Euroopan keskiajan sosiaalihistoria

Otto Brunner, Euroopan keskiajan sosiaalihistoria. Alkuteoksesta Sozialgeschichte Europas im Mittelalter (1958) suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino, Jyväskylä, 1992.

Otto Brunner oli itävaltalainen keskiaikaan erikoistunut historioitsija. Hänen työssä keskeinen ajatus on, että keskiaikaista yhteiskuntaa ei voi ymmärtää suoraan nykyaikaisin käsittein vaan keskiaikaisten instituutioiden kautta. Sosiaalinen rakenne on ymmärrettävä jatkeena germaanien patriarkaaliselle valtarakenteelle herruuspiireineen ja uskollisuuksineen - historialliset käsitteet on siis käsitettävä ehdollisina. Eurooppalainen kulttuuriperintö on levinnyt monin tavoin eri puolille maailmaa osin halliten tai korvaten paikallisen perinteen. Euroopan keskiajan sosiaalihistoria tarkastelee Euroopan poikkeuksellisen kehityksen alkumetrejä, tutkii yhteiskunnallisia käsitteitä keskiaikaisten lähteiden kautta ja pohtii syitä myöhempään kehitykseen.

Kristikunta oli roomalaisen kirkon ja sen paavin alainen yhteisö. Vaikka 'katolinen' tarkoittaa 'yleistä, kaikkia koskevaa', keskiajalla se oli lopulta kuitenkin vain latinalainen ja länsimainen. Niin rajaseuduilla kuin Euroopan sydänmailla kirkon aseman haastoivat kerettiläiset, skismaatikot sekä maallinen valta. Ihmiset olivat kahden valtapiirin jäseniä, ja valtapiirien huiput pysyivät erillisinä. Niinpä "vahvistuva dualismi kirkon ja maailman välillä sulki pois mahdollisuuden sakraalisesti perustellun absolutismin syntyyn, jonka tunnemme muista kulttuureista". Maallisen vallan juuret juontuvat talonpoikaissoturikansojen perinteisiin, suojelun ja avunannon suhteisiin. Suhde on epäsymmetrinen (toinen erikoistuu suojeluun, toinen palveluun), jolloin voidaan puhua herruussuhteista, jota säänteli kaksisuuntainen uskollisuus, fides.

Kun talonpoikassoturikansat perustivat kuningaskuntia, germaanien soturieliitti yhdistyi galloromaaniseen eliittiin ja valjasti olemassa olevat yhteiskunnalliset rakenteet omaan käyttöönsä -- tai ehkä paremminkin asettui olemassa oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Syntyi sisäkkäisiä vallan piirejä, missä talon herra piti korkeinta valtaa oman räystääntippumansa piirissä, mutta nautti isomman maanherran suojelusta ja maksoi siitä palveluksina. Herruussuhteet, esim. kartanonherran ja alustalaisten suhteet, olivat immuuneja ulospäin - alustalainen oli ensisijaisesti oman herransa alustalainen. "Valtiokansalaisuus" on paljon myöhempää perua. Länsimainen työeetos, joka oli vieras niin germaaneille kuin antiikillekin, perustui yhtäältä kristinuskon kannattamaan työn arvostukseen ja luostarien esimerkkiin sekä toisaalta siihen, että herruuspiirien muodostama yhteiskunnallinen järjestelmä mahdollisti itsetietoisen, talouteen suuntautuneen talonpojan.

Kuningas pyrki koko keskiajan kitkemään perinteisen itseavun ja korvaamaan sen kuninkaan oikeudella (~väkivaltamonopoli). Kansan keskuudessa oli kuitenkin "monia alkuperältään erilaisia valtaoikeuksia ja niitä vastaavia erillisrauhoja, joiden herrat saattoivat harrastaa "oikeutettua väkivaltaa"". Jotta itseapu voitiin korvata, tarvittiin toimiva oikeuslaitos. Germaanit olivat jakaneet oikeutta heimokuntien piirissä. Valloitettujen alueiden roomalaisten komissaareista, comites, tulee germaanikreivejä ja kreivikunnista tuomiopiiriverkosto, joka kehittyi kaupunkien ympärille. Koska paikallisilla ylimyksillä oli mahdollisuus nousta vastarintaan, kuningas tarvitsi tiukemman herruuspiirin käyttöönsä. Niinpä hän perusti virkamieskoneistonsa omaan "taloonsa", jossa hän käytti talonvaltaa. Tätä voi pitää myöhempien aikojen hallintokoneiston alkumuotona.

Hallinnollinen rakenne oli historiallinen jatkumo oikeudellisen rakenteen tapaan. Vaikka feodalismi eli läänityslaitos syntyi frankkien käsissä, sen edellyttämä maaomaisuus ja siihen liittyvät herruusoikeudet olivat jo olemassa ennen sitä. Kehittyessään läänityssuhteet kietoivat yhteen hallinnolliset ja oikeudelliset rakenteet. Alamaisuudenvala sitoi vasallit kuninkaan alaisuuteen, ja tämä oli valtakuntaa yhdistävä tekijä. Kuningas oli rauhan takaaja, mihin hänellä oli käytössään sotajoukot ja oikeusistuimet. Läänityslaitos ei tosin tuottanut oppikirjojen kaunista pyramidia. Valta tosin keskittyi uskollisuussuhteiden kautta: alamaiselta edellytettiin uskollisuutta vain yhdelle herralle. Toisaalta, koska läänityssuhteilla ja maanomistuksella oli pitkä historia, feodalismi oli kokoelma päällekkäisiä rakenteita, missä valtasuhde ei aina ollut yksikäsitteinen. Valta keskittyy, ja maanomistajain keskuuteen muodostuu ylempää ja alempaa aatelistoa.

Varhaiskeskiajalla Länsi-Eurooppa oli keskeisesti agraarinen ja paikallinen, ja antiikin kaupungit ovat taantuivat. Vasta 900- ja 1000-luvuilla sinne alkaa muodostua keskiaikaisia kaupunkeja, joiden asukkaat (civis) ovat immuuneja maaomistuksen herruusjärjestelmälle. Kaupunkilaiset olivat kehittyvään kauppaan ja vaihdantaan erikoistuneita kauppiaita ja käsityöläisiä. Etelä- ja Pohjois-Euroopalla oli eroja. Etelässä, missä kaupunkeja oli vanhastaan, aateliset maanomistajat muodostivat merkittävän osan porvaristosta. Pohjoisessa germaaneilla oli perinteisesti kaupunkeja vähemmän. Kauppiaat harjoittivat kulkukauppaa, ja turvatakseen asemansa he muodostivat toveruusjärjestöjä, jotka aikaa myöten saivat kuninkaan suojeluksen. Siellä, missä kaukokaupalle oli edellytykset, linnoitusten tai katedraalien kylkeen syntyi kauppiaiden ja heitä palvelevien käsityöläisten yhdyskuntia, jotka olivat "vapaan kaupunkitalouden" alueita. Sekä etelässä että pohjoisessa tulos oli autonominen organisoitunut kokonaisuus. Rikkaat porvarit sulautuivat maa-aateliin. Ammattikunnat muodostivat valaliittoja, kiltoja, jotka tulivat paikoin osaksi kaupungin hallintoa.

Paavin johtama kirkko löysi helposti liittolaisia läänityslaitoksen pirstomasta Euroopasta kamppaillessaan keisaria vastaan vallasta. Samaan aikaan keisarit ja kuninkaat yrittivät pönkittää valtaansa sakraalis-maagisin perustein. Maallinen ja hengellinen valta erosivat ja joutuivat vastakkain. Paavi sai käsiinsä yhtenäiskirkon johdon, mutta seuraksena katkesivat välit Itä-Roomaan. Kirkon maallinen valta kasvoi, mikä herätti kirkon sisällä kritiikkiä (mm. fransiskaanit). Tämä puolestaan antoi sysäyksen opillisen järjestelmän kehittämiselle (skolastiikka, yliopisto).

Brunnerin teksti on tiivistä, suorastaan ahdasta. Jokainen virke sisältää uuden väittämän, eikä hän tapaa koota, toistaa tai antaa esimerkkejä. Kirjan yksi kantava ajatus on käsitteiden ymmärtäminen aikalaisten näkökulmasta, joka on yhtäältä germaaninen ja toisaalta romaaninen. Niinpä Brunner kehittää oman käsitteistönsä, ja siten teksti on hieman raskasta. Kääntäjä Tapani Hietaniemi on kirjoittanut kirjan loppuun erinomaisen, noin kolmikymmensivuisen johdannon Brunnerin ajatteluun.

Aivopesu

Michaël Wächter, Aivopesu - tutkielma käyttäytymisen valvonnasta. Alkuteoksesta Hjärntvätt. En studie i beteendekontroll (1965) suomentanut Ape Kuronen. Gummerus, Jyväskylä, 1968.

Michaël Wächter oli kirjan kirjoittamisen aikoihin psykologian lehtori Tukholman yliopistolla. Aivopesu on parisataasivuinen johdanto väljästi ymmärrettyyn joukkoon tekniikoita, joilla ihmisen persoonallisuutta voidaan muokata. Ensin persoonallisuus tuhotaan, ja sitten se kootaan uudestaan.

Alkuun Wächter luo katsauksen historiaan. Saksan valtiopäivätalo paloi vuonna 1933, ja kiinnisaatu Marius van der Lubbe istui passiivisesti oikeudenkäyntinsä lukuunottamatta hetkeä, jolloin hän tulisesti julistautui ainoaksi syylliseksi. Neuvostoliiton puhdistuksia tarkastellaan parin ulkomaalaisen syytetyn - erityisesti Alex Weissbergin - muistelmien kautta. Syytetyistä puristetaan ulos mielettömiä tunnustuksia alati kiihtyvissä kuulusteluissa, joissa syytetty väistämättä ennen pitkää murtuu. Weissbergin pelasti ystävien vetoomukset, neuvostoliittolaisille kohtalotovereille oikeus ei ollut yhtä armollinen. Muutaman muun esimerkin jälkeen Wächter toteaa, ettei kidutus ole aivopesua, koska se pelkästään pakottaa syytetystä tietoja ulos, mutta ei kokoa uutta persoonallisuutta.

Tilanne oli toinen Korean sodan amerikkalaisvangeille: ne, jotka selvisivät pohjoiskorealaisten käsistä kiinalaisille leireille, kohtasivat psykologisesti kehittyneen sotavankeuden. Kiinalaiset kehittivät 1940-luvulla aivopesumenetelmiä ("xǐ nǎo", 洗脑), joilla puolueen linjat saataisiin pidettyä suorina -- kaikkien piti voida nähdä kommunismin meriitit (Mm. Robert Cialdini on kirjassaan Influence kirjoittunut näistä manipulointimenetelmistä amerikkalaisten sotavankeuden aikana). Korean sodassa amerikkalaisvangit pelattiin tekemään myönnytyksiä, tavoittelemaan mitättömiä etuja ja omaksumaan propagandaa. Keinoina olivat kuulustelut, oppitunnit, toisto, keinottelu yksilön tarpeilla, kritiikki ja itsekritiikki sekä indoktrinaatio, joka johti viattomasta kysymyksestä "Oletko sinä rauhan kannalla?" uskon horjuttamiseen yhdysvaltalaisia instituutioita kohtaan. Tuloksena 15% kotiutetuista oli kommunistien yhteistoimintamiehiä, 5% vastustajia ja 80% siltä väliltä. Kiinalaisten kaaderien koulutus on samaan tapaan toistojen, ryhmädynamiikan ja uhan kautta tehokasta.

Kirjan toisessa osassa tarkastellaan historiallisia menetelmiä suhteessa aivopesuun. Inkvisitio käytti surutta pakkokeinoja, kuten kidutusta, kitkiessään harhauskoa kirkon helmasta. Kidutus oli myös käytössä noitavainoissa. Myöhemmin 1700-luvulla John Wesley onnistui puolestaan käännyttämään kansaa joukkoina hysteeriseksi yltyvän tunnemyrskyn voimalla. Samaa tekniikkaa kehitti myöhemmin mm. Adolf Hitler.

Pavlov tutki koirien ehdollistumista mittaamalla syljeneritystä ruokakellon kumahdellessa. Joskus koirat saivat ruokaa, toisinaan ei. Parhaiten ehdollistuminen toimi eristyksissä ja rauhallisissa oloissa. Alkuun behavioristit lähtivät Pavlovin tulosten ja esittivät, että ihmisen käytökseen vaikuttavat normit, asenteet ja ajattelutavat ovat ehdollistuneet ja toimivat samoin kuin refleksit -- menetelminä toisto, kasvatus, ryhmädynamiikka. Myöhemmin behavioristit muuttivat ajattelutapaansa. Lopuksi Wächter käy läpi lyhyesti muita menetelmiä: nälkä, sosiaalinen paine, propaganda ja lääkeaineet.

Kolmas osa koostuu Wächterin omista näkemyksistä. Hän pitää kasvatusta systemaattisena uudelleenkouluttamisprosessina, joka on pitkälti aivopesua ja indoktrinaatiota. Kaikki yhteiskunnat tarvitsevat indoktrinaatiota pysyäkseen pystyssä. Demokratioissa kasvatus ei ole eliitin masinoima kuvio, vaan se on dynaaminen ja osin hallitsematon prosessi. Silti lehdistö, radio ja televisio puhuvat auktoriteetin äänellä. Mainokset manipuloivat ihmisten tärkeiksi kokemia asioita, ehdollistavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään ja arvoihin. Koska Wächter asettelee sanansa vielä varovaisesti, vielä 1960-luvulla media ja mainonta eivät ilmeisesti olleet päässeet vauhtiin. Yhtä kaikki, aivopesua vastaan puolustautuminen on vaikeaa. Kidutukseen luhistuvat kaikki ennemmin tai myöhemmin - niinpä voi vain pyrkiä välttämään sellaista tilannetta. Ymmärrys, keskustelu ja avoin yhteiskunta vievät indoktrinoinnilta joitain työkaluja, mutta jos voidaan hallita ihmisen ympäristöä, peli on pelattu.

Wächterin kirja on tavattoman mielenkiintoinen, mutta toivottoman hajanainen. Johtopäätökset on ripoteltu sinne tänne, joten varsinaista kokoavaa näkemystä ei synny.

Keskiajan kevät

Tuomas M. S. Lehtonen (toim.), Keskiajan kevät: kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. WSOY, Juva, 2001.

Tuomas M. S. Lehtonen on historian dosentti, Suomen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri ja entinen Renvall-instituutin johtajana. Hän on toimittanut muutaman kulttuurihistoriaa käsittelevän kirjoituskokoelman, joista yksi on Keskiajan kevät. Kirja pureutuu kristilliseen yhteiseurooppalaiseen kulttuuriperintöön ja sen keskiajalla tapahtuneisiin käännekohtiin 10 kirjoituksen voimin. Kirjoittajat ovat pääosin suomalaisia historian, teologian ja kirjallisuustieteen tutkijoita.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen tarkastelee sydänkeskiajan (n. 1000-1300) opillista murrosta tai "heräämistä". Samalle ajanjaksolle on sijoitettu myös aineellisen kulttuurin kehittyminen, eivätkä nämä kaksi linjaa kulje erillään. Luostareiden ideologinen valta ja linnanherrojen maallinen valta liukui kasvavan taloudellisen toiminnan myötä maaseudulta kaupunkeihin. Kasvava kaupankäynti ja keskittyvä valta tarvitsivat maallista oppineistoa.

Kirjan toinen osa keskittyy fransiskaaniliikkeeseen ja naisten asemaan kirkon piirissä. Kasvava rahatalous herätti kriitiikkiä. Jeesuksen esimerkki aiheutti opillisia kiistoja vaurastuvan katolisen kirkon piirissä. Köyhyyslupaus aiheutti myös juridisia ongelmia: mikä on omaisuus, miten fransiskaani voi olla omistamatta mitään ja silti asua jossain? Eivätkö lahjoitukset, erityisesti ruoka, siirtäneet lahjan saajan omaisuudeksi? Seurasi hienojakoista rajankäyntiä omistus- ja hallintaoikeuksien välillä. Fransiskaanit irtisanoutuivat omistuksesta sallien itselleen ainoastaan omaisuuden käyttämisen itsensä ylläpitämiseksi. Kerjäläisveljeskuntien piirissä myös naisille asetetut ihanteet ja toisaalta naisten hurskaus sai vähin erin hyväksyttyjä muotoja.

Kolmas osa kertoo liikkuvuudesta ja viestinnästä. Euroopan yhtenäiskulttuuri perustui matkustukseen ja kulttuurivaihtoon. Yhtäältä saarnatekstit kiersivät pitkin poikin Eurooppaa. Toisaalta tavalliset maallikot tekivät pyhiinvaellusmatkoja, jotka toivat kaukaiset paikat hieman lähemmäksi vaikutteineen ja tapoineen.

Kirja on otsikonsa mukaisesti joukko kirjoituksia, ja niinpä kirjoittajien tekstit pureutuvat pääasiassa sangen kapeisiin ilmiöihin, jotka Lehtonen punoo laajempaan kontekstiin kukin osan alkuun kirjoittamallaan johdannolla. Kieli on siistiä asiatekstiä, ja kirjoitukset ovat tukevasti lähdeviitoitetut.

Poltetun Njállin saaga

Poltetun Njállin saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Brennu-Njáls saga kääntänyt Antti Tuuri. Esipuheen kirjoittanut Njörður P. Njarðvík. Otava, Keuruu, 1996.

Saagakirjallisuus syntyi viikinkiajan lopulla, islantilaisen vapaavaltion loppumetreillä 930-1260 -luvuilla. Islantilaissaagoja voidaan pitää romaanikirjallisuutena, jota on siis ollut olemassa kauan ennen Cervantesin Don Quijotea. Poltetun Njállin saaga kertoo verikostojen kierteestä kuningas Haraldr Harmaaturkin (961-976), Islannin kristinuskoon kääntymisen (999) ja Clontarfin taistelun (1014) aikaan. Esipuheen mukaan saaga on todennäköisesti kirjoitettu 1200-luvun lopulla.

Saagoille tyypilliseen tapaan kieli on napakan toteavaa, ja moraaliset johtopäätökset jäävät lukijan tehtäviksi. Pahoja ihmisiä ei ole, vain huonoja ja riidanhaluisia. Verikostokierteen molemmat osapuolet voivat esiintyä suoraselkäisinä ja rehellisinä, mutta riidat saavat usein kuitenkin alkunsa kateudesta, solvauksista tai perintöriidasta. Aikana, jolloin maassa ei ollut kuningasta, oikeuden jakaminen perustui käräjöintiin ja - koska kaikkia eivät henkisakot tyydyttäneet - oman käden oikeuteen. Ennusmerkit ja unet varoittavat edessäolevista onnettomuuksista, mutta islantilaiset tuntuvat kohtaavan ne kovin tyynesti. Enemmän huolta kannetaan omasta nimestä, maineesta ja sukulaisista.

Tarinassa henkilöitä on paljon, mutta monikaan ei elä kovin pitkään. Rivien välistä pilkottavat yhteiskunnalliset instituutiot, kuten avioliitto, adoptio ja oikeuslaitos. Tuurin käännös kulkee mukavasti. Nimistö on kokonaan käännetty, ja kirjan lopussa on erikoisten sanojen selityksiä sekä pari karttaa.