perjantai 29. heinäkuuta 2016

Matka Lapissa v. 1799

Giuseppe Acerbi, Matka Lapissa v. 1799. Englanninkielisen alkuteoksen Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape, in the Years 1798 and 1799 (1802) Lappia koskevasta osuudesta suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen kirjoittanut Roberto Wis. WSOY, Porvoo, 1963.

Kun Keski-Eurooppa hehkui vielä Ranskan vallankumouksen ja sisällissotien lämmössä 1700-luvun lopulla, monet tietojaan ja kokemuksiaan kartuttavat matkailijat etsiytyivät Pohjolan eksotiikkaan ja rauhaan tuottaen pitkän rivin matkakertomuksia. Yksi tällaisista matkailijoista oli italialainen Giuseppe Acerbi (1773-1846), joka Tukholmaan saavuttuaan päätti vaeltaa Jäämeren rannalle Nordkappiin. Hän kirjoitti kirjan matkoistaan kirjan Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799 (1802), jonka Suomea käsittelevä osa on julkaistu teoksena Matka halki Suomen v. 1799 (1953). Matka Lapissa v. 1799 (1963) kuvailee nimensä mukaisesti Lapin matkaa.

Kirja alkaa Könkäältä, jonne Acerbi oli saapunut ruotsalaisen eversti A. F. Skjöldebrandin (1757-1834) kanssa Tukholmasta Turun ja Oulun kautta ja josta pieni retkikunta kanssa matkusti Muonionjokea pitkin Enontekiöön ja soiden poikki Kautokeinoon. Alkutaipaleen jälkeen retkikunta vähitellen hupeni — sääsket ja muut matkan vaivat horjuttivat intoa — ja Jäämerelle suuntasivat vain Acerbi ja Skjöldebrand palvelijan ja tulkin kanssa.
En nyt tässä yhteydessä halua väsyttää lukijoita enemmillä yksityiskohdilla näiden ihmisten tavoista ja tottumuksista. Jo kerrottu riittänee antamaan melko oikean käsityksen heidän luonteestaan ja käytöksestään. Olimme joka hetki menettää kärsivällisyytemme heidän suhteensa. Mutta maantieteellisten tietojen puutteessa ja kun tarvitsimme heidän apuaa, olimme suuressa määrin heidän vallassaan ja sen vuoksi meidän oli pakko sietää koko heidän typeryytensä, laiskuutensa ja törkeytensä. 
Acerbi suhtautui suomalaisiin ihaillen, mutta tunturilappalaisista oppaistaan hän johti räikeitä rodullisia yleistyksiä, ja suomi tietysti heidän fyysisiä, henkisiä ja erityisesti moraalisia ominaisuuksiaan. Joikaamista hän piti epämelodisena kiljumisena, jolta hänen täytyi sulkea korvat. Erämaakylien kirkot rinnastuivat huonosti italialaiseen rakennusperinteeseen. Suomentaja Kaarle Hirvonen omassa esipuheessaan huomauttaa, että Acerbin tyyliä leimaa kärjistäminen ja pyrkimys "herättää sensaatiomaista kiinnostusta". Näiden vuoksi on "pikemminkin ihmeteltävä hänen havaintojensa ja tietojensa todenmukaisuutta". Jäämeren rannalla alkuperäiskansan asukkaat näyttäytyvät jälleen hyvässä valossa, vaikkakin pienet sivistyksen linnakkeet lämmittävät mieltä vielä enemmän.

Kesähelteet, sääsket ja vaikeakulkuinen maasto tuntuvat näyttelevän pääosaa matkakertomuksessa, mutta Lapin luonto tekee Acerbiin kiistattoman vaikutuksen. Vaelluksen lomassa Acerbi kokoaa jatkuvasti havaintoja lämpötiloista, kasveista ja linnuista. Kirjan loppusanoissa on maisemien kauneuden ja vaihtelun tuottamaa melankolista riipaisua, jonka erämaita jalan vaeltaneet tunnistanevat.
Tuo syvä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka vallitsee kaikkialla, kuiskaa joka hetki kysymyksen: mitä hyvää tarkoitusta varten ovat nuo seudut olemassa? Mitä varten kaikki nuo kauniit maisemat järvineen, jokineen, puroineen ja putouksineen, jos nuo erämaat eivät koskaan, kuten asian laita näyttää olevan, joudu ihmisten asuttamiksi?
Acerbi tuntuu kirjoittavan hieman hienovaraisemman käsitteistön varassa kuin Regnard tai Outhier, mutta hänen maailmankuvansa ei pysty jäsentämään Lapin kesää, joka lyhyytensä ja haurautensa puolesta istuu vertauskuvaksi ihmisen osalle kivisellä planeetalla keskellä kylmää avaruutta.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti