Tulilanka

Lee Child, Tulilanka. Englanninkielisestä alkuteoksesta Tripwire (1999) suomentanut Osmo Ryytty. Karisto, Hämeenlinna, 2006.

Entinen maavoimien sotilaspoliisimajuri Jack Reacher lapioi uima-altaita työkseen Key Westissä Floridassa, kun newyorkilainen yksityisetsivä ottaa yhteyttä. Reacher ei tunne toimeksiantajaa, eikä ole kiinnostunut. Kun sitten yksityisetsivä löytyy kuolleena öiseltä kujalta, Reacher kiirehtii New Yorkiin. Ennen pitkää hän sekaantuu kidnappaus- ja kiristysvyyhteen, jonka juuret juontavat aina Vietnamin sodan loppuvaiheisiin.

Lee Child kirjoittaa sujuvaa rikospulppia. Sivut kääntyvät joutuisasti, vaikka juoni hieman ontuukin.

Wittgenstein's Nephew

Thomas Bernhard, Wittgenstein's Nephew: A Friendship. Saksankielisestä alkuteoksesta Wittgensteins Neffe (1982) englanniksi kääntänyt David McLintock. Faber and Faber, London, UK, 2013.

Thomas Bernhard (1931-1989) kouluttautui näyttelijäksi ja opiskeli musiikkia, mutta keuhkosairautensa vuoksi hän jätti esiintymiset ja ryhtyi ensin toimittajaksi ja sitten kirjailijaksi. Niin ikään keuhkosairautensa takia hän vietti toisinaan pitkiä aikoja parantolassa. Bernhardia pidetään yhtenä tärkeimmistä saksankielisistä sodanjälkeisistä kirjailijoista.

Wittgenstein's Nephew on omaelämänkerrannallinen kertomus Bernhardin ja Paul Wittensteinin ystävyydestä. Kirja alkaa vuodesta 1967, jolloin Bernhard on toipumassa vaikeasta leikkauksesta sairaalassa. Sattumalta hänen ystävänsä, varakkaan Wittgensteinin suvun jäsen ja filosofi Ludwig Wittgensteinin veljenpoika Paul, on toipumassa hermoparantolassa saman sairaalan eri rakennuksessa. Heikkokuntoinen Bernhard yrittää kiirehtiä toipumistaan päästäkseen tapaamaan ystäväänsä.

Kirja siirtyy kuvailemaan heidän ystävyydensä kehittymistä. He olivat molemmat palavan kiinnostuneita musiikista, mutta eksyivät usein keskustelemaan muistakin aiheista. Ilmeisesti heitä yhdisti jonkinlainen snobismi, koska kirjan kuvaamat tapahtumat esittävät heidät suorapuheisina, kulmikkaina tai jopa jyrkkinä ja mielipiteissään vahvoina. Lahjakas Paul Wittgenstein tuhlaa kuitenkin omaisuutensa ja luisuu kohti (suhteellista) köyhyyttä vanhetessaan. Ystävyys kuitenkin kestää, muodossa tai toisessa.

Miksi Bernhard on kirjoittanut tämän kirjan? Osin motivaationa on ehkä syyllisyys, osin mahdollisuus päästä piiskaamaan wieniläiseliittiä ja sen tyhjiä rituaaleja palkintoineen. Ehkä suuret kirjailijat ovat yksinäisiä-- omien sanojensa mukaan Bernhard pystyi pitämään hulluutensa aisoissa --ja ystävyys Paul Wittgensteinin kanssa oli siten poikkeuksellista. Bernhardin kertomuksessa Paul erottuu muista ystävistä paitsi älykkyytensä ja rohkeutensa myös rehellisyytensä ansiosta.

Bernhard ei käytä tapansa mukaan kappalejakoa, ja kerronta kulkee hetkittäin silmukoissa, joissa esiintyy runsaasti toistoa, mutta tämä hauskuuttelu on jotenkin harmaata.

Howards End

Kuva: Wikipedia

E. M. Forster, Howards End (1910). Project Gutenberg EBook, 2001. http://www.gutenberg.org/ebooks/2891

Brittiläinen Edward Morgan Forster (1879-1970) tuli tunnetuksi ironisista, luokkayhteiskuntaa ja sen tekopyhyyttä piiskaavista teoksistaan. Hän ehti elämänsä aikana julkaista viisi romaania, lukuisia novelleja ynnä pari näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Melkein kaikki Forsterin romaanit on sovitettu elokuviksi.

Howards End (suom. Talo jalavan varjossa) ilmestyi vuonna 1910. Noihin aikoihin Britannia on siirtomaavaltansa huipulla, kiihtyvä teollistuminen muuttaa maisemaa ja yhteiskunta käy läpi valtavaa murrosta. Forster luotaa maansa kehitystä kolmen perheen yhteen kietoutuneiden kohtaloiden kautta. Siskokset Margaret ja Helen Schlegel ovat hyväosaisia, idealistisia ja itsevarmoja kulttuuri-ihmisiä, jotka käyvät kirjapiireissä, hyväntekeväisyysseuroissa ja naisasialiikkeen kokouksissa. Henry Wilcox on siirtomaissa omaisuutensa tehnyt pragmaattinen ja hymytön liikemies, joka pitää perhettään tiukassa patriarkaalisessa otteessaan. Huonopalkkainen vakuutusvirkailija Leonard Bast yrittää kiivetä köyhyyden kuilusta kirjojen ja kulttuurin turvin.

Kirja alkaa, kun Helen vierailee Wilcoxien omistamassa talossa Howard Endissä ja ilmoittaa siskolleen aikeistaan kihlautua Wilcoxien nuoremman pojan kanssa. Tämä innostus laantuu nopeasti, mutta sukujen välille syntyy kuitenkin keskusteluyhteys, jota toistuvat vierailut vahvistavat. Sitten eräänä konsertti-iltana Helen ottaa vahingossa Leonardin sateenvarjon. Miehen tultua sitä peräämään siskokset ihastuvat tämän epävarmaan mutta omatekoiseen sivistyneisyyteen ja päättävät auttaa tätä. Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä, eivätkä asiat suju aivan mutkattomasti.

Howards End ei ole hauska, mutta Forster on. Hän ei kirjoita varsinaisesti komediaa vaan vakavaa yhteiskunnallista proosaa, mutta monin paikoin yllättävä asioiden rinnastaminen tai harkittu pelkistäminen naurattavat. Romaani on täynnä symboliikkaa, ja Forster kuvaa yhteiskunnallista murrosta paitsi henkilöiden myös rakennusten kautta. Lontoossa Schlegelien asuttama Wickham Place, taiteen ja kulttuurin kehto, puretaan uuden vuokrakasarmin tieltä. Myös maaseutu muuttuu, kun uusia rakennuksia nousee kaikkialle. Miten käy Englantia kuvaavan Howards Endin?

Henkilöhahmot ovat uskottavia ja dialogi toimivaa. Kerronta kulkee mainiosti, vaikka se paikoin hidastuukin pohdintoihin tai monologeihin kaiken tarkoituksesta tapaan, joka on sittemmin jäänyt pois muodista. Howards End on silti erinomaista luettavaa.

Surfacing

Margaret Atwood, Surfacing (1972). McClelland & Stewart, Toronto, Ontario, Canada, 1994.

Margaret Atwood (s. 1939) on tuottelias kanadalainen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanien ohella lukuisia lastenkirjoja, novelli- ja runokokoelmia sekä kirjallisuuskritiikkejä. Hänen isänsä oli entomologi, ja niinpä hän vietti lapsuudessaan pitkiä aikoja Ontarion ja Quebecin pohjoisosissa.  Monet Atwoodin teoksista käsittelevät luontoa ja erityisesti ihmisen suhdetta eläimiin.

Surfacing on Atwoodin toinen romaani. Tarinan kertoja, parikymppinen kuvittaja, palaa kymmenen vuoden jälkeen lapsuutensa pienelle saarelle Pohjois-Quebeciin etsiäkseen kadonnutta isäänsä. Kertoja, jonka nimeä ei kerrota, matkustaa yhdessä miesystävänsä ja ystäväpariskunnan kanssa. Ranskankielisen yhteisön itsenäisyyshaaveet ovat vain vahvistuneet kertojan poissa ollessa, ja kyläläisten tarjoama kohtelu englanninkieliselle seurueelle on viileää. Saarella kertojan lapsuusmuistot nousevat pintaan ja käsiin palautuu kauan sitten unohtuneita taitoja. Hyinen järvi ja eristyneisyys nostavat esiin myös seurueen jäsenten luonteenpiirteitä, ennakkoluuloja, heikkouksia ja turhamaisuuksia.  Kertojalla alkaa olla vaikeuksia sovittaa yhteen lapsuuden tapahtumia, omaa menneisyyttään ja nykyisiä tapahtumia.  Etäällä koneista ja sähkölaitteista kieli hämärtyy ja ihmisten ja eläinten käyttäytyminen rinnastuvat.

Surfacing kuljettaa muassaan feministisia juonteita, mutta vahvempia ovat kysymykset ihmisen ja luonnon suhteesta. Kirja on melko lyhyt muttei mitenkään helppolukuinen. Monitasoista kerrontaa pitää sulatella kappaleen, parin osissa. Kirjan outous vaikuttaa pitkään lukemisen jälkeenkin.

Ivan Denisovitšin päivä

Aleksandr Solženitsyn, Ivan Denisovitšin päivä. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Один день Ивана Денисовича (1962) suomentanut Markku Lahtela. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Helsinki, 1972.

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) oli venäläinen kirjailija, jonka teokset käsittelevät enimmäkseen Stalinin ajan vankileirijärjestelmää Gulagia. Solženitsyn sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Novyi Mir -lehdessä Stalinin kuoleman jälkeisen poliittisen suojasään aikana vuonna 1962. Silti kustantaja varmisti julkaisuluvan itseltään Hruštšovilta.

Ivan Denisovitšin päivä kertoo nimensä mukaisesti Ivan Denisovitš Suhovin päivästä siperialaisella vankileirillä. Hän herää aamulla ja yrittää kirjautua sairaaksi, mutta hänellä ei ole tarpeeksi kuumetta. Auringon noustua vankikolonna marssii paukkupakkasella työmaalle muuraushommiin, ja Suhov taistelee muun joukkueensa kanssa nälkää ja kylmää vastaan parhaansa mukaan. Suhov välttelee töitä pohtien, että työ on sitä, mihin hevoset kuolevat.

Suhovin asenne ei istunut hyvin vallitsevaan, iskurityöläisiä palvovaan sosialistiseen realismiin, joka ei ollut varsinaisesti realismia vaan stalinistista ideologiaa. Ivan Denisovitšin päivä oli jonkinlainen ase poliittisessa kädenväännössä Stalinin henkilökulttia vastaan, mistä kriitikot esittivät alkuun kiitosta. Poliittiset tuulet kuitenkin kääntyivät, ja kritiikki sekä kirjaa että sen kirjoittajaa kohtaa alkoi voimistua sen jälkeen, kun Hruštšov kammettiin vallasta vuonna 1964.

Aikalaisistaan poiketen Solženitsyn kuvailee leirioloja ilman ideologista verhoa. Kirjassa ei ole optimismia eikä moraalista opetusta, vaan se on alusta loppuun selviytymistä. Solženitsyn käyttää vankileirien slangia, jota Lahtela kääntää kohtuullisen toimivasti. Niille miljoonille, jotka eivät olleet uskaltaneet puhua leirikokemuksistaan, kirja antoi äänen.

Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kustantamassa niteessä on myös kaksi lyhyempää novellia, Tapahtui Kretšetovkan asemalla ja Matrjonan talo.