbolimetsä. Metsä edustaa mysteeriä, salaisuutta. Baudelairelle luonto siis heijastelee maallisen todellisuuden takaista maailmaa. Materiaalisen maailman takana on sisäinen ja merkittävämpi henkinen todellisuus. Metsän symbolit humisevat epäselviä sanojaan joskus. Tämä käärii vastaavaisuudet tiukemmin mysteeriin kuin metsä.

Viestien satunnaisuus ja metsän kaoottisuus herättää tarpeen juuri runoilijoiden kaltaisille tulkitsijoille, jotka pystyvät lukemaan ja välittämään symboleja. Luonnon ajatteleminen temppelinä ei ollut uutta, mutta missä aiemmin luonnontemppelit huokuivat Jumalan kunniaa, huokuu se nyt epävarmuutta. Jonathan Culler on tulkinnut Baudelairen ironisoivan ja maallistavan tämän romantikkojen käyttämän kielikuvan.
 
Ensimmäinen säkeistö esitti teorian, jota seuraavat kolme säkeistöä sitten toteuttaa käytännössä (tosin Kaijärvi latoo sekstetin yhdeksi säkeistöksi).

Kuin pitkät kaiut sekoittuvat loitotessansa,
pimeässä, syvässä ykseydessä, joka on
laaja kuin yö ja kuin kirkkaus rannaton,
niin äänet, värit, tuoksut vastaavat toisiansa.

On tuoksuja, raikkaita kuin iho lapsen on,
kuin niittyjen vihreys, sävel oboen,
– on pilaantuneita, rikkaita, voitollisia,
jotka leviävät kuin kaikkeus loputon,
kuten ambra ja myski, suitsutus pihkojen,
jotka laulaen huumaavat henkeä, aistimia.
(Kaijärvi, s. 17)

Symbolit välittyvät aistihavaintojen kautta. Aistihavainnot sekoittuvat ja sitä kautta mahdollistavat pääsyn maailmaan todellisuuden takana. Kokoelman alkupään runoissa toistuu pyrkimys laajentaa, venyttää tai puhkaista materiaalinen todellisuus ja tavoittaa ykseys, jossa pimeys ja kirkkaus - tai subjekti ja objekti - ovat samaa.

Vastaavaisuuksissa aistimuksia on erilaisia, eivätkä kaikki ole kauniita. Näin Baudelaire hylkää Platonin ideamaailman. Koska vastaavaisuudet vallitsevat henkisen ja fyysisen välillä, niin värit, tuoksut ja äänet ovat myös moraalisia. Ideaalisesta tuonpuoleisesta kajastava pilaantunut tuoksu tuo meidän maailmaamme ei-keskiluokkaisia moraalisia sävyjä. Näiden sävyjen kautta venytetään ja laajennetaan materiaalisen ympäristön moraalia. Taiteilijan ei ainakaan pidä siis alistua keskiluokkaiselle moraalille, koska ideaalinen moraali ei tule tämänpuoleisesta.

Ambran, myskin ja pihkojen nimeämisen voi ajatella tarkoittavan runoilijan kykyä ja tehtävää tulkita ja sommitella symboleita. Ainekset ikään kuin puristetaan hajusteeksi pulloon, josta ne leviävät kaikkialle runouteen. Runoilijan tehtävä onkin toimia tulkkina kahden maailman välissä. Taide on näin ollen puhuttu symboli kauneudelle ja elämän mysteerille. Luontoon yhdistyessään se jalostuu transendentiksi kokemukseksi, jonkinlaiseksi ilmestykseksi.

Tämä Baudelairen rakentama aistien alkemia osoittautuu myöhemmissä runoissa umpikujaksi. Vastaavaisuudet antoi kuitenkin kipinän symbolisteille; runosta tuli symbolismin avainteksti.

* * *

Les Fleurs du Mal -kokoelman ensimmäinen laitos joutui sensuurin hampaisiin heti ilmestyttyään vuonna 1857: kuusi runoa määrättiin poistettavaksi, ja runoilija tuomittiin sakkoihin, koska teos loukkasi yleistä siveyttä. Runojen poistaminen kokoelmasta teki kipeää, koska Baudelaire oli huolellisesti rakentanut teoksesta kokonaisuutta. Neljä vuotta myöhemmin vuonna 1861 julkaistiin kokoelman toinen laitos, jossa oli kolmisenkymmentä uutta runoa. Sittemmin yleisö on tehnyt, kuten P. Mansell Jones toteaa, täyskäännöksen suhteessaan Baudelairen runoteokseen.

Kuten François Villon neljäsataa vuotta aikaisemmin, Charles Baudelaire hallitsi aikakautensa runouden muodot suvereenisti mutta käytti niitä vaivatta ilmaisemaan uudenlaista sisältöä. Muodoiltaan runot eivät siis kehitä uutta, jos ei huomioida päällekkäin liukuvia kuvia, samanaikaisia ristiriitaisia tunteita, havainnon kaksijakoisuutta ja kääntymistä, toistuvia kehiä runoissa, sen osissa ja kokoelmassa. Runot kuvaavat modernin, kiven ja metallin kulttuurin synnyttämää ahdistusta. Yleiset ja jaetut uskomusjärjestelmät ovat kadonneet ja niiden myötä yhteys ihmisten väliltä.

Baudelaire on kyvytön sopeutumaan uudenlaiseen maailmaan ja kokee itsensä jatkuvasti pakolaiseksi. Hän etsii uudenlaista, maallista pyhää, mitä tahansa, joka yhdistäisi hänet ympäristöönsä. Pahan kukat kuvaa toistuvia yrityksiä tavoittaa tämä tuonpuoleinen ideaali, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset epäonnistuvat. Keskeiset teemat, uskonto (tai hengellisyys), taide ja rakkaus, eivät tuo ratkaisua. Kun hän kurottaa kohti jonkinlaista jumaluutta tai henkevyyttä, masennus ja ikävystyminen vetävät hänet takaisin tyhjyyden reunalle.

Runot ovat omaelämänkerrallisia, mutta ne eivät esiinny aikajärjestyksessä.  Kokoelmassa on kuusi osaa, jotka muodostavat tarinan kaaren. Ensimmäinen ja pisin osa, Masennus ja ihanne (Spleen et Idéal), jossa Vastaavaisuuksiakin esiintyy, kuvaa ihmisen tavoitteiden ja epätoivon välistä konfliktia. Se sisältää kolme runoryhmää eli sykliä. Taiteen syklissä Baudelaire yrittää voittaa tyhjyyden tuottaman masennuksen ja lähestyä ideaalia Vastaavaisuuksissa kuvattua kanavaa pitkin. Hän tunnustelee esteettistä kokemusta eri puolilta.

Runossa Bénédiction runoilija on porvarillisten maun piirittämä, pilkattu ja halveksittu, mutta hän toivoo tulevansa palkituksi maallisen yläpuolella. Silti tavoitteet pakenevat ja aihe pysyy epäselvänä. Viides runo (J'aime le souvenir...) alkaa maanpäällisen paratiisin kuvauksella, mutta päättyy teollisen ajan painajaiseen. Lisäksi syntyy epäilyksiä, on vaikea päästä alkuun, ja ikävystyminen alkaa pidellä kynää, aiheet alkavat murentua, usko horjua. Runossa Kelvoton munkki runoilija manaa:

Saamaton veli!
Miksi eivät
minun kurjan, kituliaan elämäni
elävät kuvat
soisi tekemistä käsilleni, lohtua silmilleni?
(Nylén, s. 43)

Ohjelmajulistuksestaan huolimatta hän ei pääse vapaaksi. Onnistuakseen runoilijan tulee olla oikeassa mielentilassa ja hänellä tulee olla oikea aihe. Niinpä Baudelaire kääntyy rakkauden puoleen.
 
Seuraavassa syklissä runot kuvaavat yrityksiä kumota masennus rakkauden avulla. Eksoottinen tuoksu käynnistää kuvallisen koneiston, joka vie tyhjyyden ääreltä jonnekin muualle. Kuten Vastaavaisuuksissa, nytkin aistit sekoittuvat.

Tuoksusi saattaa minut ihanaan satamaan
täynnä merenkäynnin
väsyttämiä purjeita ja mastoja,
            ja ilmassa leijuva
vihantien tamaridipuiden tuoksu
tunkeutuu sieraimiini,
mielessäni lauttureiden lauluun punoutuu.
(Nylén, s. 75)

Ekstaasi, kuten aina, vapauttaa runoilijan ahdistuksestaan, mutta tunne kestää vain hetken. Seksuaaliseen nautintoon sekoittuu Baudelairella aina syyllisyys. Oi lokaista suuruutta, häpeää, jaloutta!

Rakkauden syklin runot ovat pikemminkin eroottista draamaa kuin rakkausrunoja. Ne tavataan lukea Baudelairen naissuhteiden kautta. Myrskyisä suhde tummaihoiseen prostituoituun Jeanne Duvaliin näkyy runoissa eroottisin värein esitettynä masennuksena ja ideaalina. Runossa La Chevelure Duval muuttuu prostituoidusta ihanteeksi ja takaisin upein sanakääntein. Runoilija yrittää pitää kiinni lumouksesta, mutta se vääjäämättä haihtuu.

Runoilijan mielialat muuttuvat jatkuvasti vihan ja epätoivon välillä, joten runot ovat hyvin erilaisia, mutta nainen on vain väline yrityksissä kohti ideaalia. Nainen herättää halun, jota ei kuitenkaan tyydytä ja joka synnyttää syyllisyyttä. Baudelaire estetisoi suhteen jääden ikään kuin tarkkailijaksi. Hän nostaa naiset jalustalle, mutta heiluu ihailun ja ilkeyden välillä. Runot ovat raakoja ja kauniita.

Runot, jotka liittyvät Baudelairen ja Apollinie Sabatierin suhteeseen, sisältävät iloa ja riemua. Tumma peto on muuttunut enkeliksi ja yöt päiviksi. Vaikka tunnelma on kohti ideaalia, spleen ei katoa. Semper eadem paljastaa jo vaikeuksia ylläpitää ihailua.

- Mistä outo murheesi? kysyit.
- Mistä se nousee
päällesi kuin meri
mustille, paljaille kallioille?

- Kun sydän on korjannut viinisatonsa, on elämä
pelkkä taakka - "salaisuus",
jonka tietävät kaikki: tavallista kärsimystä,
ei mitään mystistä. Se käy
kirkuvan selväksi kaikille - kuten sinun ilosi.
[...]
Anna valheen päihdyttää sydämeni - anna
sydämeni hukkua
kauniisiin silmiisi, kauniisiin uniin
ja pitkää nukkua
ripsiesi katveessa.
(Nylén, s. 123)

Tasaaminen alkaa aggressiiviseen sävyyn luennoida ahdistuksesta, vihasta, houreista: Enkeli, joka hyvyttä uhkut, tiedätkö mitä viha on? Vuoden 1861 laitoksesta poistettujen runojen joukossa on suoranainen hyökkäys Sabatieria kohtaan. Liian iloiselle muuttaa rakkauden kohteen väkivaltaisen himon kohteeksi. Suhde alkaa olla ohi.

Marie Daubrun -runot kulkevat puolestaan masennuksen merkeissä. Harsoinen lohtu ei pelasta. Myrkky rinnastaa rakkauden myrkkyyn, oopiumiin ja viiniin. Samea taivas maalaa syksyisen mielentilan.

Välillä tuot mieleen taivaanrannan, jonka aurinko
suloisesti valelee sumuisellä säällä...
Sädehdit kuin sateinen maisema, joka
samean taivaan sinkoamista säteistä roihahtaa!
(Nylén, s. 149)

Runoilija epäilee, kestäisikö tämä hauras kauneus tulevan talven kylmyyttä. Silti runot maalailevat pakoa sinne, missä ikuinen kauneus ja järjestys, loisto, lepo ja hurmio vallitsevat. Ne kuvaavat rakkauden hurmiota ja hameiden liikkeen synnyttämää päihtymystä (ja yritystä paeta sen seurauksia). Nämä unelmat katkeavat kuitenkin runoon Auttamaton. Rakkaus ei karkoita masennusta.

Mihin myrkkyyn, mihin viiniin, mihin eliksiiriin
hukuttaisimme vanhan vastustajamme,
turmiollisen,
kyltymättömän kuin kurtisaani.
(Nylén, s. 165)

Syksyinen taivas hallitsee sykliä, ja talvi, masennus ja ikävystyminen tekevät tuloaan. Toivo on kuollut. Tuhoutuminen Baudelairella ei ole koskaan väkivaltaista vaan hidasta lahoamista, kunnes ollaan huomaamatta tyhjyyden partaalla. Daubrun jättää Baudelairen, joka kuvaa suhteen lopun sisäisenä kamppailunaan runossa Madonnalle.

Tämän jälkeen masennus eli spleen ottaa vallan. Masennuksen sykli sisältää upeita runoja. Muistot muuttuvat ääniksi, ja Haljennut kello soi talviyöhön kahta toisiinsa sekoittuvaa ääntä. Runoilija miettii epätoivoa ja turhautumista tuottavan ideaalin tavoittelun mielekkyyttä. Ei tuoksu enää jumalainen kevät! Hän on väsynyt ja aikeissa luovuttaa.

 * * * 

Runokokoelman toinen osa Pariisin kuvia on runoilijan yritys palata ihmisten yhteyteen ja samalla paeta itseä, omaa tummaa ajattelua. Kahdeksantoista runoa kuvaa vuorokauden mittaista kierrosta kaupungissa. Ensin päiväkävely herättää muistoja ja paljastaa varjoja sekä aaveita, mutta yhteisöä ei näy missään. Victor Hugolle omistettu Joutsen kuvaa kadonnutta Pariisia ja menetettyjä muistoja ja mahdollisuuksia. Runoilija on juureton pakolainen, kuten runon Andromache. Toistuvat kuvat kuvaavat tunteita ilman, että niitä pitää kuvailla. Kaupungissa joutsen on vailla vettä, runoilija ei saa henkeä.

Osa runoista on impressionistisia siinä, että niiden maalaamat kuvat tuovat "maiseman" maaseudulta kaupunkiin. Baudelaire pysähtyy katsomaan vanhoja ukkoja ja akkoja. Ukkoihin liittyvät fyysiset ja psykologiset vääristymät ajavat hänet huoneeseensa. Akat muuttuvat hirviöiksi ympäristönsä vuoksi. Myös sokeiden mekaaniset liikkeet ärsyttävät runoilijaa, joten sääliin sekoittuu väärä tunne.

Sieluni, katso: he hirveiltä näyttävät,
kuin sätkynukkeja, melkein naurettavia,
omituisia, niinkuin unessa liikkujia,
tie minne he tähtäävät silmänsä pimeät.
(Kaijärvi, s. 61)

Öinen Pariisi on kokonaan eri kaupunki. Iltahämärä tuo kaduille synnin.

Pahantekijäin ystävä, ihana ilta, saa,
rikoskumppani tulee sudenkäyntiä varovaa;
nyt suojaksi taivaan verhot putoavat,
ja maltiton ihminen ottaa pedon tavat.
(Kaijärvi, s. 63)

Baudelaire ei puhu teattereista tai ravintoloista vaan varkaista ja huorista. Hän huomaa jääneensä vieraan ja epäinhimillisen maailman vangiksi. Hän joutuu palaamaan itseensä.

 * * * 

Viini, runokokoelman lyhyt kolmas osa, on jälleen yksi yritys löytää lääke masennukseen. Sitä juovat köyhä, rakastavaiset, yksinäinen ja murhamies. Yksinäisen viini antaa toivon, nuoruuden ja pöyhkeyden, mikä tekee meistä suuria, jumallisia!

 * * *

Kirjan neljäs osa on itse Pahan kukat, jossa laskeudutaan pahuuden äärelle. Baudelairelle pahuus on homoseksuaalisuutta, perversioita, nekrofiliaa, sadismia, prostituutiota eli kaikkea sitä, mikä erottaa/erotti syntisen muusta maailmasta. Nyt kuitenkaan ero ei ole pelkästään pakolaisuutta vaan jonkinlainen limbo, jossa ollaan erossa myös Jumalasta.

Ensimmäinen runo Turmio pukee perversion Saatanaksi (alkutekstissä Demoni), jonka vallan alta runoilija ei pääse pakoon. Tämä demoni lumoaa runoilijan päihtein ja viehättävin naisin ja taluttaa piiloon Jumalan katseen alta, missä turmio on täydellinen. Sosiaalinen pakolaisuus on siis muuttunut hengelliseksi. 

Käy Saatana kupeella alati liehuen:
se on ympärillä kuin ilma, nieleminen
sitä on, se täyttää keuhkoni polttaen,
halu minussa herää ikuinen, rikollinen.

Se tietää taiteenrakkauteni, se lumoaa
minut muodossa viettelevimmän naisen,
tekopyhän verukkeillaan se minusta saa
häpeällisten juomien nauttijan vakinaisen.

Minut Jumalan katseiden edestä kauaksi vie,
näen huohottavana, väsymyksestä riutuen: tie
käy Ikävän autiomaita ahdistavia,
ja silmiini, jotka on häpeä sumentamat,
likaisia vaatteita heittää, haavoja avonaisia
ja Turmion kaikki aseet, veren tahraamat!
(Kaijärvi, s. 79)

Runon kolme viimeistä säettä verineen, haavoineen ja aseineen valmistelevat tunnelmaa seuraavaan runoon. Murhattu - tuntemattoman mestarin piirustus kuvaa sängyssä makaavaa murhattua prostituoitua.

Hajuvesipulloja, lameekankaita,
aistikkaita huonekaluja,
marmorikuvia, maalauksia,
tuoksuvia pukuja, meheviä laskoksia,
huoneessa, jossa on lämmintä
kuin ansarissa ja vaara väreilee kuolettavassa ilmassa...
(Nylén, s. 351)

Huoneen koristeet ja ruumiin asento korostavat eroottisuutta, mikä herättää katsojan mielikuvituksen syntisistä iloista ja oudoista pidoista. Seksi ja kuolema sekoittuvat irvokkaaksi rakkauden kuvaksi.

Runoissaan Baudelaire suhtautuu myötätuntoisesti prostituoituihin. Prostituoitu kapinoi perinteistä moraalista ja sosiaalista tunnetta vastaan, mutta samalla vie myös pohjan itse tunteelta. Baudelairelle prostituoitu on kapinan symboli, mutta samalla tuhoaa rakkauden sisältä päin. Prostituoitu herättää himoa muissa, mutta jää joka hetki yksin tarkkailemaan kykenemättä osallistumaan tunteita myöten. Perversiot, joista yksi on prostituutio, ovat siis Baudelairelle kapinaa porvarillista maailmaa vastaan. Runoilija on kapinoitsijoiden puolella, mutta osallisuus syventää syyllisyyden tunnetta. (Baudelairelle prostituutiolla on erikoinen merkitys: Taide on prostituutiota. Rakkaudessa on prostituution maku. Nautinnot palautuvat prostituutioon)

Baudelaire ihailee lesbonaisia, demoneja, jotka käyvät käsikkäin kuin sisarukset ja kääntävät selkänsä ympäristölleen. Tämäkään arvostus ei ole puhdasta, niin kuin ei ole mikään Baudelairen tunne.

Te neitseet, demonit, piinaa uhmaavaiset
te todellisuuden rohkeat halveksijat,
rajattoman etsijät, hurskaat, satyyrin laiset,
sydämenne itkusta, huudoista pakahtuvat.

Olen seurannut teitä helvettiinne saakka,
sisar parat, rakkaat, minut murehtimaan
saa loputon janonne, kivun ja tuskan taakka,
sydämenne, rakkausuurnia täynnä kokonaan.
(Kaijärvi, s. 84)

Matka Kytheraan kuvaa purjehdusta Kytheran saarelle, jonka pitäisi olla nautintojen paratiisi. Päällekkäin liukuu kaksi kuvaa saaresta.

Mikä on tuo saari, niin synkkä ja musta?
- Se on Kythera, laulut sen mainetta kaiuttaa,
se on vanhojenpoikien lattea onnenmaa.
Nyt kurja maa, muisto saaresta palvotusta.

- Salaisuuksien saari ja sydänten juhlivien!
Yhä Venuksen loistava varjo heittyy
meren ylle kuin tuoksu ja sydämet peittyy
alle kaipuun ja rakkauden riutumisen.
(Kaijärvi, s. 87)

Saarella ei kuitenkaan ole salaisuuksiin vihkivää temppeliä kauniine papittarineen vaan ainoastaan hirsipuu. Haaskalinnut nokkivat hirtetyn ruumista. Kythera ei olekaan vanhojen pukkien nautintojen lähde vaan rangaistus seksuaalisista synneistä. Runoilija tunnistaa hirtetyssä itsensä: "Kärsit minun tuskiani". Hän on uhri ja syyllinen samaan aikaan. Meri aiemmin pilvettömän taivaan alla purjehtineen laivaan ympärillä on nyt musta ja verenkarvainen. Sydämen riemun on korvannut itseinho.

Ylipäätään Pahan kukat tallentaa moraalisen rappion synnyttämän fyysisen rappion.

 * * * 

Kokoelman viides osa on Kapina. Sen kaksi runoa nousee Jumalaa vastaan ja kolmas kääntyy Saatanan puoleen.

 * * * 

Kuudes ja viimeinen osa on Kuolema. Sen kolme ensimmäistä runoa käsittelevät rakastavaisten, taiteilijoiden ja köyhien kuolemaa. Rakastavaiset luovuttavat viimeisen lämpönsä maanpäällisen toiveensa täyttymyksenä. Köyhien kuolemassa kuolema esiintyy niin ikään toiveiden ja unelmien lunastajana. Taiteilijoille kuolema paljastuu Kauneutena.

Kokoelman päättää Matka, joka on tietenkin vertauskuva ihmisen elämälle. Runon teema on sama kuin koko kokoelman: elämä on tavoittamattoman ja tuntemattoman tavoittelua, toiveiden ja todellisuuden epäsuhdetta.

Ovat lapselle rakkaat kartat, kortit ja kuvat -
maailma tyydyttää hänen suurta ahneuttaan.
Miten suuri on maailma, lamput kun heijastuvat!
Miten pieneksi muistot maailman saavatkaan!

Jonain aamuna lähdemme aivojen loimutessa,
sydän täynnä kaunaa ja kaipuuta katkeraa,
etenemme aaltojen meitä keinuttaessa,
meren rajallisuudesta halu on rajattomaan.
(Kaijärvi, s. 99)

Runossa matka on lääke ikävystymiseen kotona, mutta toistuvat matkat eivät tarjoa mitään uutta. Eldoradoina hohtavat saaret ovat kangastuksia. Tähdet, meret ja hiekat eivät tarjoa kuin lyhyitä nautintoja, kunnes ikävä saavuttaa taas. Miehet, naiset, korruptio, päihteet, kaikkialla samaa.

 * * * 

Les Fleurs du Mal kuvaa yritystä tavoittaa ykseys. Baudelaire yrittää tavoittaa sen esteettisesti jotenkin sovittamalla ekstaasin ja elämän kauheuden, mistä seuraa fyysinen ja psyykkinen mureneminen. Runoista välittyy kuva laajemmasta perinteisten suhteiden romahtamisesta modernin maailman tuottamassa painajaisessa. Uskonnottomuus tuottaa maailman ilman pelastusta. Yhteiskunnat romahtavat nimettömien pakolaisten joukoiksi. Rakkaus vääntyy irvikuvaksi. Baudelaire kuvaa muutosta olettaen, että aiemmin oli kaikki toisin. Kuitenkin spleenillä on pitkä historia. Kulttuuripessimistit, kuten minä, eivät tapaa tunnustaa oman ajattelunsa historiallisuutta.

Vaikka suomennosta Pahan kukat lukee mielellään, kokonaisuutena se ei ole sama kirja, jonka luin Turnellin kanssa. Antti Nylénin tulkinnat ovat uskollisia kirjan tunnelmalle, mutta niistä puuttuu runojen rakenne, eikä niitä voi juuri analysoida käännöksinä. Yrjö Kaijärven kääntämä valikoima antaa vain aavistuksen teoksesta, joka on kokonaisuus. Niinpä McGowanin käännös osoittautui korvaamattomaksi avuksi, vaikka käännös on aina myös tulkinta.

Baudelairen säkeet ovat koristeellisia, mitallisia, väsymättömiä, moniselitteisiä, ristiriitaisia, täynnä merkitystä tihkuvia sanoja, rinnastuksia ja päällekkäisiä kuvia. Les Fleurs du Mal -lukukokemus oli nimenomaan tällaisen monitasoisen tekstin lukemista. Lumous ei liity Baudelairen sekavaan filosofiaan, vaan runojen sisäisiin tapahtumiin. Suomennos ei tarjoa samaa kihelmöintiä.