Jeremy Leggett on geologi, joka toimi opettajana Royal School of Minesissa Englannissa ja myöhemmin öljy-yhtiöiden konsulttina, Greenpeacen tutkijana ja sitten aurinkoenergiayhtiön toimitusjohtajana. Hän on kampanjoinut voimakkaasti ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi ja kirjoittanut kirjoja energiasta, hiilidioksidista ja politiikasta.
Viimeiset pisarat on kirja öljyn ehtymisestä ja sen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Alkuun Leggett esittelee faktat: miten ja missä olosuhteissa öljyä muodostuu, miten sitä etsitään ja miten sitä tuotetaan. Kun päädytän pohtimaan öljyvarantojen kokoa, siirrytään faktoista arvioihin, koska öljyalalla hyvin harvalla on insentiivi puhua totta tai olla avoin. Itse asiassa samaan tapaan kuin ilmastokeskustelussa suuret yhtiöt joko itse tai äänitorvien kautta samentavat veden. Öljyvarantojen kohdalla ne kiistävät asiantuntijoiden havainnot, mikäli ne ovat yritysten etujen vastaisia, ja hallitsevat näkemyksillään mediaa ja poliitikoita.
Varmuudeksi vielä kerran: öljyntuotantohuipussa ei ole kyse öljyn loppumisesta vaan tuotantoluvuista. Peak oil on tuotantohuippu, joka saavutetaan, kun suunnilleen puolet öljystä on käytetty, minkä jälkeen tuotanto kääntyy pysyvään laskuun, kuten on käynyt kaikissa keskeisissä öljyntuotantomaissa lukuunottamatta Irakia, Kuwaitia ja Saudi-Arabiaa (OPEC:in arviot jäljellä olevasta öljystä on sitten oma lukunsa). Hyödynnettävää öljyä on siis noin puolet jäljellä, mutta se ei jatkossa riitä kasvavaan kysyntään. Teknologiauskovaiset luottavat, että parantuva tekniikka kuroo umpeen paitsi taloudellisen kasvun edellyttämän kasvavan energiatarpeen (vrt. Ayres) myös energian heikkenevän tarjonnan. Ongelma on, että öljy-yhtiöt ovat sijoittaneet laiskasti etsintään, jalostamoihin ja porauskalustoon. Käytössä voi olla uima-altaallinen vettä, mutta jos käytössä on vain kolme mehupilliä, joiden läpi vettä voidaan altaasta nostaa, on selvää, ettei altaallinen palvele loputonta kysyntää, koska pilleistä saadaan läpi vain se, mitä niistä saadaan. Vielä pahempi ongelma on, että jäljellä oleva puoli öljyvarannoista on vaikeammissa paikoissa, pienempinä lähteinä ja laadultaan heikompaa kuin tähänasti käytetty tavara. Kaikkeen menee enemmän energiaa. Niinpä uima-altaan vesi on paksua tahnaa, jota on vaikeampia saada pilleistä läpi.
Öljy, hiili ja maakaasu sisältävät hiiltä ja vetyä. Niitä polttamalla ihminen on vapauttanut maan uumeniin varastoitunutta hiilidioksidia ilmakehään ja samanaikaisesti hakannut metsiä, jotka ovat toimineet hiilinieluina. Leggett on ollut mukana hiilidioksidipäästöjä koskevien ilmastosopimusten sorvaamisessa ja kertoo päästösopimusten historian. Hän ei vaivu vääntelemään käsiään, vaan esittää, miten nykyinen energiatarve voitaisiin tyydyttää uusiutuvan energian voimin. Hän silti toteaa, että jos tuotantohuippu koittaa tällä vuosikymmenellä (2000-2010), olemme pulassa vaikka vaihtoehtoiset energiamuodot saisivat kannatusta. Silloin vaihtoehto on kulutuksen supistaminen. Leggett pelkää, että niukkuus ajaa valtiot valjastamaan hiilivarantonsa, mikä tuo tietenkin lyhyen tähtäimen lohtua, mutta katkaisee tulevaisuuden toiveilta siivet. Lisäksi, kun tuotantohuippu hinnoittelee itsensä osaksi öljyn hintaa, seuraa talouden romahdus, millä on omat seurauksensa (vrt. nyt). Koska ilman halpaa energiaa talouskasvu jää väistämättä pieneksi, luottomarkkinat viilenevät. Kun rahaa on vähemmän liikenteessä, koko talouden volyymi on pienempi. Niinpä kulutus on laihaa ja ihmiset työttömiä, mistä seuraa, että luottomarkkinat viilenevät.
Kirjan alussa ja lopussa Leggett vieraannuttaa lukijan historiasta ja maapallosta kertomalla Sinisen helmen tarinan ikään kuin ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. Lukujen päätteeksi on katkelmia ilmeisesti Leggettin päiväkirjasta, kun hän on konferensseissa tavannut silmää tekeviä ja tehnyt havaintoja. Teksti on keskustelevaa ja helppolukuista, mutta asiat tulevat vastaan hieman hajanaisesti. Tässä vaiheessa kirja on myös jo hieman vanha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti