sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mansfield Park

Kuva: Henry M. Brock (Mollands.net / non-commercial use)
Jane Austen, Mansfield Park (1814). Project Gutenberg E-Book, 1994. http://www.gutenberg.org/ebooks/141

Vanhan perinteen mukaan tyttäret olivat hallitsijoille ja aatelisille pelimerkkejä, joita naittamalla saattoi lisätä suvun vaikutusvaltaa ja vaurautta sekä sinetöidä poliittisia liittolaisuuksia. Tapa lienee väistymässä, vaikkakin omaisuus tuntuu edelleen keskittyvän myös avioliittojen kautta, koska ihmiset etsivät puolisonsa oman yhteiskuntaluokkansa sisältä.

Jos Jane Austen kyseenalaisti romaanissaan Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) "yleisesti tunnustetun totuuden" naimattomista varakkaista miehistä, Mansfield Park (1814, suom. Kasvattitytön tarina) kyseenalaistaa yleisesti tunnustetut totuudet hyvistä naimakaupoista. Hyvä avioliitto ei ole ensisijaisesti sukujen vaurastumista tai liittoutumista, vaan se on moraalista yhteensopivuutta, joka palvelee pitkän päälle sekä henkilökohtaista onnea että yhteisöllistä vakautta.

Nuori Fanny Price lähetetään ahtaasta ja huono-osaisesta kodistaan rikkaan tätinsä luokse kasvatettavaksi (Fannyn äiti on epäonnistunut miesvalinnassaan). Ulkopuolisuus ja toistuvat nöyryytykset tekevät hänestä varovaisen tarkkailijan, joka ei räiskähtele ympäriinsä vaan lukee ihmisiä. Kun hän sitten vuosia myöhemmin puhkeaa kukkaan, rikkaat kosijat ovat valmiita tyytymään vaatimattomiin myötäjäisiin ja vähäiseen vaikutusvallan kasvuun, jos he vain pääsevät käsiksi tähän lumoavaan ja hyveelliseen olentoon. Fanny ei nauti asemastaan halujen kohteena.

Romaani liikkuu austenilaisittain nuoren naisen ainoan merkittävän pelisiirron äärellä, eikä sitä tehdä romaanin nimestä huolimatta täysin miesten ehdoilla: Fanny tarjoilee ympäristön painostuksesta huolimatta vain rukkasia. Hänen tätinsä aviomies, Mansfield Parkin isäntä, ei ole järin ihastunut tästä itsenäisyydestä.
For I had, Fanny, as I think my behaviour must have shewn, formed a very favourable opinion of you from the period of my return to England. I had thought you peculiarly free from wilfulness of temper, self-conceit, and every tendency to that independence of spirit which prevails so much in modern days, even in young women, and which in young women is offensive and disgusting beyond all common offence. But you have now shewn me that you can be wilful and perverse; that you can and will decide for yourself, without any consideration or deference for those who have surely some right to guide you, without even asking their advice. You have shewn yourself very, very different from anything that I had imagined.
Päähenkilö ei harhaile ennakkoluuloista kohti totuutta vaan luovii erilaisten odotusten, toiveiden, houkutusten ja sopivuuden uomassa. Hän on leimautumassa ajattelemattomaksi, itsekkääksi ja tietämättömäksi, kun sitten tuuli kääntyy ja todellisuus vahvistaa Fannyn käsitykset, joita hän tietenkään koskaan suostunut pukemaan sanoiksi saati syytöksiksi. Hyveellisyys on kärsivällistä pidättyväisyyttä.

Vai onko? Palkitseeko Austen pidättyväisyyden hyveellisyytenä? Onko romaani suoraviivainen hyveiden ylistys?

Lionel Trillingin (1954) toteaa, ettei kukaan ei ole koskaan oikeastaan pitänyt Fannysta päähenkilönä: tämä on liian täydellinen. Fanny Price on kristillinen sankari, joka sulkeutuu elämältä eikä teeskentele edes leikillään. Näytelmäharjoitustenkin leikkisyys johtaa Trillingin mukaan juuri siihen onnettomuuteen, joka langettaa varjonsa Fannyn parempiosaisten serkkujen ylle.

Näin Mansfield Park on miltei Ylpeyden ja ennakkoluulon vastateos: Elizabeth Bennetin eloisuus, leikkisyys ja kiihkeys ovat Mansfield Parkissa ominaisuuksia, jotka eivät johda hyvään ja onnelliseen elämään vaan perikatoon. Bennetien Longbournin ilmapiiri on anteeksiantava mutta Mansfield Parkin tuomitseva. Austenilainen ironia kohdistuu Trillingin näkemyksen mukaan ironiaan itseensä: Ylpeys ja ennakkoluulo oli Trillingin tulkinnan mukaan Austenista itsestäänkin liian kepeä. Mansfield Park ei tee samaa virhettä. Se palkitsee pidättyväisyyden ja selän kääntämisen leikkisyydelle.

Mielenkiintoisemman luennan esittää Judith Burdan (2001), joka tunnistaa paksua ironiaa Fannyn toistuvassa kyvyttömyydessä ymmärtää ihmisiä ja haluttomuudessa kohdata todellisuutta ympärillään. Fanny haluaa elää moraalisesti ja hengellisesti eheää elämää, mutta hänen päättelynsä on jatkuvasti moraalisen optimismin ja symbolisten vastakohtien värittämää ja usein virheellistä. Hän on kaukana täydellisestä. Burdan katsoo romaanin epäonnistuvan siksi, ettei Fanny joudu kohtaamaan epäonnistumisiaan. Virhepäätelmiensä vuoksi hän ei ole oikeastaan hyveellinen, koska moraalinen ajattelu ei perustu realistiseen kuvaan ihmisistä tai maailmasta.

Myös Thomas Edwards Jr. (1965) pitää Trillingin tulkintaa taistelusta eloisuuden ja pidättyvyyden välillä liian jyrkkänä. Vaikka hän on samaa mieltä Trillingin kanssa näyttelemisen ja teeskentelyn vaaroista romaanissa, serkkujen moraalinen heikkous tulee ilmi monin paikoin mm. ympäristöstä, jota Austen käyttää aiempia romaanejaan enemmän kommunikointiin.

Varsinaisen teeman Edwards kiteyttää romaanille vaihtoehtoisessa, kahden aiemman romaanin kaavaa noudattavassa nimiehdotuksessaan: Conscience ja Consciousness eli Omatunto ja (itse)tietoisuus. Fannya ohjaa omatunto, kenties hieman ontuen, mutta melkein kaikki muut etsivät heijastuksia itsestään muiden kautta ja elävät lasten itsekeskeisessä tahtojen maailmassa yrittäen olla kasvamatta aikuisiksi. Kirja kuvaa tahtojen taistelua: kuinka ihmiset yrittävät taivuttaa toiset omaan tahtoonsa tai kaventaa heidän vaihtoehtojaan.

Myös Edwards lukee Fannya hieman koomisena hahmona mutta ei näe romaania epäonnistuneena. Fanny ei ole loisteliaan älykäs, nokkela tai hauska, joten hän välttää asioita, joita hän ei hallitse tai ymmärrä. Austenin maailmassa eloisuus ja moraalinen ryhti voivat esiintyä samassa ihmisessä, mutta usein jälkimmäinen vie voiton, jos ne joutuvat ristiriitaan. Meidän pitäisi kuitenkin valita ristiriitatilanteessa jälkimmäinen, omantunnon ääni; taikasana on tässä valita, koska Mansfield Parkissa ihmeet tai yllättävät käänteet eivät ihmisiä pelasta.

Samaa tekstiä voi tulkita monin tavoin, ja eri tulkinnat voivat olla samanaikaisesti totta. Luin kenties Mansfield Parkin, kuten monet muutkin kirjat, liian hätäisesti ja huolimattomasti. Austenistien herkullisista analyyseistä herää halu palata takaisin jo luettujen kirjojen ääreen ja yrittää löytää ammattilaisten tunnistamia ilmiöitä. Mitä austenilainen ironia oikeastaan on? Miten se toimii? Miten tietoisuus muiden katseista synnyttää Kauhun tunteen, joka pakottaa pysymään tiukasti pidättyvässä, sosiaalisesti hyväksytyssä uomassa? Näihin teoksiin voisi upota.

Lisää aiheesta:
  • Judith Burdan, Mansfield Park and the Question of Irony. Persuasions: The Jane Austen Journal, 2001:23. 197-204.
  • Thomas R. Edwards, Jr., The Difficult Beauty of Mansfield Park. Nineteenth-Century Fiction, 1965: 20(1), 51-67.
  • Lionel Trilling, In Mansfield Park. Encounter, 1954: September. 9-19.

4 kommenttia:

  1. Mulla on sama ongelma, vähän liian usein kirjat tulee hutkittua läpi, vaikka pitäisi enemmän keskittyä sisältöön ja käyttää aikaa kirjan lukemiseen. Kiinnostavasti kuvasit kirjaa, mulla on vasta Ylpeys ja Ennakkoluulo lukulistalla, mutta tämmönen vähän synkeämpi teos voisi olla enemmän makuuni. Täytynee lisätä tämäkin listalle, kiitos vinkkauksesta! :)
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. Kasvattitytön tarina on paljolti tuttua Austenia poislukien päähenkilön luonne, eikä kirja ole varsinaisesti synkkä vaikka se sävyiltään hieman tummempi onkin. Mainitsemani Kauhun tunne olisi pitänyt ehkä laittaa lainausmerkkeihin. Se on sosiaalisen kontrollin painoa: ihmiset tarkkailevat toisiaan tarkkailemassa toisiaan. Havainto kimpoilee edestakaisin. Austenia suosittelen lämpimästi.

      Hitaan lukemisen sijaan voisin tietysti lukea saman kirjan useampaan kertaan. Hyvää luettavaa on katettu niin paljon, ettei lautaselle ole vielä sattunut samaa teosta toistamiseen (blogattavaksi asti).

      Poista
  2. Vau! Hurjan mielenkintoisia tulkintoja. Tuli heti houkutus palata Kasvattitytön tarinaan, viime lukemisesta on jo aikaa. Austenin kohdalla tulee ehkä turhankin usein ohitettua herkullisia tulkintamahdollisuuksia tyytymällä vain bongailemaan kirjoista niitä yleisimpiä näkemyksiä. Tuohon ironiaan olisi ihan mielenkiintoista syventyä enemmänkin. Yleensä olen vain huomioinut sen mutta en ole jäänyt kyselemään, mihin se oikeastaan pyrkii. Ja tuo ironian ironia -tulkinta on kyllä veikeä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin aloin etsiä muita tulkintoja, kun kirja minusta vaikutti aika suoraviivaiselta Austeniksi. No, eipä ollut. :-)

      Ehtisipä jossain vaiheessa lukemaan näitä Austeneita ihan tiheän kamman kanssa.

      Poista