sunnuntai 25. lokakuuta 2015

The Time Machine

Kuva: Wikipedia /
public domain
H. G. Wells, The Time Machine (1895). Project Gutenberg Ebook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/35

Tieteiskirjailijat toisinaan käsittelevät uusia tai keinotekoisia ilmiöitä, joille ei arkikielessä ole vakiintuneita käsitteitä. Esimerkiksi aikakoneen käsitteenä otti ensimmäisenä käyttöönsä brittiläinen H. G. Wells pienoisromaanissaan The Time Machine (1895, suom. Aikakone), joka lienee tunnetuin Wellsin teoksista. Sen kautta aikamatkustaminen ja -koneet ovat muodostuneet tieteiskirjallisuuden perustroopiksi. Toki kirjallisuudessa aikamatkustusta oli aikaisemminkin, mutta The Time Machine toi siihen ripauksen tieteellisyyttä.

Romaanin kehyskertomuksessa kertoja osallistuu illalliselle, jossa herrasmieskeksijä johdattaa keskustelun luontevasti Euklideen lineaarialgebrasta neliulotteiseen avaruuteen ja sitä kautta aikamatkailuun. Puheidensa painoksi keksijä—joka saa nimen Aikamatkaaja—esittelee aikakoneen pienoismallin, jonka hän lähettää kaikkien silmien edessä kauas tulevaisuuteen. Kun seurue kokoontuu viikkoa myöhemmin illallisille, Aikamatkaaja saapuu myöhässä, kärsineenä ja paljain jaloin.
He was in an amazing plight. His coat was dusty and dirty, and smeared with green down the sleeves; his hair disordered, and as it seemed to me greyer—either with dust and dirt or because its colour had actually faded. His face was ghastly pale; his chin had a brown cut on it—a cut half healed; his expression was haggard and drawn, as by intense suffering. For a moment he hesitated in the doorway, as if he had been dazzled by the light. Then he came into the room. He walked with just such a limp as I have seen in footsore tramps. We stared at him in silence, expecting him to speak.
Ja niin Aikamatkaaja aloittaa oman kertomuksensa. Hän sanoo vierailleensa vuodessa 802701 eli melko kaukaisessa tulevaisuudessa. Brittiläisen herrasmiehen tavoin hän ei ottanut matkaan erityisiä välineitä, työkaluja tai edes kunnon kenkiä, koska hän oletti tulevaisuuden maailman olevan niin monin verroin ylivertainen 1900-luvun vaihteeseen. Tavallaan se olikin. Hän tutustui eloi-kansaan, joka tuntui palanneen Raamatulliseen paratiisiin. Paratiisissa väijyi kuitenkin varjoja. Kesti pitkään ennen kuin hän yllättävien käänteiden jälkeen sai aikakoneen uudestaan käsiinsä. Vain primitiivisin teknologia—nuijamainen lyömäase ja tuli—tarjosi ratkaisuja.

Wellsin kerronta on sujuvaa ja kiehtovaa—etenkin jos sitä vertaa äsken lukemani Jules Vernen proosaan. Kuten romaanissa Maailmojen sota, Wells käyttää nytkin evoluutiota selityksenä laajemmille olosuhteille. Lapsenomaiset eloit olivat eriytynyttä yläluokkaa, joka on voittanut taudit, nälän, sairaudet ja suvunjatkamisesta seuraavan itsekkyyden. Samalla eloit ovat menettäneet sitkeyden ja kekseliäisyyden, jota aiemmin karu ympäristö on vääjäämättä ihmisille opettanut. Aikamatkaaja törmää epäonnekseen myös pimeydessä elävään alaluokkaan. Kirja on tieteisromaanin lisäksi Jonathan Swiftin Gulliverin retkien (1726) hengessä kirjoitettua aikalaiskritiikkiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti