maanantai 31. lokakuuta 2016

Romaanin taide

Milan Kundera, Romaanin taide. Ranskankielisestä alkuteoksesta L'art du roman (1986) suomentaneet Jan Blomstedt ja Riikka Stewen. WSOY, Juva, 1987.

Milan Kunderan esseekokoelman tai kokoelmaesseen Romaanin taide (1987) hehku ei mitenkään siirry kirjablogiin, vaikka ensisilmäykseltä mikään ei estä yrittämästä. Ohut kirja on vain ”käytännönharjoittajan tunnustus” ilman ”teoreettista kunnianhimoa”. Esseissä ei näytä tapahtuvan mitään erikoista, eikä niiden vaihteleva tyyli mainittavasti säkenöi. Loppuun päästyään lukija on peruuttamattomasti muuttunut. Mitä tapahtui?

Kundera kirjoittaa romaanista lajina. Hän asettaa taustaksi uskonnon ja ideologian kielenkäytön, joka edellyttää, että joku on oikeassa. "Joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin on moraalittoman naisen uhri". Uskonnon tai ideologian puhetapa ei kestä ratkaisematonta kysymystä. Samaan tapaan ihminen vaistomaisesti kaipaa moraalista selvyyttä eikä epäröi tuomita, vaikka vähäisinkin perustein. Romaani vastustaa tätä. Se ylläpitää ihmillisten asioiden suhteellisuutta ja moniselitteisyyttä. Se ei tarvitse tai halua ylintä tuomaria. Annan ja Kareninin kysymys pysyy ikuisesti ratkeamattomana.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Luulen lukevani romaaneja jatkossa uusin silmin.

Kundera kirjoittaa myös kirjallisuuden historiasta, Cervantesista, Kafkasta, Hašekista, Musilista ja Brochista. Hän kirjoittaa romaaniensa polyfoniasta ja sävellyksen kaltaisesta rakenteesta. Hän luonnostelee irrationaalisuutta ja kafkamaisuutta. Hän valaisee ohimennen Anna Kareninaa ja Emma Bovarya tarjoten niihin uusia näkökulmia.

Esseessään esseestä Tommi Melender arvelee, että esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan halu ilmaista itseään, tai oikeastaan esseeminäänsä, mahdollisimman tyylikkäästi. Lukija voi nauttia esseistä olematta kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kirjoittajan näkökulmasta hyvässä esseessä on Melenderin mukaan epävarmuutta. Ehkäpä.

Kundera kuitenkin käyttää tehokkaasti yhtenä tyylikeinonaan ajatuksia. Tyylikeinona ajatukset ovat tunnettu mutta hyvin vaikea. Kunderan tavoin monet kirjoittajat suostuttelevat ajatuksiaan totuuksiksi, mutta syystä tai toisesta yritykset juuttuvat hiekkaan, moralistiseen sappeen tai omakohtaisuuden sylkeen. Kunderan harkittu ja pidättyvä liikkuminen aiheesta toiseen on sulavaa ja vaivatonta, vaikka minusta melkein tuntuu, että teksti on jotenkin karheaa. Onko se?

Kirjoittajana Kundera ei ole filosofi eikä hän ylly teoreettisiin rakennelmiin, mutta näennäisen matalassa vedessä kahlaava lukija voi silti hukkua. Pahimpia ovat ajatukset, joiden kanssa ei ole kokonaan samaa mieltä. Niiden kanssa jää painimaan.

__

Tommi Melender, Liian nokkelien ja skeptisten laji. Teoksessa Johanna Venho (toim.), Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas, Turku, 2012.

2 kommenttia:

  1. Romaani saa tosiaan olla mieluusti moniselitteinen. Avoin loppukin on hyvä.

    Sekä Kunderan että Venhon kirja alkoi kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melender, jonka teksteihin suhtaudun kaksijakoisesti, sanoo muistaakseni jotain siihen suuntaan, ettei esseen sanomaa voi tiivistää. Ainakin Kunderan kohdalla se pitää paikkaansa, koska hän sanoo paljonkin romaanista, eikä hänen esseensä tyhjene minun tiivistelmääni.

      Kunderan ajatusten lumous ei ole minulle romaanin moniselitteisyydessä vaan sen suhteessa "totuuteen" tai vaatimukseen "totuudesta". Romaanin sovittamattomuus ideologisen ja uskonnollisen puheenparteen on nimenomaan se, mikä kolahti. Tätä taustaa vasten romaanin moniselitteisyys on enemmän kuin vain moniselitteisyyttä. :-)

      Poista