Yksin Marsissa

Andy Weir, Yksin Marsissa. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Martian: A Novel (2011) suomentanut Kaj Lipponen. Into, Viro, 2015. Arvostelukappale

Autio saari punnitsee ihmisen neuvokkuuden. Yhdysvaltalaisen Andy Weirin tuoreessa tieteisromaanissa Yksin Marsissa (2015) astronautti Mark Watney jää vieraan planeetan pinnalle, kun tutkimusryhmä keskeyttää vierailunsa ja pakenee kiertoradalle. Myrskyn runtelemassa tukikohdassa on runsaasti ruokaa, happea ja laitteita mutta ei kuitenkaan riittävästi noin neljän vuoden päähän seuraavan tutkimusryhmän saapumiseen. Viestintälaitteet tuhoutuvat myrskyssä, ja kaikki luulevat hänen kuolleen, joten Watneyn kohtalo riippuu hänen oman kekseliäisyytensä ja sitkeytensä varassa (ilman koskemattomuusamulettia).

Yksin Marsissa tempaa tietysti mukaansa, koska romaani on jännittävä: suunnitelmat pettävät, välineet kuluvat, ja vieras planeetta haastaa ihmisen yhä uudelleen. Watneyn raivokas kamppailu lohdutonta ympäristöä vastaan laajentaa ihmisen ja luonnon välisen kamppailun universumin tasolle. Pelkkä ahkeruus, luovuus ja neuvokkuus eivät tässä taistelussa riitä. Pitää tietää.

Arvioin tuoton nousevan 50 prosentilla tällä taktiikalla. Ja 126 neliöllä viljelyksiä (yli kaksinkertaisesti tämänhetkiseen 62 neliöön verrattuna) tulokseksi saadaan päälle 850 kaloria päivässä.
   Se on todellista edistystä. Olisin silti nääntymisen hilkulla mutta kuitenkin elävien kirjoissa. Näkisin melkein nälkää mutta en aivan kuolisi. Polttaisin vähemmän kaloreita minimoimalla ruumiillisen työn. Voisin säätää aseman lämpötilan normaalia korkeammaksi niin että kehoni kuluttaisi vähemmän energiaa ylläpitääkseen omaa lämpöään.

Paikkailtuaan itseään Watney jatkaa Jumalan luomistyötä kovaonnisen Mars-projektin seitsemäntenä päivänä luoden maata, vettä ja ilmaa. Romaani rinnastuu luontevasti Daniel Defoen haaksirikkoromaaniin Robinson Crusoe (1719). Päähenkilöt pitävät tarkkaa kirjaa niukoista resursseista ja valjastavat ympäristön tuottamaan sen, mitä he tarvitsevat. Missä Crusoe edustaa keskiluokkaista kauppiasmentaliteettia, joka saa otteen villistä ja kaoottisesta ympäristöstään kirjanpidon ja ahkeruuden avulla, Watney on insinööri, jonka mentaalinen malli maailmasta palautuu fysiikan ja kemian kaavoiksi, jotka antavat hänelle valtaa. Hän ei kuitenkaan Crusoen tavoin käy läpi ihmiskunnan kehitysvaiheita, ei perusta yhteiskuntaa eikä elä suvereenisuusunelmaa. Missä Defoe sanoo jotain maailmasta ja ihmisestä, Weirin romaani pelkästään viittaa asioihin: hiekka pölisee, mutta Marsin pinnan alta ei paljastu mitään.

Weirin romaani on kovaa tieteiskirjallisuutta: Tapahtumat ja niistä tehtävät johtopäätökset pysyvät lähellä nykyisin tunnettua tieteellistä konsensusta. Luonnontieteen tuntemus on ratkaiseva avain onneen, ja tarinan keskiössä on nimenomaan tieteellinen ongelma, jota lähestytään luonnontieteen ja teknologian keinoin. Gary Westfahlin mukaan kova tieteiskirjallisuus on paitsi kuvaava usein myös arvottava termi. Sen kautta tietysti muu tieteiskirjallisuus näyttäytyy pehmeänä, mutta monille termi tarkoittaa usein myös ontuvaa juonta, ohuita henkilöhahmoja ja kömpelöä kerrontaa, jotka kietaistaan tieteellisen ongelman ympärille. John Huntington onkin todennut, että valtaosa kertomakirjallisuudesta on liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa kerronnan keinoissaan pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan. Yksin Marsissa kärsii näistä kovaan tieteiskirjallisuuteen liitetyistä ongelmista.

Watneyn päiväkirjamerkintöjen inhimillistäminen ja henkilökohtaisuus näyttävät päälleliimatuilta, eikä niiden päälle ripoteltu viittauksiin nojaava huumori seiso omilla jaloillaan. Molemmat nojaavat populaarikulttuuriviittauksiin. Sivuhenkilöiden kohtaamiset kulkevat enimmäkseen joko neutraalissa tai koululaisnäytelmien myrskyisissä sävyissä. Vaikka romaanimuoto tietysti taipuu melkein mihin tahansa, telakoinnin tai lähtölaukauksen autenttisen kaltainen radiokeskustelu ei toimi ilman kuvausta, ja siten kerronta ikään kuin viittaa kuvaan, jota lukija ei näe (menemättä nyt kielenfilosofisiin ongelmiin kielestä kuvana sen syvemmälle). Samaan tapaan henkilöhahmojen emootiot ovat kuin tyhjiä kuoria: lukija tavoittaa niiden merkityksen, mutta ne eivät tunnu miltään.  Dialogi on paljolti sellaista hieman terävää läppää (ja populaarikulttuuriviittauksia), jonka vuoksi "aurinko kirjaimellisesti himmeni taivaalta enkä nähnyt enää syytä elää" (ks. kirjoittaja) ja jonka vuoksi aloin lukea klassikoita. Huolimatta upeasta asetelmasta ja tarinaa tukevista teknisistä yksityiskohdista romaanista jollain tavalla puuttuu kerronnallista älykkyyttä, mikä voi olla liian raa'asti sanottu kirjailijan esikoisromaanista.

Näistä puutteista huolimatta Weirin maalaama NASA näyttäytyy herkullisen dualistisena: se edustaa äärimmäistä teknologista neuvokkuutta mutta samalla sosiaalisen organisoinnin tuomaa jäykkyyttä ja toimintaa jarruttavaa kilpailua. Weir ei asiaa pysähdy pohtimaan, mutta Yksin Marsissa käy inhimilliseen ongelmanratkaisuun liittyvän keskeisen dilemman äärellä: kahden tai viimeistään kolmen ihmisen kohdalla joudutaan organisoimaan, ja, kuten todellisuus on meille osoittanut, sosiaaliset ongelmat ovat monta kertaluokkaa teknisiä ongelmia vaikeampia ratkaista.

My general nutrition is taken care of. I just need calories. 

Ravinnonsaantini on suhteellisen reilassa. Tarvitsen enää niitä kaloreita.

Alkuteksti paistaa suomennoksesta läpi. Weirin proosa ei ole luultavasti erityisen vaikeaa, mutta Kaj Lipponen kamppailee nimenomaan puhekielen ilmausten kanssa. Suomennos saattaa viitata tunnettuun englanninkieliseen ilmaukseen ilmaisematta sitä tai käyttää suomenkielistä sanaa hieman yllättävällä tavalla (esim. hilkulla tai perseily). Ehkä taustalla on kiire tai rohkeuden puute, mutta tulos paikoin vääntää vatsaa. En ole tässä suhteessa "onnellinen leiriläinen".

Lisää aiheesta:

• Huntington, John (1986) Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
• Westfahl, Gary (2005) Hard Science Fiction. Teoksessa David Seed (toim.), A companion to science fiction. Malden, MA, USA. 187-201.