Margaret MacMillan, The War That Ended Peace: How Europe Abandoned Peace for the First World War. Profile Books, London, UK, 2013.Seuratessaan Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Britannian euro-kansanäänestyksen kampanjoinnin etenemistä viime keväänä tietokirjailija ja toimittaja Anne Applebaum epäili, että olemme vain muutaman huonon vaalituloksen päässä EU:n, NATO:n ja mahdollisesti liberaalin maailmanjärjestyksen lopusta. Epäilemättä joidenkuiden silmissä muutos olisi tervetullut, mutta kansainvälisen politiikan nopeat muutokset tuovat mukanaan epävarmuutta — ja joskus pahempaa.
Euroopan 1800-lukua voi täydellä syyllä pitää tuolloin ennennäkemättömän vaurastumisen ja kehityksen aikakautena. Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 käynnistetty Wienin kongressi pyrki luomaan kansainvälisiä sääntöjä sotien eskaloitumisen estämiseksi ja rauhan ylläpitämiseksi. Vaikka joitain lyhyitä paikallisia sotia käytiin Euroopassa 1800-luvulla ja vaikka itse taantumukselliseksi nähty kongressi jäi tietenkin vuosisadan aikana kansallisaatteen jalkoihin, sen käynnistämän kansainvälisen sovittelun onnistui estää laajemmat kriisit aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Kuten usein käy, ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä ei ole saavutettu konsensusta. Erilaiset voimat ja ilmiöt vaikuttivat toisiinsa samanaikaisesti, joten mahdollisia syitä on tunnistettu niin paljon, että sodan syttymistä on alkanut leimata väistämättömyys.
Ensimmäisen maailmansodan sodan syttymisen syiden tarkastelun sijaan kanadalainen kansainvälisen historian professori Margaret MacMillan etsii erinomaisessa kirjassaan The War That Ended Peace (2013) syitä, miksi rauha epäonnistui. Sota tai rauha on harvoin yhden päätöksen takana, joten MacMillan jäljittää Euroopan suurvaltojen vähittäistä ulkopoliittisten vaihtoehtojen kaventumista: Miten sota alkoi näyttää keskeisten toimijoiden silmissä hyväksyttävältä vaihtoehdolta? Miksi sovittelu, joka esti vain muutamia vuosia aikaisemmin Marokon, Bosnian ja Balkanin kriisejä eskaloitumasta, epäonnistui vuonna 1914? Vastauksia hän etsii tietenkin laajemmista tapahtumista, jännitteistä ja muutoksista mutta myös aikakauden keskeisistä päättäjistä, heidän arvomaailmoistaan, motiiveistaan ja maailmankuvastaan. Tuloksena on herkullinen anekdoottien ja henkilökuvien rytmittämä sotaa edeltäneiden vuosikymmenien katsaus, joka huipentuu elokuuhun 1914.
MacMillanin mukaan ensimmäinen maailmansota ei ollut väistämätön, mutta monet pienet päätökset ja kiistat kavensivat päätöstentekijöiden liikkumavaraa. Saksan ulkoministeri ja myöhempi kansleri Bernhard von Bülow sai Reichstagissa pitämälleen puheelleen raikuvat aplodit julistaessaan maansa tavoittelevan "paikkaa auringossa" — eli Saksa aikoi hankkia itselleen siirtomaita. Tämä oli tietysti tapahtuva muiden kustannuksella, sillä maailma oli jo jaettu. Koska, kuten Alfred Thayer Mahan oli aikakautensa strategeja opettanut, imperiumilla oli oltava huomattava, valtameriä hallitseva laivasto, Saksa alkoi rakentaa merivoimia, joka haastaisi Iso-Britannian. Asevarustelun käynnistäminen ei kuitenkaan ollut varsinaisesti strategia vaan pelkkä haave. Se ei ottanut huomioon, että Iso-Britannia reagoisi Saksan haasteeseen ja pitäisi huolen hegemoniansa säilymisestä merellä. Jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen Britannia vastasi rakentamalla vähintään yhden uuden sota-aluksen, joka oli aseistukseltaan ja toimintakyvyltään vähintään saksalaisen veroinen, usein parempi. Loppujen lopuksi Saksa rakensi laivaston, joka oli liian pieni haastaakseen Britannian ja joka oli lopulta sitten hyödytön — ehkä sukellusveneitä lukuunottamatta. Asevarustelu kuitenkin kiristi välejä Britanniaan tarjoamatta vastineeksi mitään etua tai myönnytystä Saksalle. Vaikka maat kävivät vilkasta kauppaa, ystävyys laimeni.
Asevarustelun rinnalla Euroopan sisäiset kriisit lujittivat varovaisina tunnusteluina käynnistyneet keskustelut liittoumiksi, eikä piiritetyksi itsensä kokeneella Saksalla ollut Bismarckin kaltaista diplomaattista taituria murtamaan Ranskan, Britannian ja Venäjän yhteisymmärrystä. Saksan ulkopolitiikka oli usein tökeröä, erityisesti kun keisari Vilhelm II avasi suunsa. Vaikka sovittelu esti lukuisia kriisejä eskaloitumasta, ratkaisut synnyttivät katkeruutta niissä, jotka joutuivat perääntymään. Aikakausi edellytti miehiltä ja naisilta tietynlaista kunniallista käytöstä; kunnian saattoi menettää, jos esim. jätti vastaamatta loukkauksiin. Kunniaansa tukehtuva Itävalta-Unkarin aristokratia ei siis ollut yksin kaksintaisteluineen. Päättäjät ulottivat henkilökohtaisen kunniantuntonsa koskemaan koko valtiota. Maansa kunnian (tai, kuten nykyisin sanottaisiin, uskottavuuden) säilyttääkseen takaiskun kokeneet päättäjät painoivat kantapäitään hiekkaan julistaen, etteivät he aikoneet perääntyä uudestaan.
Sota esiintyi historioissa ja tarinoissa loisteliaana. Paraatit ja univormut herättivät ihailua, mikä näkyi paitsi useiden päättäjien sotilasasuissa myös lasten merimiesasuissa. Kenties Aku Ankan merimiesasu on samaa perua. Saksa oli syntynyt "raudalla ja verellä" yhdistymissodissa, ja siirtomaaisännät kävivät pienempiä selkkauksia Euroopan ulkopuolella. Vaikka politiikan jatkaminen toisin keinoin ei ollut karsastettu keino, MacMillan huomauttaa, että rauhanliike oli kehittynyt Euroopassa hyvin vahvaksi. Sen kohtaloksi muodostui nationalismi, joka oli vahvistunut rajun yhteiskunnallisen muutoksen, teknologisen kehityksen ja globalisaation seurauksena. Kriisien yhteydessä kansojen välinen solidarisuus murtui juuri kansallisvaltioiden rajojen kohdalta.
Sotaa pidettiin myös luonnollisena asiana. Nopea kaupungistuminen oli synnyttänyt käsityksen elintason pehmentämistä kaupunkilaisista, jotka eivät tilaisuuden koittaessa olleet valmiita uhraamaan itseään yhteisen hyvän vuoksi sitkeiden talonpoikien tapaan. Joidenkuiden mielestä sodan oli määrä puhdistaa kansa fyysisesti ja moraalisesti heikosta aineksesta. Buurisotien aikaan Britannian päättäjät säikähtivät vapaaehtoisten määrää, joka heidän oli hylättävä heikon fyysisen kunnon vuoksi. Sosiaalidarvinistisen ajattelun mukaan myös kansat olivat kuin lajeja, jotka taistelivat elintilasta, ja heikkous johti tuhoon.
MacMillanin mukaan sota oli onnettomuuksien summa. Yllämainitussa vaihtoehtojen kaventumisen ilmapiirissä muutama päättäjä teki huonoja päätöksiä: kunniastaan arka keisari Vilhelm II antautui kenraaliensa vietäväksi, Nikolai II alistui liikekannallepanoon myös Saksan vastaisella rintamalla, Britannian ulkoministeri Edward Grey ei asettunut selvästi Ranskan tueksi jne. Pääesikuntien sotasuunnitelmat olivat jäykkiä, ja valmisteltuja skenaarioita oli vähän. Itävalta-Unkarin Serbialle esittämä uhkavaatimus tuli lomakauden aikaan. Tyypillisesti sotaan ei lähdetty niin myöhään kesällä syksyä vasten. Sovittelun perinne oli MacMillanin mukaan tuudittanut päättäjät käsitykseen, että arkkiherttua Franz Ferdinandin salamurha pysyisi sopivissa uomissa. He huomasivat tilanteen vakavuuden vasta, kun oli jo liian myöhäistä.
Nyt toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja sovittelevia ja tasapainottavia mekanismeja sekä yhteisiä etuja kyseenalaistetaan tai puretaan kansallisten etujen nimissä. Anne Applebaumin tavoin MacMillan on ollut vakavasti huolissaan brexit-äänestyksestä ja sen hitaasti avautuvista seurauksista samalla, kun jännitteet näyttävät pikemmin kiristyvän kuin lientyvän. Millainen kirja mahtaa syntyä meidän aikamme päättäjistä, instituutioista ja arvomaailmoista sadan vuoden päästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti