tiistai 5. heinäkuuta 2016

Catastrophe: Europe Goes to War 1914

Max Hastings, Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013). William Collins, London, UK, 2014.

Barbara Tuchmanin erinomainen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä Elokuun tykit (1962) esti kenties kolmannen maailmansodan Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962, mutta se jätti myös jälkensä tuleviin historiankirjoittajiin. Vaikka jotkut pitivät teosta aikanaan toivottoman epäakateemisena — siitä on löydetty puutteita — Tuchman kiehtoi (ja kiehtoo) monia nimenomaan taitavan kerrontansa kautta. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän kirjansa Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013) esipuheessa Max Hastings tunnustaa olevansa yksi näistä ihailijoista.

Ihastuksensa lisäksi Hastings kertoo kirjansa esipuheessa ensi kosketuksestaan vuosien 1914-1918 tapahtumiin. Hän haastateli nuorena apulaisena tuolloin vasta vanhuusikään astuvia brittiläisiä ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneja ja kaiveli sota-arkistoja BBC:n kuuluisaa dokumenttisarjaa The Great War (1964) varten. Kenties näistä aineksista juontuu ainakin hänen viimeisimpien sotahistorioidensa ihmiskeskeisyys. Inferno: World at War 1939-1945 (2011) liikkui tavallisten ihmisten parissa ja kokosi toisen maailmansodan kokemuksia rintamilta ja pommitetuista kaupungeista. Hieman samaan tapaan Catastrophe tarjoilee näkökulmia ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheeseen perinteisen poliittisen ja sotilaallisen narratiivin ulkopuolelta, vaikkei se tätä narratiivia ulkopoliittisine ja diplomaattisine tapahtumineen kokonaan hylkääkään.

Ensimmäinen maailmansota on ehtinyt sadassa vuodessa peittyä myytteihin ja uskomuksiin, joita kirja lähtee hälventämään. Suurin kysymys on tietenkin sotasyyllisyys, joka on vuosien mittaan hämärtynyt. Se nousi Britanniassa ajankohtaiseksi, kun poliitikkojen piti satavuotismuistopäivää varten alkaa valmistella puheita. Hastingsin korviin kantautui pyöristeltyjä näkemyksiä sodasta ja sen päämääristä. Ensimmäisen maailmansodan historia on ollut sodan kriitikkojen käsissä 1920-luvulta lähtien. Esim. John Maynard Keynes esitti kärkevää kritiikkiä Versaillesin rauhaa koskien. Barbara Tuchmanin mukaan sotaa ei halunnut kukaan, mutta tilanne karkasi käsistä diplomaattisen kompastelun vuoksi. On puhuttu unessakävelystä, kaikkien eli ei kenenkään syyllisyydestä jne.

Hastings langettaa sotasyyllisyyden tukevasti Itävalta-Unkarin ja erityisesti Saksan harteille. Kumpikaan näistä ei tietenkään alkuun kaavaillut suursotaa, mutta Itävalta-Unkarin valmistellessa Serbian nöyryyttämistä Saksa antoi toiminnalle täyden tuen ns. avoimen valtakirjan muodossa kuitenkin tunnistaen riskin laajemmasta selkkauksesta. Saksa olisi voinut missä tahansa vaiheessa elokuun alkuun asti estää tapahtumia eskaloitumasta, tunnustaa tietävänsä Serbialle esitettävän uhkavaatimuksen sisällön, tai se olisi voinut tarttua tarjottuihin rauhanvälitysyrityksiin. Tietenkin Saksa koki olevansa piiritetty, kun Venäjä ja Ranska solmivat liiton. Se koki myös jääneensä jälkeen siirtomaiden jaosta ja näki Britannian laivaston jatkuvaksi uhkaksi. Myös Venäjän sotilaallinen kehitys oli riistämässä Saksalta suhteellisen etulyöntiaseman. Saksa reagoi aseellisesti ja alkoi toteuttaa kahden rintaman fantasiaansa. Hastingsin mukaan on ironista, että Saksan ilmiömäinen taloudellinen ja teollinen kehitys olisi vienyt sen Euroopan kiistattomaan kärkeen vuosikymmenessä, ehkä kahdessa, jos se ei olisi aloittanut sotaa, mutta keisari Vilhelm kenraaleineen tunnisti vain sotilaallisen voiman ja arvovallan.

Ensimmäisessä maailmansodassa oli moraalinen panos, joka kuitenkin haalistui toisen maailmansodan räikeän fasismin ja veristen hirmutöiden jälkeen. Toisaalta sotarunoilijoiden, kuten Siegfried Sassoonin, näkemykset ensimmäisestä maailmansodasta tavoitteeltaan yhdentekevänä painajaisena ovat hallinneet sen perintöä. Ranska ja Venäjä taistelivat eloonjäämisestään, eikä Britannia voinut katsoa sivusta Saksan hegemoniaprojektia — varsinkaan Saksan hyökättyä puolueettomaan Belgiaan. Saksan keisarikunnalla ei ollut natseihin verrattavaa selkeää ohjelmaa, mutta se oli sotilaallinen autokratia, eivätkä ympärysvallat polttaneet kyliä, teloittaneet summittaisesti tuhansia siviilejä eivätkä haalineet miehitettyjen alueiden asukkaita orjatyöhön, kuten Saksa teki — natsit toki veivät nämä paljon pidemmälle parikymmentä vuotta myöhemmin. Hastings huomauttaa, ettei Keynes Versaillesin rauhaa kritisoidessaan ottanut huomioon Saksan Venäjälle Brest-Litovskissa vuonna 1917 sanelemia rauhanehtoja, jotka olivat alueluovutuksineen erinomaisen ankarat ja linjassa vuoden 1919 rauhanehtojen kanssa. Saksan voitto olisi tiennyt tyranniaa Manner-Euroopassa, eikä Britannia Manner-Euroopan taisteluiden ulkopuolelle jättäytyessään olisi ollut kovin hyvässä neuvotteluasemassa silloinkaan. Saksalainen sodanjohto piti teutonista rotua ylivertaisena jo tuolloin. Niinpä tappiot selittyivät ainoastaan kotirintamalla tapahtuneella petoksella.

Sotasyyllisyyden ja sodan tavoitteen lisäksi Hastings pureutuu sen luonteeseen. Ensimmäistä maailmansotaa on pidetty poikkeuksellisena sotana myös verisyytensä vuoksi. Ajatellaan, että kenraalit olisivat olleet poikkeuksellisen huonoja, että sota olisi ollut voitettavissa jotenkin toisin, pehmeämmin keinoin, että hyökkääminen on hyödytöntä ja itsetuhoista. Kenties taktiikassa oli alkuun puutteita, kenties kenraalit olisivat voineet suhtautua tappioihinsa hieman kunnioittavammin, mutta Hastings ei näe heidän toiminnalleen vaihtoehtoja. Hän ei tietenkään kiistä sodan tuottamaa inhimillistä kärsimystä vaan pikemmin kritisoi sotarunoilijoiden näkemystä ensimmäisestä maailmansodasta jotenkin poikkeuksellisena ja vaatimusta lopettaa sota millä tahansa ehdoin. Sota ei nimittäin ollut poikkeuksellinen. Yhdysvaltain sisällissota oli samaan tapaan verinen. Mm. John Keegan on huomauttanut, että Pohjoisvaltioilla kesti pari vuotta löytää kenraali, joka oli valmis vuodattamaan sotilaidensa verta voittaakseen. Vasta sitten Etelä alkoi taipua. Toinen maailmansota oli vielä verisempi. Erona ensimmäiseen oli, että jälkimmäisen suuret taistelut käytiin kaukana itärintamalla, missä (liittoutuneiden) kaatuneet (27 miljoonaa) olivat venäläisiä. Tappioita syntyi Italiassa ja Normandian maihinnousussa ennen läpimurtoja aivan vuosien 1914-1918 tahtiin, kun Yhdysvallat ja Britannia päättivät viimein avata rintaman lännessä.

Toisin kuin sotarunoilijat esittivät, sodassa oli päämäärä, miljoonilla uhreilla oli merkitys, mutta sotaa ei voi kuitenkaan lopettaa noin vain. Kuten George Orwell totesi aikoinaan: "Nopein tapa päättää sota on hävitä se." Vaihtoehto on tuhota vihollisen taistelutahto tai -kyky — eli sota loppuu vasta, kun toinen luovuttaa. Aseleponeuvotteluiden pohjaksi saksalaisilla oli esittää aivan mieletön ostoslista. Ensimmäisen maailmansodan osapuolet olivat kaikin puolin tasaväkisiä, rintama ensimmäisen syksyn jälkeen ulottui Alpeilta Kanaalille, eikä armeijoilla ollut muita strategisia kohteita kuin toisensa. Alkuvaiheen manöövereiden jälkeen jäi tehtäväksi tuottaa viholliselle mahdollisimman paljon tappioita, eli sodasta tuli uuvutustaistelu. Britannia ja Ranska eivät voineet jäädä myöskään puolustusasemiin, koska Belgia oli saksalaisissa käsissä, samoin merkittävä osa Pohjois-Ranskaa siviileineen. Ne olisivat jääneet saksalaisille, jos niitä ei olisi vallattu takaisin.

Niinpä taisteluista tuli verisiä, eikä mikään määrä kunniaa tai muistolaattoja korvaa menetyksiä. Sota on karmeaa, mutta kerran käynnistyttyään se alkaa noudattaa omaa logiikkaansa, eikä siitä pääse irti. Tämä on se kirjan nimessä esiintyvä katastrofi.

Kaikesta tästä argumentaatiosta huolimatta Hastings viettää pitkiä aikoja kuvaillen rintamien yksityiskohtia, sotakokemuksia, lähetettyjen kirjeiden sisältöjä kiinnittäen niihin nimiä ja kohtaloita. Hän seuraa lukuisia muutoksia euforiasta masennukseen, kuvauksia tykistökeskityksistä tai rintamalinjojen väliin syntyneistä epävirallisista aselevoista.  Kirjeet rintamalta kotiinpäin liikkuvat heikosti, ja sotilaiden maailmat irtautuivat siviilien maailmoista. Nuoret morsiamet saapuvat rintamalle etsimään miestään, kun posti lakkasi kulkemasta. Sodan aikana naisten perinteinen muotti murtuu, ja he joutuvat omaksumaan uuden, vapaamman aseman, kun työelämästä katoaa totuttu työvoima. Jotkut naiset pukeutuivat miehiksi ja onnistuivat palvelemaan sotilaina, ainakin jonkin aikaa. Monet uupuivat yrittäessään pitää hengissä haavoittuneita sidontapaikoilla ja sairaaloissa tai tarjotessaan kuoleville viimeisen lohduttavan sanan.

Hastingsin kirjassa on samaa lumoa kuin Tuchmanin klassikossa, mutta missä Tuchman tuntuu käyttävän ironiaa, Hastings suorastaan moralisoi. Hän tunnustaa kaikki sodan kauheudet mutta samalla yllättäen suomii yleisöä tämän ensimmäistä maailmansotaa (ja sotaa ylipäätään) koskevista harhakäsityksistä. Sota on kauheaa (kirjassa toistuu sana ghastly), mutta se ei anna tavattomasti vaihtoehtoja. Catastrophe johtopäätöksineen pakottaa ajattelemaan, liikkumaan taistelukentän epämukavalla maaperällä, missä edes kenraaleja ei voi pitää suoralta kädeltä taidottomina keikareina vaan tietyllä tavalla muiden kaltaisina uhreina — Itävalta-Unkari on taitamattomuudessaan tietysti oma lukunsa. Kuten Inferno myös Catastrophe ravistelee erityisesti brittiläisten myyttejä omasta sotilaskunniastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti