torstai 5. toukokuuta 2016

A Mad Catastrophe

Geoffrey Wawro, A Mad Catastrophe: The Outbreak of World War I and the Collapse of the Habsburg Empire. Basic Books, New York, NY, USA, 2014.

Jos Adolf Hitler olisi palvellut kotimaansa Itävalta-Unkarin armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, 1900-luvun tapahtumat olisivat saattaneet kehittyä ratkaisevasti eri suuntaan. Ratsuväessä uransa tehneet kenraalit olivat hukassa miljoona-armeijoiden, konekiväärien ja uudenlaisen tykistön kanssa kaikkialla, mutta Itävalta-Unkarin upseeristo ja sodanjohto olivat taktisesti, operatiivisesti ja strategisesti kenties kyvyttömintä koko sodassa. Vanha, 1800-luvun taktiikka yhdistyi uuteen 1900-luvun sodankäyntiin puhtaimmin juuri Itävalta-Unkarissa.

Ennen sotaa kutsunnoissa Hitler todettiin fyysisen heikkouden vuoksi kelpaamattomaksi palvelukseen. Jos hän ei olisi ehtinyt liittyä vapaaehtoisena Saksan armeijaan, hänet olisi kuitenkin otettu palvelukseen viimeistään jouluna 1914, kun ikäluokkien parhaimmisto oli jo jauhettu loppuun. Kun Itävalta-Unkari oli vuoteen 1915 mennessä kärsinyt kahden miljoonan sotilaan tappiot saavuttamatta ainoatakaan mainittavaa voittoa tai tavoitetta edes pienen Serbian suunnalla, sotaväkeen nostettiin kutsunnoissa jo kahdesti hylättyjä miehiä. Jos Hitler olisi maansa sodanjohdosta huolimatta kuin ihmeen kaupalla jäänyt henkiin, hän ei olisi kerännyt kuulijoita puheilleen häpeärauhasta, juutalaisten salaliitosta tai rodullisesta ylivertaisuudesta, eikä hän ei olisi rakentanut sotakokemuksistaan pohjaa poliittiselle kampanjoinnilleen.

Vaikkei hän käsittelekään Hitlerin kohtaloa, yhdysvaltalainen sotahistorian professori Geoffrey Wawro kokoaa Itävalta-Unkarin diplomaattisen ja sotilaallisen kompastelun mielenkiintoiseksi kirjaksi A Mad Catastrophe (2014) eli "Mieletön onnettomuus". Hän käy läpi Itävalta-Unkarin aloittamaan sotaan johtaneet askeleet, ja seuraa sen armeijan kohtaloa, kun se taistelu taistelulta jauhetaan kappaleiksi ja päätyy lopulta Saksan sodanjohdon alaisuuteen. "Mielettömän onnettomuuden" seurauksena miljoonia kuoli ja haavoittui koko Eurooppaa repivässä sodassa, mutta myös (Lerppahuuli-)Habsburgien vuosisatainen dynastia tuli tiensä päähän, ja maineikas itäisen Euroopan imperiumi kutistui Lapin maakunnan kokoiseksi. Sodan seurauksena myös Saksan keisari Vilhelm II luopui vallasta ja Venäjän tsaari Nikolai II menetti valtaistuimensa (ja henkensä).

Vaikka 1900-luvun alun Euroopan sairaaksi mieheksi on yleensä kutsuttu Ottomaanien valtakuntaa, Wawro pitää Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa yhtä heikkona ja sairaana. Kaksoismonarkia oli kansojen tilkkutäkki, jonka yhtenäistäminen oli kansallismielisyyden aikakaudella hyvin vaikeaa. Sisäpolitiikka törmäsi melkein itsenäiseen Unkarin kuningaskuntaan, joka ei ollut halukas tekemään myönnytyksiä Wienin hankkeille. Hajanaisuus, korruptio, hovin juonittelu kääntyivät armeijan ongelmiksi: yhteinen komentokieli puuttui, rahoitus oli vajanaista, tiestö ja raiteisto huonoa, kalusto vanhentunutta ja sotilaskoulutus heikkoa.

Etniset ryhmät Itävalta-Unkarissa vuonna 1910.
Wikipedia / Public Domain
Itävalta-Unkarin pääesikunnan päällikkö kenraali Franz Conrad von Hötzendorf halusi rankaista Serbiaa ja vahvistaa kaksoismonarkian asemaa Balkanilla. Wawro luonnostelee Conradista typeryksen, joka tunnisti valtakunnan ongelmat mutta joka eli, kuten useat monet kollegansa, romanttisen sotakuvaston lumoissa puhuen kunniasta ja uhrautumisesta. Kun sitten arkkiherttua Frans Ferdinand kuoli luoteihin Sarajevossa kesäkuussa 1914, ratkaisevin jarru Serbian vastaiselta sodalta katosi ja sodan kannattajat pääsivät toteuttamaan unelmansa.
The night before Gavrilo Princip shot Archduke Franz Ferdinand and Sophie in the streets of Sarajevo, sixty-two-year-old General Franz Conrad von Hötzendorf sat down to write one his orotund letters to his mistress, Gina. War was coming, Conrad scribbled, and Austria-Hungary would not survive it; Russia and Serbia would be "the coffin nails of the monarchy." But Conrad would fight to his last breath anyway, because "such an ancient monarchy and such an ancient army cannot perish ingloriously." 
Frederic Mortonin mukaan sotaa edeltävän lomailun oli tarkoitus toimia harhautuksena ja peittää valtakunnan todelliset aikomukset. On yllättävää, ettei Wawro esitä asiaa tässä valossa. Hän pelkästään hämmästelee Conradin ja muiden hitautta: arvokkaita viikkoja, jotka olisi voitu käyttää valmisteluun, kului hukkaan ja maailman sympatiat ehtivät jäähtyä ennen kuin Itävalta-Unkari sai muotoiltua uhkavaatimuksensa. Sota syttyi—paljolti virkamiesten junailun ansiosta—vaikka keisari Vilhelmkin totesi Serbian myönnyttelevän vastineen eliminoivan syyt sodan aloittamiselle. Valta oli kuitenkin ehtinyt siirtyä siviilihallinnolta sotilaille viimeistään liikekannallepanon kohdalla. Eivätkä Itävalta-Unkari ja Saksa liittoumastaan huolimatta jakaneet strategisia suunnitelmiaan toisilleen, vaan luottivat epäselvään sopimukseen, "jos jotain tapahtuisi".

Euroopassa oli upseereita, kuten lordi Kitchener, jotka näkivät vasta alkavan, vuosia kestävän ja ikäluokan toisensa jälkeen nielevän suursodan luonteen, mutta Conrad kollegoineen ei kuulunut heihin. Uudenlaisessa sodassa tykistöllä oli aivan uusi rooli, jossa sen piti pystyä toimimaan yhdessä jalkaväen kanssa ja jossa yhden tykin päivittäinen tuliannos—esim. ranskalaisten 600 laukausta—edellytti mutkatonta huoltoyhteyttä ja tehokasta ammustuotantoa. Itävalta-Unkarin tykistö roiski vähäiset ammuksensa vihollisen ollessa vielä kantaman ulkopuolella. Tulenjohto oli harjoitellut vain kentällä merkittyjen kohteiden kanssa, joten keskitykset uudenlaisessa sodassa tulivat usein omien niskaan. Uudenlaisessa sodassa yksi konekivääri vastasi tulivoimaltaan kivääridivisioonaa, mutta Itävalta-Unkari uskoi vahvemmin kuin muut rynnäköihin ja lähietäisyydeltä ammuttuihin yhteislaukauksiin. Kaivautuminen oli pelkuruutta, samoin maastoon sulautuvat univormut.

Itävalta-Unkari ei ollut oppinut vuonna 1866 Preussilta saamastaan läksytyksestä, eikä se oppinut nytkään rintamien tapahtumista. Kenraalit pysyivät kaukana taisteluista. Sotilaat menettivät uskonsa omaan sodanjohtoonsa, joka ajoi heitä väsymättä tykistötuleen ilman minkäänlaista korjausta taktiikkaan. Seurasi joukkoantautumisia. Huolto toimi heikosti, ja operaatiot olivat heikosti suunniteltuja. Sodanjohto ja Wawron mukaan erityisesti Conrad alkoivat revisioida tapahtumia ja kirjoittaa tappioita muiden harteille. Pelkureiden teloittaminen ja kenraalien nimeäminen pettureiksi, kun nämä eivät pystyneet toteuttamaan pääesikunnan suunnitelmia, eivät tuoneet toivottua käännettä—edes huomattavasti pienemmän mutta sotia kokeneen Serbian suunnalla.

Wawron kerronta on paksun ironian ja paikoin mustan huumorin sävyttämää sotahistoriaa. Itävalta-Unkari toimii niin selkeästi oman etunsa vastaisesti, että sen toimia on vaikea muuten kuvata tai ymmärtää. Kirja ei ole pelkkää strategista karttaharjoitusta, vaan taistelukenttien tapahtumia ja epätoivoista sekavuutta tarkastellaan myös taistelijoiden näkökulmasta.

2 kommenttia:

  1. Olen jostain lukenut, en muista kenen päätelmän, että toinen maailmansota selkeine musta-valkoisine asetelmineen on harhauttanut nyt elävät uskomaan että sota yleensä olisi oikeutettua ja järjestelmällistä. Sen sijaan ensimmäinen maailmansota näytti mitä sodat pohjimmiltaan ovat, sattumanvaraisesti syttyviä, järjettömiä tuhon näyttämöitä jotka eivät ole kenenkään hallinnassa. Ja sitähän nyt käytävätkin sodat todistavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on varmasti totta. Nykyisissä konflikteissa heitellään vihollisten päälle leimoja, jotta saataisiin se toisen maailmansodan "hyvän sodan" retoriikka oman asian taakse. Samaan aikaan jännitteet kasvavat ja asiantuntijoiden ja turvallisuuspolitiikan analyyseissä kysellään, onko tämä-tai-tämä meidän Sarajevo-hetkemme?

      Poista