Ensimmäisen maailmansodan resepti on tyypillisesti seuraava: Ottomaanien hiipuva valta jätti Balkanille tyhjiön, jota uudehkon kansallistunteen kyllästämät ryhmittymät ja pikkuvaltiot pyrkivät täyttämään. Syntyi paikallisia jännitteitä olemassa olevien suurvaltojen välisten jännitteiden lomaan. Sitten arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha Sarajevossa kesäkuussa 1914 käynnisti tapahtumaketjun, jossa keisarit ja kunniastaan herkät esikunnat yrittivät vääntää Serbian mattoon uhkavaatimuksin ja liikekannallepanoin. Tilanne karkasi nopeasti käsistä.
Yhdysvaltalaisen kirjailijan Frederic Mortonin teos Thunder at Twilight (1989) kuvailee Wienin tapahtumia ja ilmapiiriä vuosina 1913 ja 1914. Vaikka kirjan nimen ukkonen tietysti viittaa ensimmäiseen maailmansotaan, Morton kuljettaa poliittisen kehityksen rinnalla muita samanaikaisia myrskyn merkkejä. Tietysti kaiken poliittisen juonittelun ja kompastelun lomassa paljastuu myös arkaluonteisia vakoilutapauksia, ihmissuhdeskandaaleja ja itsemurhia.
Noina vuosina esimerkiksi wieniläinen Sigmund Freud kävi taistelua Carl Gustaf Jungia ja Alfred Adleria vastaan psykoanalyysin perusteista. Kirja rinnastaa Itävalta-Unkarin ja Serbian välisen poliittisen kädenväännön — ja osin myös keisari Frans Josefin ja arkkiherttua Frans Ferdinandin välisen kitkan— valtataisteluun psykoanalyytikoiden kansainvälisen organisaation suunnasta ja Freudin seksuaalikehitysteorian asemasta.
Wienissä asuivat maanpaossa tuolloin myös venäläiset bolševikkivallankumoukselliset Lev Trotski, Josif Stalin ja Vladimir Lenin, jotka eivät yhteisestä asiasta huolimatta olleet kovin hyvissä väleissä. Jälleen Morton rinnastaa Trotskin ja Leninin opillisen välirikon keisarin ja arkkiherttuan näkemyseroihin. Lenin joka tapauksessa opiskeli Itävalta-Unkarin hallintoa: kansojen tilkkutäkki tarjosi palasilleen kulttuurista mutta ei poliittista itsenäisyyttä, mikä tuntui sopivan Leninin näkemykseen vallankumouksen jälkeisestä ajasta.
Kansallismieliset tuulet sysäsivät liikkeelle bosniahertsegovinalaisen serbiopiskelijan Gavrilo Principin, arkkiherttuan murhaajan. Morton viettää pitkään attentaatin, sen tekijöiden ja kohteiden kanssa. Hän kuvailee seikkaperäisesti myös Itävalta-Unkarin johdon kuukauden kaikessa hiljaisuudessa valmistelemaa uhkavaatimusta, joka yllätti Euroopan ja kiskaisi päättäjät ja upseerit lomiltaan keskelle kansainvälistä kriisiä.
Kun sota sitten syttyi, monet tervehtivät sitä painostavan ilman puhdistavana myrskynä. Sotainnolta eivät välttyneet edes intellektuellit kuten Freud, Ludwig Wittgenstein, Hermann Hesse tai Thomas Mann. Morton itse asiassa kirjan jälkisanoissa esittää, etteivät johtajat varsinaisesti halunneet sotaa, vaan että kansa halusi sitä. Sota antoi merkityksiä materialismin ja individualismin tyhjentämän arjen keskelle. Vaikka innostus oli laajaa, tätä näkemystä on kritisoitu (siitä myöhemmin).
Kiinnostavaa! Tarmo Kunnas selittää fasismin nousua samalla tavalla vaihtoehdoksi materialismille ja henkiselle tyhjyydelle. Ja eikö sitä ole taas ilmassa, haetaan elämälle merkitys kaikenlaisista ääriaatteista.
VastaaPoistaMorton antaa lukuisia esimerkkejä, kuinka sodanjulistuksen jälkeen sisäpoliittiset ristiriidat asetetaan sivuun ja oltiin itävaltalaisia, saksalaisia, ranskalaisia jne. Niinpä esim. Hesse ja Wittgenstein lähtivät vapaaehtoisina rintamalle, ja esim. Freud kieltäytyi kirjoittamasta kenellekään vapautusta psyykkisten oireiden vuoksi jne. Ihmiset kokivat löytäneensä yhteisen päämäärän.
PoistaVaikka kaikki muistelmissaan väittävätkin olleensa voimattomia, päätös sodasta kuitenkin syntyi lukittujen ovien takana vanhojen miesten kesken. Aloitin juuri Paul Hamin kirjan "1914", jossa sotainto tunnistetaan pienen kansallismielisen porukan liikehdinnäksi. Se peittää hiljaisen enemmistön mielipiteet sodasta, joten sota ei Hamin mukaan ollut kansan vaatimus, kuten Morton esittää.
Ham kuvaa kuitenkin aikakautta konservatiiviseksi: tieteelliset tulokset, uudet teknologiat ja taiteen ismit järkyttivät turvallisuuden tunnetta. Eniten konservatiivit kuitenkin pelkäsivät sosialisteja (mikä käy ilmi myös Tuchmanin kirjassa). Eri puolilla esitettiin toive puhdistavasta sodasta, joka palauttaisi vanhan ajan selkeine kuvioineen, mutta sodassa sitten keikahti kolme keisaria ja yksi sulttaani. Juuri sota oli muuttunut kaikkein eniten. Voinee sanoa, että romanttinen kuva sodasta oli kansallismielisen vähemmistön ja aristokraattisen yläluokan yhteinen harha.
Ääriajattelua on ilmassa, eikä sitä osata oikein käsitellä. Poliittisesti värittyneen väkivallan äärellä sipsutellaan ja pyöristetään sanamuotoja.
Olikohan se toissapäivänä, kun hesarissa oli mainos, jossa keski-ikäinen mies seisoo jääkiekkomaajoukkueen paita päällä. Teksti kuvassa kertoo meille, että "suomalainen mies on syntynyt voittajaksi". Kuva oli niin tökerö, että sen oli pakko olla pilaa, mutta nykyisin ei voi olla kuitenkaan aivan varma.
'Kansa halusi sotaa' - hahh! Niin varmaan. Kansan puolesta niin monet ovat puhuvinaan. Se on varmaa, että kansa haluaa elää ennen kaikkea rauhassa.
VastaaPoistaKuulostaa vähän rasittavalta jälkiviisastelulta tämä kirja keinotekoisine rinnastuksineen, keisari, arkkiherttua & psykoanalyytikot. Mutta se tietenkin erottaa historioitsijan maallikosta, että suurempia linjoja pitää löytää ja teorioita kehitellä.
Morton on kokenut ammattikirjoittaja, kauno- ja tietokirjailija, mutta ei oikeastaan historioitsija. Hän on tehnyt taustatutkimusta tietysti tutkijoiden tapaan, mutta johtopäätöksissä ja käsitteissä hän ehkä ottaa vapauksia.
PoistaTodetessaan, että sota oli kansan vaatimus, hän esittelee kolmen keisarin fyysisiä reaktioita, itkua, täriseviä käsiä ja polvia, kun he allekirjoittivat sodanjulistuksia. Monet paremmin tietävät virkamiehet ja upseerit olivat tietysti kauhuissaan. Frans Josefin kirjoituspöydässä on kuuleman mukaan edelleen se mustetahra, jonka hänen tärisevä kätensä siihen teki. Nämä oireet hän rinnastaa siihen (dokumentoituun) riemuun, jonka sodanjulistukset kaupunkien kaduilla herättivät. Suru/kauhu yhtäällä, riemu toisaalla. Rinnastus on kirjallinen tekniikka, joka tuskin kestää historiallista tutkimusta.
Ehkä Morton ajautui liian lähelle keisareita, upseereita ja virkamiehiä viettäessään vuosia heidän päiväkirjojensa äärellä ja antoi liian suuren painon heidän tuntemuksilleen. En tiedä. Rinnastus ei kuitenkaan toimi; samoin särähtävät muutkin rinnastukset, mutta kirja on siitä huolimatta mielenkiintoinen.